torstai 29. joulukuuta 2016

Viimeisiä viedään

Vuosi on ollut aikuiselämäni suurin myllerrys, eikä minulla oikeastaan ole ollut paljon nokan koputtamista asioiden käänteisiin. Yrittänyt olen, rimpuillut, taistellut vastaan, poukkoillut kuohujen mukana, ollut hukkumassa, tarrannut oljenkorsiin. Ja sitten kuin taikaiskusta kaikki loksahti raiteilleen, niille, joille se olisi loksahtanut, mikäli ei hulluus olisi välillä saanut valtaa.

Ihmeellistä kyllä, sekin päättyi säällisesti. Meidän välillämme kaikki päättyy ihmeellisesti - tai oikeastaan vasta alkaa. Emme me elä onnellisina elämämme loppuun saakka, mutta elämme yhdessä, meillä on toisemme. Ainakin juuri nyt. En voi enää paljon enempää elämältä toivoa. Tai noh, terveyttä molemmille, Hänelle voimia selviytyä ongelmistaan, itselleni vähemmän kuluttavan työn. (Niin ja tietysti maailmanrauhaa, mutta se taitaa olla kuolleena syntynyt toive. Meni pesuveden mukana, kun uutisten syntyä nykyään seuraa.)

Tajusin, että jos emme olisi eläneet sellaista elämää tahoillamme kun olemme tehneet, ei meitä olisi. Emme me olisi toisiamme näin paljon tarvinneet, emme varmaan laisinkaan. Tuskin edes olisimme tavanneet, vaikka piirimme ovat toisiaan oudosti hiponeetkin. Ihmisen elämä on valintoja ja menneisyyden paino, sen keventää vain tieto, ettemme tiedä tulevasta. Voimme vain toivoa. Uskokaa pois, minä sitä toivon joka päivä - paljon.

***
Arkisempia asioita. Olen ryhtynyt lukemaan lähes vanhaan malliin, jopa bussissa, jos vain satun valoisalle paikalle ja pääsen istumaan. Tällä hetkellä tipahtavat Atwood ja Vargas, Adamsbergiin olen niin ihastunut, että joulupukki toi meille viimeisimmän. Samoin tupsahti jatkoa Margaretin Herran tarhureille (Uusi maa) ja minulle pari puuttuvaa Valeriania.  Mosleyn Pikku Scarlet olikin loppu, tilasin sen sitten toisaalta. Joitakin kirjoja minä vain tahdon omistaa. Onneksi Hänellä ja minulla on joidenkin kirjailijoiden suhteen yhteneväinen mieli.

Kunpa pääsisin ajoissa pois töistä huomenna. Pitäisi muutamia hankintoja tehdä, vaikkei meillä sen kummemmin vuoden vaihtumista juhlitakaan. Vähän herkkuruokaa ja -juomaa, ehkä alkoholia ja musiikkia iltamat. Same same, but different.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Joulu ainainen

Rakastuin Häneen uudelleen tänä aamuna, kun herätyskellon soidessa Hän nappasi minut hetkeksi kainaloonsa ja totesi rakastavansa meidän hellyyttämme öisin ja aamuisin. Että kun kohtelemme toisiamme arvostaen ja kunnioittaen. Siitäpä oli hyvä nousta valmiille riisipuurolle ja mehukeitolle. Hyvää mieltä lisäsi myös Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies. Joululahjakirjat olivat vasta eilen saapuneet Ärkioskille, onneksi ne eivät mene pilalle, saapuvat sitten koska tahansa. Joku nootti on kuitenkin Adlibrisille laitettava, kun tein tilauksen jo 9.12. Kirjastossa ymmärsimme käydä keskiviikkona, joten lukemista riittää.

Joulun viettoon meillä oli yksi ohjenuora; ei saa olla kiire. Se toimi! Kumpikaan meistä ei menettänyt hermojaan totaalisesti, vain pieniä flippejä ilmeni. Hän viipyi lahjanosto-keikallaan luvattoman kauan, kerkesin huolestua, mutta toisaalta sinä aikana kerkesin pilkkoa ainekset hirvipaistia varten, tehdä joulutortut (pellillisen), toisen pellillisen rumia keksejä, kasvismuusin sekä lohifileelle päällisen. Loppu aatonaatto menikin sitten rauhaisasti.

Aattona Hän vielä teki viimeisen ponnistuksen kauppahelvettiin. Sillä välin minä rakensin lounaan valmiiksi. Ensin saapui nuorempi, sitten vanhempi poika. Söimme hyvin, jaoimme lahjat, vanhempi ajoi meidät anopin luokse. Siellä oli surullista; pienessä yksiössä makaa elämästä luovuttanut muistisairastava nainen, joka kohteli poikaansa varsin viileästi, kiukutteli sille, jonka parhaiten tuntee. Kuitenkin Hänen lapsensa ja minä saimme armon rouvan silmissä. Vierailua kesti muutaman tunnin, veimme hänelle muutamia joulukoristeita lahjaksi, lounaan sekä kaikille kahvit. Rouva oli jo varsin väsynyt, kun läksimme, ehkä hulinaa kuitenkin oli liikaa.

Loppuaattoillan vietimme keskenämme hyvien ruokien ja juomien merkeissä. Urhelua ja musiikkia oli tarjolla, lahjat jaoimme keskenämme. Sain häneltä Kissojen Maailmanhistorian sekä viehättävän pörröliivin, josta tuli lempivaatteeni heti kerralla. Hänelle joulupukki toi vihon kirjaa ja sanoituksia varten, omat olohousut ja molemmille hyvät nahkahansikkaat sekä muutamat konserttiliput.

Loppujoulu meni lukiessa ja syödessä. Ihana rauha ja hiljaisuus, jonka katkaisevat pohdiskelumme maailmasta, toistemme rakastaminen ja musiikki. Minun on henkinen pakko kirjata tämä kaikki ylös, että muistan tarvittaessa, millaista tämä on ollut. Minä niin pelkään tämän loppuvan kesken, mutta silti en tahdo vetäytyä pelkän pelkäämisen takia. Olen minä korvilleni ottanut aikaisemminkin, rikkonut sydämeni ja vaihtanut kotini. Ehkäpä tällä kertaa ei tarvitse.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Syntymäpäiväjuhlaa

Päätin jo hyvissä ajoin suunnitella Hänen syntymäpäivälleen ohjelmaa, kun Hän joskus sattui huokaisemaan, ettei sitä juurikaan ole juhlittu, kun joulu on heti kohta edessä. Ja että ei hän kyllä itsekään ole sitä tahtonut juhlia. Pohdin, että tuo on taas sitä turhaa vaatimattomuutta. Minä voisin ainakin omalta osaltani korjata tilanteen, mutta siten, ettei Hänelle, yllätyksien vihaajalle, tulisi tuskaista oloa. Ei siis yllätysjuhlia, ei mukahauskaa häpäisyä, vaan oikeata juhlamieltä ja iloa.

Sen verran tein kiusaa tietenkin, etten kertonut etukäteen, mitä tekisimme. Pyysin vain pakkaamaan yönyli-oleskeluvermeet mukaan. Torstaina iltapäivällä läksimme sitten vaeltamaan halki kaupungin. Kun hyppäsimme ysin ratikkaan, Hän jo oli aivan varma, että lähdemme laivalle. Kysyi jopa, että entäs, kun Hänellä ei ole passia mukanaan. Minä siihen totesin, että enköhän ole siihenkin ole varautunut. Että eikö hän tiedä olevansa järjestelyihmeen kanssa liikkeellä?

Huutokonttorilla hyppäsimme pois ratikasta ja kävelimme sisään Clarioniin. Kirjasin meidät sisään, saimme huoneen 13. kerroksesta, jo se sai Hänet hykertelemään. Me nimittäin molemmat pidämme hotelleista ja niissä yöpymisestä.

Näkymät olivat komeat, iltapäiväliikenne valui pitkin katuja kuin värikäs kiinalaisen uudenvuodenjuhlan kulkue, autot muodostivat pelottavan todellisen lohikäärmeen, joka väläytteli punaisia silmiään. Jätkänsaaren kotien valot syttyivät vähitellen. Me otimme juhlistavat juomat katsellen näkymiä kohti kaupungin valoja.

Kuuden maissa läksimme kaupungille. Olin varannut pöydän Yumesta, en ollut itsekään siellä aikaisemmin käynyt. Palvelu pelasi moitteettomasti, saimme intiimin kahden hengen pöydän ravintolasalin sivustalta. Siitä oli ihana seurata tapahtumia niin keittiössä kuin salissakin. Paikka alkoi täyttyä ruokaillessamme, ei siellä tyhjää ollut silloinkaan, kun saavuimme.

Otimme Yumen maistelumenun sekä siihen kuuluvat ruokajuomat. Alkuun nautin jumalaisen piristävän sitruunaruoho-Collinsin, tulisuus virkisti makuaistia hienosti. Menun alkupaloina olleet kalat ja kastikkeet lumosivat meidät molemmat. Niinpä pääruuan liha, vaikka se oli erinomaista, ei pystynyt enää nostamaan tunnelmaa samalla tavalla kattoon. Jälkiruoka oli onneksi sopivan pieni pala suklaista kakkua sekä jäädykettä. Täydellinen ateria, ihanaa seuraa, vilkasta ajatustenvaihtoa, uskomaton ilta!

Vaelsimme takaisin hotellille, kävimme 16. kerroksen baarissa. Tulimme takaisin huoneeseemme ja menimme yhdessä kylpyyn. Myöhään meni tietenkin, kosteaksikin ilta muodostui, mutta silti jaksoimme aamulla käydä aamiaisella, tulimme sitten vielä takaisin unille.

Kaupungille läksimme yhdessä, Hän jäi vielä joululahjaostostelemaan ja minä taas matkasin Hakaniemen halliin. Sielläpä vasta painajainen ihmisten muodossa olikin. Vahingossa kiilasin kuitenkin kalatiskillä niin, että pääsin kymmenen minuutin odottamisella. Mukaan tarttui puolikas lohifilee sekä savunieriä. Vielä poikkesin jänispateeta toiselta tiskiltä, savuhevosta en valitettavasti saanut, sitä toki kerkeää maistella seuraavallakin kerralla. Alkossa poikkesin muutaman ruokajuoman ennen kuin siirryin kotiin misaamaan jouluaaton aterioita.

Onnistunut oli syntymäpäiväyllätykseni. Jäi hyvä mieli molemmille. Jälleen kerran sovimme, että hotelliin on päästävä silloin tällöin, kun siitä molemmat niin pidämme, irrallisuuden takia. Ihmisen on välillä hyvä olla turisti omassa kotikylässään.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Viikkokatsaus

Mitä, joko siitä on viikko, kun viimeksi tänne kerkesin? Eilen jo tunsin kieltämättä huonoa omatuntoa, kun tajusin ajan kuluvan. Sekä kuluttavan, mutta se on taas ihan toinen juttu. Ehkä tänään alkavalla joulutauolla kerkeän keskittyä kirjoittamaan asioita muistiin. Elämä vain on niin täyttä tällä hetkellä, etten tahtoisi hetkeäkään käyttää koneella.

Viikonloppuna kalustimme uudelleen pikkuresidenssiämme. Vaihdoimme makuuhuoneen ja olohuoneen kaluston paikkoja keskenään, ja kuten arvelinkin, tilan määrä lisääntyi molemmissa. Kyseessä on kosmeettinen trikki, mutta toimiva. Sen lisäksi Hän sai toimivan kirjoituspöydän, minä taas tilaa joulukuuselle. Sitten kun kuusi on poissa, tilaa tulee ihan silkkaa elämää varten.

Olisitte nähneet epäilevän Tuomaan katseen, kun kerroin ryhtyväni pystyttämään mustaa muovista joulukuusta. Oikein näin kuinka Hän mietti, että miten kertoisi hulluudestani hellimmin. Kun kuusi oli pystyssä ja siihen oli saatu jo valot kiepautettua, Hän vihdoin totesi, että se oli kaunis. Niinpä. Ei minulla yleensä rumia asioita ole nurkissa pyörinyt.

Tänään on viimeinen työpäivä ennen joulua. Olen kaivannut lomaa. Uni on huonoa, koen ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Vaikka viime viikolla yhtenä päivänä opinkin edes jotain tekemään, on nyt jälleen kerennyt tulla uusia ongelmia, joihin keskityn paremmin ensi viikolla. Silloin saattaa olla enemmän aikaakin. En minä maailmaa valmiiksi tänään saa, hyvä kun edes auttavan paikkauksen vuotavaan ruuheeni.

Veljen vaimon tytär kutsui meidät valmistujaisiinsa. Ihanaa nähdä loppiaisen aikaan sukua kerrakin iloisissa merkeissä. Sinne on vielä aikaa, mutta tiedän, että molemmat tarvitsemme jotain pientä odotettavaa. Ei sen mitään suurta tarvitse olla, kunhan mieli on hyvä ja tahtotila kirkas. Perinteinen joulutapaaminenkin kun peruuntui, minusta tuntuu, ettei minusta muuta ole kuin pahan mielen tuottamiseen ihmisille. Taitaa olla parempi vetäytyä enemmän kuoreensa. On tullut tutuksi sanonta, että kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. On vaan itse määriteltävä, miten syvään, mihin suuntaan ja elettävä seuraamusten kanssa.

Henkilökohtainen elämä tarjoaa vuoristorataa, työ kiihtyvää alamäkeä, pimeys painaa - tästä varmaan on hyvä ryhtyä valon määrän lisääntyessä nousuun. Ainakin toivon niin. Yritän muistaa, etten ole vastuussa kaikesta enkä kaikista, yritän muistaa, ettei koko maailman pahuus minun syytäni ole. Yritän muistaa, että en minä kaikkein pahin mahdollinen ole, ihan tavallinen ihminen vain. Tavallinen ihminen, joka näkee pahoja painajaisia.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Mitä, onko Hän mies?

En ole parhaimmillani aamuisin, en ainakaan kommunikaatiossa. Tietokone ei löytänyt verkkoa, tarkistin modeemin ja reitittimen. Sitten ajattelin kysyä Häneltä, joka oli herännyt kanssani yhtä aikaa lueskelemaan, että koska hän viimeksi muistaa käyttäneensä konetta. Että koska se verkonperkele toimi. En syyttääkseni enkä tarvitakseni apua, vaan ihan informaatiota saadakseni. Ei sitten tullut mieleen, että esitin kysymyksen miehelle. Mitä mies tekee? Tietysti ryhtyy korjaamaan asiaa. Jestas, että sieppasi. Onneksi kuvittelin, että Hänellä olivat edelleen tulpat korvissa, ääniherkkä kun on, ajattelin, että turha ryhtyä huutelemaan viisaita mielipiteitä ja ohjeitaan sanan varsinaisessa merkityksessä kuuroille korville.

Tietysti Hän sai koneen toimimaan bootattuaan vielä sen. Ja kuin kunnon mies konsanaan, esittelee minulle ylpeänä lopputulemaa. Minulla vaan pyörii päässä, että kyllä minä sen olisin korjannut ihan itsekin, ehkä vasta töiden jälkeen, mutta olisin. Ihan itse. Siinä tuli konkreettisesti todistettua itselleen asuneensa liian suuren osan elämästään yksin. Kun on toiminut itselleen parhaana ystävänä, vanhempina, vaimona, miehenä ja lapsina, niin vaikeata on uudessa tilanteessa vastaanottaa vilpitöntä apua.

Onneksi olin hiljaa ja jatkoin naamioitumista ihmiskuntoon kylpyhuoneessa. Meikkaaminen on meditatiivinen laji, siihen on pakko kiinnittää riittävästi huomiota, että voi siirtää sen muista asioista pois. Onneksi en ryhtynyt terhentelemään, pätemään ja puuttumaan, vaan rauhotuin ja odotin lopputulosta. Sehän oli hyvä, Hän on hyvä minulle. Se minun pitäisi muistaa aina. Hänhän rakastaa minua, hullua naista!

Loppuviikosta hullu nainen sai viestin entiseltä pentuseltaan, että hän olisi tuuraamassa rumpalia yhdessä bändissä ja luvassa olisi kaksi keikkaa. Jätkänsaaressa olisi ollut täysi hulina päällä perjantaina, lauantaina taas Juttutuvassa. Kun vähän jälkeen kahdeksan lauantai-iltana kysyin Häneltä, että lähdetäänkö kylille, sain yllättäen myöntävän vastauksen. Se teki minut iloiseksi, Hänenkin pitää nimittäin vähän nähdä ihmisiä, vaikka nyt vielä onkin haavoittunut. Pikapikaa vedimme vaatteet niskaan, silpaisin silmämeikin kohdalleen ja pomppasimme taksiin.

Oli muuten mukavaa! Kings of Moonshine soitti kuin unelma. Ei tarvitse entistä nuorisoa kyllä hävetä missään seurassa, tuli jälleen kerran todistettua. Soitto soi kauniisti, tarkasti ja sielukkaasti. Keikan jälkeen jäimme vielä reiluksi tunniksi istuskelemaan baariin, ennen kuin matkasimme bussilla kotiin (taksilla oli tarkoitus, mutta huijasin). Eikä kuulkaas tarvinnut unta houkutella, pienet piirakanpalaset poskeen huitaistuamme, menimme suloiseen sykkyrään sylitysten unten maille. Ei mitään yökukkumisia tällä kertaa, vaan unta. Minä tarvitsen sitä tällä hetkellä, rauhaa ja unta. Samoin rakastavan miehen, joka korjaa asioita puolestani.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Väsynyt ja raihnainen

Syksy on ollut raskas. Töissä nimittäin. Vapaa-aikahan minut on pelastanut, ystäväihmiset, musiikki, rauha ja Hän. Tosin nyt alkavat voimat olla loppu, tahtoisin nukkua loppuvuoden. Kollega uhkailee ottavansa työmääräni esille, kun on luottamushenkilöasemaan nousemassa. Minä toppuuttelen, että jospa asiat tasoittuisivat, kunhan opin nykyiset hommani. Minulta vain puuttuu aika opetella niitä, eikä virheitä saa tehdä.

Eilen osallistuin töiden päälle yhteistyökumppaneiden tilaisuuteen, johon kyllä olin menossa mielelläni. Luvassa oli vierailu erään kultasepän pajaan, hyvää herkkuruokaa ja pari juomaa.Kuten arvelinkin, tilaisuus oli erittäin antoisa. Opin korujen tekemisestä monta mielenkiintoista asiaa, tajusin, että kultasepän homma on hullun hommaa. Varaston kierto, materiaalien kallius, koneiden hinta, käsityön määrä - you name it - mutta lopputulokset ovat harakalle nannaa. Tarjolla oli myös herkkuruokaa, hienoja tarinoita, mukavia ihmisiä. Join minä pari lasillista viiniäkin.

Jo yhdeksän aikaan olin kotona. Oli outoa, kun vietimme vain parisen tuntia yhdessä ennen kuin unille olin ryhtymässä. Siitäkin viimeinen puoli tuntia meni siihen, että lepyttelin lepattelevaa sydäntäni. Rytmihäiriön perkele tuli pilaamaan iltani. Enkä edes oikein ymmärrä, mistä sydänraasu niin nöksähti, että aloitti popkornikonetoiminnan rinnassani. On se luojan lykky, että rasituskoe paljasti, ettei vikaavikaavikaa ole. Ei ainakaan pahempaa, muuten olisin taas ollut paniikkia täynnä.

Viikonloppuna en aio siivota. Enkä käydä missään. Nukun juuri niin paljon kuin unta riittää. Ehkä sen sata vuotta. Toivottavasti Hän jaksaa minua, kun ryhdyn lahnaksi.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Kahelianainen

Riisipuuron keitto kääntyi melkein katastrofiksi. Kaikki vaan kaatui ja tippui. Ryynit, vesi, pillerit (eivät olleet menossa puuroon, vaan suuhun). Ajatukseni nimittäin askartelivat päälläni olleen korsetin syvimmässä olemuksessa, seksissä. Se on niin helppoa ja mukavaa, hellää ja tyydyttävää. Ei liian lällyä kuitenkaan, meidännäköistämme, helppoa ja oleellista kuin hengittäminen parhaimmillaan. Mutta sitten minä keskityin ja sain vuodenajan ensimmäisen puuron tulille.

Ajattelin minä muutakin. Mietin kirjoittavani itsenäisyydestä. Ajattelin allegoriaa itsepäisyyteeni, mutta eiväthän ne sama asia ole. Nyt olemme kahden hengen yksikkö, niin kiinni toisissamme, että ei sinne väliin muuta mahdu. Itsenäisyys meni, mutta sain kodin sydämelle. Jostain pitää luopua, että saa jotain. Enemmän sain kuin mistä luovuin. Jos huonosti käy, osaan minä tästäkin luopua, mutta en kyllä tahtoisi.

Eilen raahasin ahdistuneen miehen Hakaniemeen. Esittelin Viivoanin tuoksuineen ja tungoksineen. Ei todellakaan ollut paras päivä siihen lajiin. Sen jälkeen taapersimme toiseen tungokseen, Hallista piti saada Hakkaraiselta hirvijauhelihaa. Ympyrätalon Ääsmarket oli tolkuttoman huono valinta ruokakaupaksi, mutta minkäs voit, kun olimme jo väärän valinnan tehneet.

Onneksi koko keikka oli ohi niin, että kerkesimme katsomaan Kotiin takaisin -sarjaa. Kuten taisin mainita, olen saanut Hänetkin siihen hurahtamaan. Itse veivasin samalla jauhelihapihvejä, ohjelman jälkeen aloitimme hurjan ruuanvääntämisen, mutta silti meni päälle kahdeksaan ennen kuin istuimme päivällispöytään. Herkullista oli, sitä syödään tänäänkin, sitruunalla maustettua muusia ja hirvijauhelihapihvejä.

Tänään olen puuron lisäksi keittänyt kahvit, lämmitän saunaa. Hän katsoo Tuntematonta, minä en sitä voi/ pysty/ kykene katsomaan edelleenkään. Ahdistus kasvaa jo pelkästä äänimaailmasta. Minusta ei ole kovinkaan moniin elokuviin tarttumaan, näen niin vahvoja ja voimakkaita painajaisia sen jälkeen. Taidan olla heikkoluontoinen. Menen sitten mieluummin saunaan. Ja huomenna taas töihin. Voi tätä elämää, aina on riippuvainen jostain, koskaan ei ole itsenäinen. Ei ainakaan taloudellisesti.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Seurapetturi

Tunnen pettäväni ihmisiä, kun en kirjoita. Kaikki vaan tapahtuu juuri nyt, intensiteetti on voimakas, olen täynnä ja avoin. Tahtoisin kertoa kaiken, mutta tälle ei ole sanoja. Voisin sanoa rakastavani, mutta se olisi liian vähän. Tunnen itseni arvottomaksi, tahdon vielä enemmän. Olen ison asian äärellä, pelkään tämän loppuvan, toivon tämän kestävän siihen, kunnes jommankumman meistä on mentävä.

Vihaan, etten kirjaa tätä ylös. Kaikkia nyansseja, tuntemuksia, tapahtumia. Koska jos tämä ikinä loppuu, en tule tällaista kokemaan. Se voi olla jotain muuta, olen minä rakastanut aikaisemminkin. Hänen puolestaan en voi puhua. Nyt kerron itsestäni. Elämäni ensimmäistä kertaa minusta tuntuu juuri tältä; jokainen hetki, ajatus, puhe ja teko ovat uusia, uskomattomia avaruuksia. Olen runo. Maailma on avoin. Olen avoin maailmalle.

***
Tuollaisia minä mietin. Koita siinä sitten kirjoittaa, kun kädet eivät pysy perässä, eikä aikaa ole. On minulla unelmia ollut, rakkauksiakin, mutta mikään niistä ei valmistanut minua tähän. Olen täynnä ja tyhjä yhtä aikaa. Olen hulluuden vallassa, sitä kutsutaan rakkaudeksi. Rakastumisen huuma katosi nopeasti Hänen sairastumisensa myötä. Kun sain Hänet takaisin, kun opin Hänet tuntemaan, tajusin vasta, mitä olin menettämässä. Isoja asioita, tunteita, ison osan karmaani. Miten tällaista voi olla?

Minua ahdistaa, että jätän ystäväni vähäksi aikaa. Minun on vain pakko kokea tämä nyt. Tahdon kokea tämän, en tahdo jäädä tämän kaltaisesta rakkaudesta osattomaksi. En vaikka se tarkoittaisi hetkellistä välinpitämättömyyttä ystävien suhteen. Koittakaa rakkaat ymmärtää, en minä teitä kokonaan jätä. Siitäkin olen onnellinen, että teitä ei käy täällä kuin muutama. Muilta katoilen, pitäkää te minun rippeistäni kiinni, antakaa hetki aikaa. Pyydän vilpittömästi.

Suolakaivoksen pikkujoulu alkoi hyvin. Ruokailu sujui hienosti, ruokakaan ei ollut paskimmasta päästä. Sen jälkeen poistuin. En edes tahtonut lähteä Teatteriin haukottelemaan ja pilaamaan tunnelmaa. Sen sijaan kun pääsin kotiin, minulla oli taas kaikki. Minä rakastan Hänet kuoliaaksi. Enkä rakasta, kunhan uhkailen.

Nyt Hän nukkuu jo. Minunkin pitäisi. Huomenna Ottoveli tulee myöhäiselle lounaalle. Hän vähän moksähti Ottoveljen huumorille, jopa totesi, että Ov käyttää minua hyväkseen. Eihän se niin ole. Me vaan olemme maailman orpoja, jotka perustamme perheet sinne, mistä jäsenet löydämme. Ei maailma mustavalkoinen ole, se on harmaan sävyjä täynnä.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Kokkipoika

Hän on innostunut ruuantekemisestä. Tai Hänen mukaansa Hän on aina ollut, mutta on kuulemma kiva oppia uusia temppuja ja makuja. Niitähän minulla itseoppineella keittiökauhulla riittää. Tänään opetin, kuinka tehdään ranskalainen kalakeitto. Soppaa tuli melkoinen määrä, sitä syödään taas useampi päivä.

Hyvä toisaalta niin, koska huomenna kun töistä pääsen, menemme kirjastoon. Sitten kävelemään. Tarvitsemme molemmat liikuntaa, välillä se on jäänyt puuttumaan. Hän ei ole oikein ollut sillä tuulella ja minähän en yksin lähde minnekään. Senhän me tiedämme. Sunnuntaina Hän vihdoin aktivoitui ja roudasi minut tuuleen ja tuiskuun joenrantaan. Keli alkoi viilentyä, meillä taisi molemmilla olla turhan vähän päällä.

Huvitti, kun Hän yritti motivoida minua lenkin jälkeen aivan samoilla puheilla kuin kävelykerholaiseni aikoinaan. Jotta eikö olekin hyvä olo ja hieno tunne ja minua vaan paleli ja v*tutti, kun hengästytti ja oli hiki. Tiedänhän minä, että se siitä muuttuu vielä paremmaksi, mutta jos pillerillä saisi hyvän kunnon, niin minä kyllä vetäisin niitä troppeja mieluusti. En ole luontainen liikkuja enkä endorfiinin metsästäjä.

Koko illan paleli. Onneksi Teeman elokuvafestivaalit jatkuivat Tuuli nousee -leffan parissa. Siinäpä ihanan melankolinen kuvaus unelmista ja kaiken katoavaisuudesta. Rakkaudestakin. Tai sitten olen vain siinä tilassa, että näen rakkautta kaikkialla. Minä kyllä aina olen rakastanut Miyazakin elokuvia, niistä ei kovinkaan moni ole lasten piirretty. Enemmänkin aikuisille tarkoitettu filosofinen pläjäys.

Töissä opettelen AXaa. Se aiheuttaa minulle työallergiaa. Kuulemma huhtikuun alkuun mennessä minun pitäisi osata kaikki HR-temput, silloin viran varsinainen harjoittaja jää kolmeksi viikoksi lomalle. Joo. Voivat olla tuskaiset kolme viikkoa. Mutta onhan se kiva oppia jotain uutta vielä tämän ikäisenä. Ja jos edes auttavasti opin HR-järjestelmien toimintaa, minulla on aina paremmat mahdollisuudet työllistyä, kun nykyisestä paikasta kenkää tulee. Tätä ei nimittäin kauan kestä. Tai sitten minä en sitä kauan kestä.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Lahja

Viikonloppuna ilmeni kotionnettomuus, suihkun sekoittaja lakkasi toimimasta. Tiedättehän sen tapin, jolla saa vaihdettua veden valumisen suihkuun tai suoraan hanasta? Siinä rumeltamisessani minä unohdin sen ja niinpä kun eilen olin suihkuun matkalla, Hän muistutti, että enhän nyt hermostuisi, mutta ettei vettä enää suihkusta tule. Tietysti minä hermostuin - en Häneen, vaan itseeni. Että miten voin unohtaa etoasian, vaikka puhtaus on minulle niin kovin tärkeä.

Mutta eihän se siinä vaiheessa auttanut, laitoin viestin kiinteistöhuoltoon ja menin kylpyhuoneen lattialle istumaan, että sain itseni kasteltua, hiukseni pestyä ja huuhdeltua. Kun saavuin, oli Teemalla alkanut juuri The Wolfpack. Siinä lauhduin itselleni ja jäin kiinni. Rakastuin Angulon poikiin ja heidän tapaansa nähdä maailma, vaikka itse en elokuvista mitään ymmärräkään. Nyt ehkä jotain ymmärsin, pystyin samaistumaan. Jos satutte hollille, niin katsokaa ihmeessä. Maailma on ihmeellinen paikka.

Maailma on itse asiassa niinkin ihmeellinen paikka, että sain lahjan edesmenneeltä äidiltäni. Kun siivosin hänen kylpyhuoneensa kosmetiikkaosastoa roskiin, huomasin täyden pienen kosteusvesipullon. Ajattelin, että enhän minä sitä roskiin veivaa, kun vielä muovit olivat korkin päällä, vaan otan hätävaraksi itselleni. Tällä viikolla se hätä sitten koitti ja avasin pullon. Mieto tuoksu ja erilainen koostumus saivat tutkimaan asiaa tarkemmin, mutsi oli investoinut miselliveteen!

Nyt kuulkaas taidan minäkin harkita vakavasti. En korvaamaan perinteistä vesipesua, mutta viimeistelyyn. Jää niin puhdas ja pehmeä tunne iholle, että enpä juuri ole sellaista pärställäni kokenut. Ainakin Avenen misellivettä voin suositella, varmaan kokeilen jossain välissä halpisversioitakin, paitsi en niitä jotka sisältävät mahdollisesti syöpää aiheuttavaa PHMB:tä. Kooklatkaa itse miselli ja syöpä, jos kiinnostaa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Jano

Mammografian tulokset tulivat, ei mitään muuta kuin rauhaskudosta. Siltä minusta kyllä on tuntunutkin, että tuskin siellä mikään jyllää. Ne muhkurat, joita löydän itse rintojani tutkiessani, ovat hormonaalista vaihtelua. Sitähän minulla riittää näinkin vanhaksi naaraaksi. Odotan siis turvallisin mielin aina ensi vuoden syksyyn, jolloin annan gynekologini tutkaista tilanteen - välitsekki ei ole yhtään huono asia. Sen verran vakavasta asiasta on kysymys. Onneksi näissä asioissa olen saanut isäni geenit, enkä äitini. Heillä kun ei muuta ole tehtykään kuin syöpään menehdytty.

Minua janottaa. Sain nimittäin ensi viikolle ajan terveyskeskuslääkärille ja fiksu terveydenhoitaja kehoitti käymään verikokeessa ennen lääkärin tapaamista. On se hyvä, että vielä toistaiseksi pääsee edes kerran vuodessa ammattilaiselle. En välttämättä aina ole vakuuttunut tästä itsehoitokonseptistani. Ehkä lääkitystäkin voisi vähän tutkaista, omat verenpaineen mittaustulokseni kertovat, että keltaisella mennään: luokkaa 90 - 95/ 136 - 140.

Nyt särkee päätä. Yleensä juon reilun puoli litraa vettä ja vajaan kahvia heti aamusta. Labra aukeaa vasta 07:45. Odottavan aika on pitkä, onneksi tätä ei liian usein tarvitse tehdä. Onneksi  Hän nukkuu, juuri nyt en seuraa ole vailla. Kärvistelen mieluummin itsekseni. Koitan kuitenkin muistaa vielä keittää Hänelle aamukahvin. Meillä kun on muodostunut tapa tehdä pieniä rakkauden tekoja toisillemme. Hän harjaa hiukseni aamuisin, minä keitän Hänelle kahvit. Ällösuloista, eikö totta?

tiistai 22. marraskuuta 2016

Kotirintaman kuulumisia

Hän on hivenen pelännyt pölynimuriani. Kieltämättä onhan se vähän erilainen kapistus kuin imurit yleensä. Eilen kuitenkin kotona oli pantu tuulemaan, hän oli voittanut kammonsa ja hikipäisnä asentanut kapistuksen toimintakuntoon. Kun saavuin kotiin, olivat tiskit hoidettu, lattiat imuroitu ja Hän puuhasteli keittiössä ruuantekohommissa. Olin kummallisella tavalla ylpeä hänestä, hän oli voittanut jotain itsessään, tajunnut, että tarvitsen apua ja päättänyt tarjota sitä jatkossakin. Ja ihan ilman nalkutusta tai pakottamista, ihan niin kuin ajattelinkin tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin. Minä kun uskon ja luotan ihmisen älyyn, etenkin tunneälyyn.

Olemme asuneet yhdessä neljä kuukautta sen jälkeen, kun äitini kuoli ja Hän tuli takaisin tähän maailmanjärjestykseen. Kuukaudet ovat olleet elämäni onnellisimpia - ei suuria dramaatillisia tunteita, vaan pienenpieniä arkisia onnenaiheita joka päivä. Voisin jopa todeta niinkin banaalisti, että kannatti tätä odottaakin. Samalla vain mietin, että entäs jos en olisi koskaan tällaista saanut - sitten en olisi tiennyt, mistä jään paitsi.

Töissä on juuri nyt sen verran vaikea hetki menossa, että olen menettänyt yöuneni. Viime viikonloppuna onnistuin myös nauttimaan alkoholia ana sunnuntain krapulaan saakka. Minulla ei juuri koskaan ole krapula, edellisen kerran moinen olo on ollut vuonna 2011 tapaninpäivänä. Sellaisen olon jäljet kantavat kauas alkuviikkoon. Toisaalta kun moisen virheen onnistuin tekemään, todennäköisesti seuraavaa saan odotella vuosia. Sanotaanko näin, että Jägermeisterin juominen lasitolkulla ei ole järjellinen toiminto ihmiselle. Vaikka olisi miten kivaa. Eikä kaikki edes ollut kivaa, onnistuin laskemaan ruman sammakon suustani, onneksi Hän kuunteli selitystäni, enkä pilannut koko juttua. Sekin olisi ollut mahdollista.

Kyllä meilläkin saadaan välillä draama aikaiseksi. Onneksi toistaiseksi olemme onnistuneet puhumaan ne pois. Sitä toivoisin jatkossakin. Vajaa kahdeksan kuukautta on kuitenkin kovin lyhyt aika, meillä on vielä pitkä matka toisiimme. Toivottavasti aika riittää, eikä se lopu meiltä kesken. Olen ryhtynyt pelkäämään kuolemaa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Paikko

Naurattaa tämä touhunsa. Kun en juurikaan nykyään jaksa/ viitsi / jouda notkumaan tietokoneella, niin usemmiten kirjoittelen tännekin kännykän onnettomalla näppäimistöllä. Usein ajatus jää kesken tai sisältää virheen. Sitten paikkailen tekstejä aina kun satun koneelle päätymään. Jotta älkää ihmetelkö, jos huomaatte sisällön muuttuneen tai lisääntyneen. Minä vaan parsin jälkiäni.

Rauhan kehto

Hänen kanssaan sovimme, että kotimme pyrimme pitämään mahdollisimman rauhaisana, onnellisena ja riidattomana paikkana. Tämä siksi, että ulkomaailmassa on valitettavasti meille molemmille haasteita enemmäin kuin laki sallii. Ja mikäs sellaista sopiessa, kun emme tähänkään saakka ole muunlaista räyhää saaneet aikaan kuin mimosa-kohtauksemme. Molemmat olemme melkoisen henkiherkkiä, jos koemme, että meitä on väärin kohdeltu. Sitten koitetaan kovistella.

Joulustakin jo vähän juttelimme. Että ei lahjavuorta, ihan vaan jotain pientä. Hän käy varmaan poikiensa kanssa äitinsä luona aattona, minun ei oleteta osallistuvan. Joulukuuseni kuitenkin pääsee kellarista, Hänellä ei ole mitään koristeta vastaan. Ihanaa suunnitella, kun tänä vuonna meitä on kaksi. Minusta nyt vaan kaikki on nykyään ihanaa - voikohan tähän siirappiin tukehtua?

Onneksi on työ tasapainottamassa onnen tunteita. Veikkaan, että menee vielä pitkään ennen kuin saan sellaisen toimenkuvan, että pystyn sen kanssa elämään ilman hiusten päästä repimistä ja saunan taakse virtuaaliruumiiden kantoa. Ei voi kuin ihmetellä joidenkin käytöstä, miten voi aikuinen ihminen olla ääliö ja osoittaa omaa ylemmyyttään/ paremmuuttaan koittamalla pompotella kollegaa?  Saisi tämä Suomen talous oikeasti ryhtyä paranemaan, että olisi tukityöntekijällekin avoimia paikkoja. Tai sitten on oikeasti muutettava Ruotsiin, niin kuin puolikurillani Hänelle ehdotin. Osaisikohan tuota vielä lähteä tämän ikäisenä?

Osteopaattini teki ihmeitä. Sellaista venuttelua ja vanuttelua oli taas tarjolla, että oikea olkavarteni nousee lähes normaalitasolle. Hän epäili ongelmia olevan myös maksan toiminnassa ja suoitteli punajuurimehua. Ei juuri vaikuta herkullisimalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Onneksi sille on joku muukin luontaistuotevaihtoehto olemassa. Kun ottaa huomioon, että äitini poistui hiippakunnasta juuri haima/maksasyövän ansiosta, voisin vaikka olla kiinnostunut omasta sisäerityksesti huolta pitämään. Minä kasvoin käsittelyn jäljiltä maan vetovoiman viemät kaksi senttiä.

Kävin vielä kotimatkalla Kurvin Liiterissä herkkuostoksilla. Ihania juustoja siellä taas oli, en tosin napannut kuin parmesanin. Sen lisäksi mukaan tarttui hummusta, tuorepastaa, pähkinöitä, leikkeleitä ja lämmin leipä. Minua niin harmittaa, että aina jonnekin pitää erikseen lähteä, kun naapurustossa ei LIDLiä ole, kyllä muuten kävisin, jos olisi. Lasku ei tupakoineen ollut kuin 30 euroa. Ruokaa ei tosin tarvinnut tehdä, vielä riitti yhdelle päivälle lihapullia ja muusia, tuli sitten tehtyä melkoisen roima annos. Huomaan, että pimeys alkaa vaikuttaa myös minuun; enemmän menisi hiilihydraattia, unen tarve on suurempi eikä libidokaan ole voimakkaimmillaan. Mutta masennusta eikä surua ole, tai korkeintaan suren ystävien puolesta, mutta kun en asioille mitään voi.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Paljon se antaa, vähän ottaa

Huonojen yöunien ja hektisen aamupäivän päätteeksi kirmailin puolipaniikissa pitkin Kampin matkahuoltoa. Jos Onnibussin sivuilla lukee, että lähtölaiturit ovat 1, 5, 9 ja 11, ei blondi aivan tahdo ymmärtää etsiä laituria numero 23. Piti sitten ihan kysyä neuvoa. Onneksi päivällä lähtiessä bussi oli puolitäynnä, sain himoitsemani invapaikan.

3,5 h matka oli siedettävä. Ystävä oli jo määränpäässä odottelemassa - suoraan töistä tulleena, siitä pääsimme sujuvasti kotiin. Puuhastelimme vähän sänkyä, suihkua ja tapaksia. Ystävä teki jumalaista nepalilaista narskujuustolla - ohje on tallessa, alunperin se oli kanalle, mutta hyvin taittui myös lihattomaksi. Kun kävi niin iloisesti, että paikan nuoriso läksi naapuriin yökylään, päätimme me lähteä kaupungille. Ei sillä, että paikallinen nuoriso olisi kovin rasittavaa, päinvastoin pitkäksi hujahtanut esiteini on oikein mukava ilmestys.

Pomppuhevibändi Blind Channel sattui olemaan yhdessä nuorisobaarissa keikalla, sinnehän mekin änkesimme. Ihan kiva, energinen bändi, eiköhän siitä vielä jotain tule. Sen jälkeen viihdyttäjinä toimivat ystävän nuoret kollegat. Kyllä toi nuoriso sitten nykyään on fiksua ja selväpäistä. Toisin kuin keskiäkäinen nainen, joka pakotti umpiväsyneen ystävän vielä lähibaariin yksille. Onneksi en saanut mitään aivan tolkutonta rumukohtausta. Siellä ystävää vonkaamaan ilmestynyt herra oli kyllä vähän harmillinen, ihan näyttävä ja välillä viksu, mutta loppujen lopuksi tuntui, ettei hän oikein osannut olla rehellinen.

Lauantaina makoilimme sohvilla ennen kuin läksin takaisin kotiin. Häneltä tuli kannustavia viestejä, mitä lähemmäs tulin pääkaupunkiseutua, oli niitä tullut pitkin perjantai-iltaakin, mutta ei häiritsevästi. Eikä mitään vaatimussoittoja, joita inhoan. Treffasimme kaupassa, ostimme ateria-ainekset sunnuntaille. Illan aikana väkersin lihapullat ja keittelin kastikkeen. Hän misasi. Menu oli hänen toivomuksensa, meillä kuulemma kotiruoka on ravintolatasoa. (Kukas kissan hännän nostaa...) Tuli siinä kumottua pullollinen viiniä ja muutama muukin juoma, mutta onneksi emme mihinkään kanuunaralliin joutuneet.

Sunnuntaina oli ihanaa seurata Hänen onneaan, kun ensin soitti vanhempi poika ja sitten tuli nuorempi kylään. Ja sen verran kiltisti osasin käyttäytyä, että nuorempikin viihtyi useamman tunnin. Lupasi vielä tulla uudelleen, sitä Hän tarvitsee; normaaleja välejä lapsiinsa. Minulla hivenen vihlaisi, kun mietin, että olisihan se isä ollut ihan kiva. Vaan kun ei sellaista sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan ollut, oli vain väkivaltainen alkoholisti, joka asui samassa osoitteessa.

Ihmeellisen tasapainoinen olo minulla on. Välillä nolottaa, mutta en minä kerskuakseni näitä kirjoita. Ihan vaan muistaakseni mitä maailma eteen nakkaa. Että välillä jotain hienoakin.

***
Heh. Näin muuten unta, että pääsin tapaamaan Devin Townsendin ennen keikkaa. Olevinaan meidän it-johtaja tunsi sen ja hän tuli meillä töissä käymään. Tulisikin! Luulen, että pitäisin kyseisen herran ajatuksenlennosta.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Helsinki on hetkisen kaunis

Rakastan talven valoa. On harvinaista kokea sitä pääkaupunkiseudulla, missä loska ja harmaus valtaavat mielen marraskuussa, eivätkä laske irti ennen vuodenvaihdetta, jos silloinkaan. Istun invapaikalla Onnibussissa. Enemmistö matkustajia ymmärsi, kun kuski kehoitti keliin vedoten kiinnittämään turvavyön. Ulkona on liukasta.

Eilen tein lohturuokaa, lasagnen. Avasimme viinipullon, join pari lasillista ruuan kanssa, ennen kuin nukkumaan kömmin. Hän tuli pian perässä. Olemme suloisessa mykkyrässä yöt. Entinen minä saattaisi hepuloida, mutta nyt ei pahalta tunnu.

Töissä rehkin kiireimmät pois tieltä. Olen päättänyt oppia kaiken uudesta aluevaltauksestani, koska sitten kun sen hanskaan, työnäkymäni laajenevat kummasti. Pakko keksiä jotain sitä hetkeä varten, kun minulle kerrotaan, että saan mennä. Eläkeikään on kuitenkin vielä 13 vuotta ja 2 kuukautta aikaa.

Toistaiseksi kuitenkin jätän eläkkeen mielestäni ja mietin perjantaita. Luvassa ystäväseuraa parhaasta päästä. Eikä minulla edes ole jalat suussa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kotikulta parahin

Koska olemme siirtyneet kahden henkilön talouteen yhden ja puolen henkilön tuloilla, elämää joutuu vähän enemmän suunnittelemaan. Mistään emme kyllä toistaiseksi ole joutuneet luopumaan, äsken tosin tein arvovalinnan ja leikkasin itse omia hiuksiani. Ihan vaan sipistelin, se riittää toistaiseksi, kun en uskalla vielä mennä toiselle kampaajalle. Omani muutti nimittäin Australiaan, ei sitten yhtään lähemmäs tahtonut. Onneksi olen aina osannut itse hoitaa hiukseni, toki jossain välissä aion luottautua jonkun käsiin, mutta toistaiseksi tämä saa kelvata. Värjätä niitä ei enää tarvitse, viimeisimmällä värjäyksellä sain värin kovin lähelle omaa maantien vaaleatani.

Perjantaille suunnittelemme ystävän kanssa keikkakokemusta keskisessä Suomessa. Helmikuulle taas tilasin lippuja Kypckin keikalle. Sen verran voimakas oli kokemus elokuussa, että tahdon nähdä bändin uudelleen. Hän on vähän suruissaan, kun lähden yökylään ystävän luokse. Ihan ymmärrettävää, oudolta tuntuu minustakin olla erossa Hänestä. Toisaalta ikävöinti tekee meille varmaan hyvää, jo lauantaina näemme jälleen. Lupasin huomenna tehdä lohturuokaa, lasagnea, siinä on ruoka valmiina lauantai-iltaa varten minullekin. Sunnuntaille pitää sitten miettiä vähän juhlavampi menu, ainakin nuorempi poika on tulossa isäänsä juhlistamaan.

Käden tulehdus ryhtyi paranemaan. Teimme nimittäin sellaisen tempun, että vaihdoimme nukkumapuolia. Osteopaatti pääsee räpläämään varsinaista syytä tulevalla viikolla. Viime yön makasin tosin alkuun migreenissä vaalivalvojaisia olohuoneen seniorinojatuolissa. Torkuin, kun Hän kauhisteli tuloksen kehittymistä. Tilanne voi vielä äityä vaaralliseksi, onneksi meillä ei tule olemaan mitään asiaa Ameriikan maalle. Siellä koittavat opportunistien, rasistien ja populistien juhlat. Business as usual. Mutta sellainen on maan johtaja kuin ovat sen äänestäjät, sama on nähty Suomessakin.

Minä pidän elämästäni Hänen kanssaan. Minulla on elämäni ensimmäistä kertaa turvallinen ja rauhallinen olo. Meillä on peikonkolo, jossa onni on kolmas vakituinen asukas.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Viikon lukujärjestys

Tällä viikolla pitäisi päästä logistiseen lopputulemaan ja järjestykseen. Kaikki alkoi jo tänä aamuna, kun kävin yhteiskunnan tarjoamassa mammografiassa. Sieltä en meinannut töihin keretä, kun puhelin ryhtyi laulamaan. Ihmiset ovat huomanneet toimenkuvan muutoksen, kyselevät, mitä se tarkoittaa. Olen yrittänyt vastailla ympäripyöreitä, ettei tule paljastettua epäilyksiäni.

Mammografia oli hyvä juttu, vaikken meinannut paikkaa löytääkään. Tehokasta oli meininki, eikä aikataulukaan kussut kuin 15 minuutilla. Eikä edes sattunut, hyvin ne osaavat litistää pannukakut kohdalleen. Vastaukset lupasivat kirjeessä kotiin, jos alkavat perään soitella, niin silloin siellä varmaan jotain on. Tuskin on, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Minulla kun rintakudosta riittää, vaikka ikää alkaa jo olla. Ihme kyllä, mutta varmaan jotain tekemistä lapsettomuudella. Eivät ole kääpiöt nisissä roikkuneet.

Muuten olen kyllä kohdellut itse itseäni kaltoin. Sen huomaa, että ranteita taas pakottaa, samoin lonkkia ja polvia. Ihan tällaista normaalia vanhenevan ihmisen luuvaloa ja vetoa, kun ilma kylmeni. Edelleenkään en ole saanut haettua talvitakkia kellarista. Olisihan se aivan liian vaikeata. Niinpä menen välikausipalttoolla, jonka alle olen sullonut hupparin. Pitäisi hankkia uusi huppari, Hän vei nätimmän, sen turkoosin. Enkä minä tietenkään raskinut kieltää...

Loppuviikosta pitää käydä kaupassa viikonloppua varten. Jos hyvin käy, Hänen lapsistaan ainakin toinen on tulossa isänpäiväaterialle. Katsotaan nyt, miten käy, mutta siihenkin pitää varautua, koska itse olen poissa perjantain ja lauantain välisen yön. Menen ystävän luokse Keski-Suomeen, siitä onkin aikaa, kun viimeksi juhlimme elokuussa hänen syntymäpäiviään. Vähän on outoa olla erossa Hänestä, mutta kuten sanoin, pitäähän siihenkin tottua. Eikä ystäviä saa hyljätä.

Sitä tolkutan Hänellekin. Kysyin taas, että onko huomenna peli, sain vastaukseksi, että pitäisikö olla, että tahdonko olla yksin. Mulkaisin karjakkomulkaisun. En minä tahdo yksin olla, vaikka osaankin olla. Ja nyt menen olemaan seurassa hiljaa, nimittäin lukemaan. Minusta on ihanaa, kun me luemme yhdessä, se on niin rentouttavaa. Vihdoinkin ihminen, joka ymmärtää kirjojen päälle, ehkä vielä enemmän kuin minä.


perjantai 4. marraskuuta 2016

Elämä, joka tapahtuu

Tällä viikolla olen saanut öisin ja iltaisin paljon hellyyttä. Meillä on molemmilla vuoren kokoinen aukko, jota tilkitsemme. Syydämme toisillemme rakkautta, hellyyttä, kosketusta, lämpöä - ei mitään harkitsematonta sarjatulta, vaan tekoja ja sanoja, joiden tarkoituksena on tukea ja antaa toisen kasvaa. En minä koskaan tiennyt, että tällaista voi olla. Nyt kun tiedän, pelkään menettäväni sen. Ignorance is a bliss...

Tukea tässä olemme molemmat tarvinneetkin. Hän omiensa ja minä töi-nimisen katastofin kourissa pyöriessämme. Uusien töiden opettelu on haasteellista, etenkin kun opettavalla taholla olisi kova kiire opettaa aina vain uutta. Eilen löin liinat kiinni ja totesin,että nyt on annettava ainakin viikko edellisen suorittajan suman purkamista varten, ennen kuin opettelen jotain muuta. Samalla voin kehittää toimivan systeemin, ettei sellaista ruuhkaa enää tule syntymään. En tunne enää itseäni tallentajaksi, mutta tunkiota tässä pääsee näköjään tonkimaan koko rahan edestä.

Kotona sain eilen hepulin, kun huomasin tiskapöydän lainehtivan. Vaikka pyyhin veden pois, sitä tuli jostain hanan vierestä koko ajan lisää. Soitin huoltomiehelle, joka rauhoitteli, että todennäköisesti vain tiiviste on pettämässä. Hän saapuu tänään tutkimusmatkalle. Tuli sitten ensimmäisen kerran nykyiseen pilttuuseen muutettuani tyhjennettyä allaskaappi. Ehkä myös siivoan sen tänään hänen käyntinsä jälkeen ja järjestän uudelleen.

Uudelleenjärjestely muutenkin tuntuu olevan päivän sana. Meillä on haku sisällä suurempaan, mutta jos minä käyn romuni läpi ja laitan mäkeen paljon sellaista "in case of emergency" kasaa, niin meillä tulee olemaan runsaasti tilaa. Itse asiassa aivan riittävästi, sitäkin olemme miettineet, että tarvitsemmeko edes suurempaa kotia. Lauantai saattaa olla kuitenkin hätävaravarastojen läpirumuamiseen ihan hyvä päivä. Hän menee tapaamaan nuorempaa poikaansa kylille, poika ei vielä uskaltautunut meille. Ihan ymmärrettävää, kun kyseessä on sellainen erityislapsi, jolle tärkeitä ovat rutiinit ja toisto. Uudet tilanteet eivät ole hänelle mitenkään toivottava olotila. Ymmärrän, itse olin lapsena samanlainen. Hänen nuorimmaisensa tulee aina pysymään sellaisena fyysisestä iästään huolimatta. Eikä minulla ole kiire.

Hankin itselleni Tuska-festareiden liput. Joulukuulle on yksi keikka suunnitteilla. Musiikkia en saa unohtaa, vaikka kaikki muu jäisikin. Eikä muuten jää, lisäähän mie tässä saan koko ajan. Sydän valuu rakkautta yli äyräiden. Pragmaatikon rakkaus on kovin käytännönläheistä, yritän muistaa tekojen lisäksi myös sanat. Muuallakin kuin täällä päiväkirjassa.

maanantai 31. lokakuuta 2016

As long as we together

Olemme molemmat auttamattomia romantikkoja. Vahvistamme puolta toisissamme, että välillä pelkään sokeriseittimme peittävän naapuritalotkin ylleen. En välitä - tällaista minulla ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan. Toteamme kuin yhteisestä suusta, että on aivan sama, missä olemme, kunhan vain saamme olla kahden. Ei meistä kokonaan erakkoja tule, hermiittejä, mutta täydennämme toisiamme niin, että mieleen tulee symbioosi.

Symbioosin on helppo myös matkustaa, koska pääperiaatteet ovat samat. Minä suunnittelen logistiikan, Hän toteuttaa. Minä mahdollistan asiat, Hän tekee ne. Paitsi matkaeväät ja liput - niistä huolehdin minä. Kumpikin vihaa kiirettä ja juoksemista, siksi kaiken a ja o ovat ennakkovalmistelut. Kun aamulla heräämme, on kaiken oltava valmiina. Vain kahvin keitän ennen lähtöä, sen pitää olla tuoretta. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä tärkeämmäksi on muodostunut kahvin maku ja tuoreus. Nirppanokka.

Niinpä lauantaina junaan hyppäsi onnellinen ja hymyilevä pariskunta. Vaikka kello ei ollut kuin päälle kahdeksan ja olimme heränneet jo kuuden jälkeen. Mutta kun ei ollut kiire, oli helppo istua leveästi, nauttia junan rauhoittavasta rytmistä. Matka meni sukkelaan jutellessa, pelatessa, lukiessa ja tietysti syödessä aamupala. Mikään ei minua saa niin vihaiseksi kuin verensokerin lasku, siinä vaiheessa kannattaa nakella vaikka voileivillä.

Pohjoisemmassa Suomessa kerkesimme käydä kaupassa, alkosta tilkan juomaa ja baarissa juomat, ennen kuin siksakkasimme läpi ruutukaavan Kallaveden rantaan hotellille. Pääsimme saman tien majoittumaan. Huone oli ihan siisti, standardihuone, ei mitään erityistä, mutta ei myöskään mitään valitettavaa. Hän kaiveli juhlariepusemme oikenemaan, minä menin suihkuun. Aikaa tuntui olevan ruhtinaallisesti, juhlat alkaisivat vasta kolmen tunnin päästä.

Aika kuitenkin meni vauhdilla, saimme itsemme valmiksi kymmentä minuuttia ennen juhlan alkua. Olipa minulla komea kavaljeeri! Siitä olisi vaikka jonkinlaista eskorttirahaa voinut maksaa. Vaikka pidän farkut ja nahkatakkityylistä kaikken eniten, on pukuun pukeutuneessa miehessä sitä jotain. Etenkin jos Hän on hoikka, klassinen v-malli, joka takamus on tiukka ja tukka päässä on kaikki omaa. Minulla on kaunis puoliso! Hänen käsipuolessaan on ihana purjehtia paikkaan kuin paikkaan.

Juhlien alku oli puuduttava. Emoyrityksen terveiset kuulostivat kauppamatkustajan saarnalta. "Myyntiponnistelkaa!" Mutta tunnelma oli mukava, lämmin ja pöydässämme ei istunut yhtään varsinaista myyntitykkiä, vain ystävia ja sukua. Plaseeraus oli siis erittäin onnistunut, olimme viihtyisässä kulmapöydässä, josta kuitenkin pääsi tarvittaessa näppärästi livahtamaan baariin tai puuteroimaan. Tai tupakalle, ei kyllä sitä lajia enää tule juurikaan harrastettua, olisinko polttanut viitisen tupakkaa koko iltana?

Yksi uusi ystävä kun hokasi meidän olevan kaupungissa, vonkasi baariin. Minä olisin jo ollut valmis lähtemään, mutta Hän viisaampana toppuutteli. Sanoi, ettei se nyt kovin kohteliasta olisi veljeäni ja hänen puolisoaan kohtaan. Myönnyin pitkin hampain, mutta osoittautui, että loppuilta kääntyi erinomaisen hauskaksi kiitos osaavan bilebändin ja hienon fiiliksen. Olipa paikalle järjestetty pienimuotoinen ilotulituskin! Hieno oli ilta, juomat olivat soveliaita. Ruoka oli ravitsevaa, mutta valitettavasti maku siitä oli unohdettu jonnekin. Laadukkaita aineksia toki.

Rauhallinen yö ja maukas aamupala siivittivät meidät ajoissa Onnibussille, mutta pitää kyllä edelleen todeta, että saatanasta se sellainen matkaaminen on. Nyt vielä sattui joku juukelin nuorison edustaja eteeni, joka ehdoin tahdoin tunki selkänojaa entistää tiukilla olleita polviani kohti. Hän taas kärsi krampista. Teimme lupauksen, että mikäli vain mitenkään on mahdollista, seuraavan kerran saavumme myös takaisin junalla. On se hintansa väärti. Mietimme myös tulevia pikkureissuja, joilla voimme itseämme ilahduttaa. Meillä on paljon syytä olla onnellisia.

Tänään vietän vapaapäivän. Olen onnellinen, että voin viettää sen hänen kanssaan, vaikka ohjelmassa on kotihommia ja muuta epämukavaa. Mutta ehkäpä käymme myös kirjastossa. Pääasia, että olemme yhdessä. Kaikki muu on maallista.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Painajaisia

Näen painajaisia. Edellisenä yönä olin lapsiprostituution uhri, viime yönä muurahaiset vyöryivät kimppuuni. Työ ahdistaa, tai oikeastaan pelko sen loppumisesta. Hän-parka saa kestää kiukutteluani, kun en osaa/ pysty/ voi puhua. Enkä edes tahtoisi, Hänellä on ongelmansa omasta takaa, mikä minä olen niitä lisäämään? Mutta siitä tunnet sä ystävän, laulun sanoja mukaellen, että Hän on valmis ainakin kuuntelemaan. Hän sanoo, että aivan samoin kun minä tunnen suorastaan fyysistä tuskaa, kun en voi Häntä enempää auttaa, niin myös hän olisi valmis riipomaan ihokkaan niskastaan, jos se vain minua auttaisi.

Tässä tilanteessa siitä ei valitettavasti apua ole. Työkuviot eivät edelleenkään ole selvinneet. Roikun siinä surullisen kuuluisassa löyhässä hirressä. Edelleen olen kaupungin kallein tallentaja, eikä loppua näy. Nimeni oli mainittu yhdessä infossa, mutta minulle saakka ei mitään ole kuulunut. Niinpä puuhastelen touhujani. Onhan se outoa, kun ensin on kuolemassa työhön ja sitten sen puutteeseen.

Onneksi on Hän. En tiedä, jaksaisinko ilman. Tai jaksaisin, mutta todennäköisesti palkitsisin itseni alkoholilla. Nyt sitä tulee nauttittua enemmän iloon, harvemmin ja jotenkin strukturoidusti. En minä osaa kokonaan ilman olla, sitä on turha kuvitellakaan. Mutta kun kotielämämme on jotenkin niin balanssissa, niin uskallankin. Uskallan luottaa myös siihen, ettei Hänelle tule ylilyöntejä.

On tämä elämä kumma paikka. Kun yksi paikka tulee kuntoon, toinen hajoaa. Tänään menen osteopaatille korjauttamaan olkapääni. Ainakin toivon, että se olisi korjattavissa, ettei tarvitsisi vetäytyä kirurgin veitsen alle, kuten veljilleni on käynyt. Mikä siinä on, että tässä vanhetaan? Miksei tätä voisi jatkaa, nyt kun pääkin alkaa olla suurinpiirten kasassa? Ihan epäreilua; vihdoinkin kypsyt ihmisenä, saat muutaman kolhun pintaasi, kohta jo tipahdat elämän puusta kalsaan skrubuun.

torstai 20. lokakuuta 2016

Yksinoloa

Nuorna tyttönä seurasin perheitä ja pariskuntia kateellisena heidän yhteydestään. Kun kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti yksinäisenä lapsena, vailla toivoa paremmasta, niin parisuhde on varmaan ainoa keino tuntea saavansa vihdoin jotain, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä. Kumppanuutta, seuraa, turvaa. Etenkin kun jo lapsena tiesin, ettei minusta äidiksi ole, rikkinäisestä isäni lapsesta. Sitä kun omaa pragmaattisen, jopa inhorealistisen luonteen, niin tietää vaistomaisesti, mihin ei sovi. Minähän sitä turvaa tarvitsin, ei minusta ollut sitä kenellekään antamaan.

Niinpä sitten opetin itseni olemaan yksin, kasvatin kuoren ympärilleni. Opettelin tulemaan toimeen itsekseni, hoitamaan homman kuin homman, samalla hoitamaan töissä muidenkin hommat, kun se tuntui niin helpolta. Parisuhdeasioita en oikein oppinut koskaan, nuoruusvuosien viritelmät kompastuivat ylisuuriin odotuksiin ja elämää suurempiin vaatimuksiin. Naimisiin mennessäni taas kuvittelin, että antamalla kaiken ja hoitamalla kaiken saisin suhteen pysymään ja toinen tekisi samoin. Taas meni metsään - toinen olikin se käenpoikanen, joka söi kyllä kaiken, mutta ei antanut mitään, vaati vain vielä lisää. Eikä minulla ollut enää suojakuorta, jonka taakse rientää. Silloin päätin, että mieluummin elän loppuikäni yksin kuin näivettävässä parisuhteessa. Että onhan minulla ystävät ja oma pääni. Pikkuhiljaa opin vastaanottamaan  hyvää ja huolenpitoa ystäviltä.

Entäs nyt? Mikä on toisin? Minulla on rajani, se oma pääni, en vaadi mahdottomia itseltäni eikä toiselta. En toteuta toisen oikkuja, vaan päätökset kaikesta teemme keskustellen. Mikä on tärkeätä, mitä tarvitaan, miksi mitäkin tarvitaan. Tunnustamme realiteetit, kaikkea ei voi saada. En kaipaa yksinoloa, ystäviä kaipaan silloin tällöin. Heistä vaan joukko käänsi suhteemme alkuaikojen takia selkänsä Hänelle. Minä taas olisin toivonut, että he antaisivat Hänelle edes mahdollisuuden. Kun en kuitenkaan tahdo käpertyä elämään vain hänen kanssaan, vaan jakaa maailman hänen kanssaan. Myös ihanat ystäväni. Heidän kansssaan taas tahtoisin jakaa Hänet, näyttää, minkä hienon lisän hän ystäväpiiriimme toisi. Ehkä sitten joskus...

Tiistaina huomasin muuttuneeni. Hän käy katsomassa omien ystäviensä kanssa potkupalloa, minusta se on kannatettava ajatus. Ei hänkään saa jättää ystäviään kokonaan, vaan sopeuttaa heidät muuttuneeseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Vietin illan itsekseni ja koti tuntui suurelta. Liian hiljaiselta. Niinpä panin tv:n päälle ja ryhdyin neulomaan. Sitten söin liikaa, tuore leipä huusi kaapista. Se oli tyhmää. Mutta yöllä kun hän kömpi viereeni, olin onnellinen. En siksi, että olisin pelännyt hänen jäävän sille tielleen, vaan siksi, että ainakin hetkeksi olen saanut hänet rinnalleni jakamaan elämää. (Tässä iässä nimittäin jokainen hetki on kallisarvoinen, niitä ei välttämättä enää paljon ole jäljellä.)

Yksinolon taito on kuitenkin sisälläni. Toivon, ettei minun aivan heti tarvitse ottaa sitä käyttöön uudelleen. Toivon, että tämä jatkuu mahdollisimman pitkään. Tämä tekee minulle hyvää, parantaa jotain suurta, sydämeni nimittäin.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Kiva kaveri

En koskaan ole tainnut olla näin varma siitä, että minua rakastetaan ehdoitta juuri sellaisena kuin olen. Nauru sen minulle kertoo, nauramme paljon yhdessä. Hän on varsinainen kotikoomikko, jatkuva viihdeohjelma. Pöhköä huumoria, slapstickia, älykästä ironiaa, viiltävää sarkasmia, sanaleikkejä, tilannehuumoria – koko huumorin kirjo. Välillä ovat kyljet kipeänä silkasta nauramisesta, henkeen sattuu ja saan astmakohtauksen. Nauruunkin voi yrittää kuolla.

Rakastetun lisäksi olen saanut kaverin, ystävän. Ihmisen, jonka kanssa viihdyn arjessa. Elämän ei tarvitse olla juhlaa, vaan rauhallista ja tavallista arkipäivää. Toisaalta arkipäiväkin menettää kaurapuurostatuksensa kun olemme yhdessä, kaikki on niin paljon helpompaa ja hauskempaa, kun teemme asioita yhdessä.

Sunnuntaina saapui Ottoveli yökylään. Hänellä oli treffit kirurgin kanssa, olen niin onnellinen siitäkin, että syy tukoksiin löytyi. Solisluu painaa isoa valtimoa ja se on vuosien aikana aiheuttanut hyytymän kerääntymisen kainaloon. Nyt ilmeisesti höylätään, pallolaajennellaan ja sitä ennen liuotetaan tukos pois. Loppupelissä hänenkin pitäisi parantua takaisin ennalleen, vaikka pitkään siinä tulee menemään. Merimiehen pitää olla hyväkuntoinen, ennen kuin voi jatkaa työtään. Tuossa vaan olisi ollut kaikki mahdollisuuden elämää suurempaan vahinkoon, jos ei olisi sattunut olemaan ihan sairaalan vieressä.

Ilahduin, kun kuuntelin Hänen ja Ottoveljen keskinäistä seurustelua. Tulevat hyvin toimeen, hekin nauravat yhdessä. Se on hyvä merkki. Ottoveli on aika tarkka ihmistuntija, hänen arvioonsa voi luottaa. Mikä parasta, hän antaa ihmiselle mahdollisuuden eikä tuomitse vanhojen tekojen takia. Kaikki me voimme muuttua, kaikki tosin eivät tahdo tai osaa. Hän onneksi osasi ja etenkin tahtoi.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Jokaisella on ongelmansa

Suhteemme alku oli myrskyisä. Hän ajoi itsensä melkoisiin ongelmiin, jotka edelleen vaikuttavat arkeemme. Ne melkein tuhosivat parisuhteemme, tai itse asiassa olin jo varma, että Hän ei selviäisi koettelemuksestaan hengissä. Olin jo hautaamassa koko ajatusta, Häntäkin. Mutta juhannuksen jälkeen ovelleni ilmestyi katuva mies. Muutama viikko siinä meni, ennen kuin luottamus palasi. Itse asiassa vasta kun Hän herkesi raittiiksi, uskoin hänen tarkoittavan totta katumuksellaan.

Nyt meillä noudatetaan kohtuutta. En minä osaa lopettaa kokonaan alkoholin nauttimista. Viini maistuu ruuan kanssa, siideri on maukasta ruuan jälkeen. Eikä minusta ole sitä kieltämään Häneltäkään. Mutta övereitä meillä ei vedetä, sivistynyttä rypemistä kylläkin. Ja kun meillä on niin hauskaa yhdessä, niin en osaa sitä niin pahana asiana pitää. Meillä nauretaan, lauletaan, viihdytään, keskustellaan, kokataan ja ollaan lähekkäin. Olemme kovin itseriittoisia, mutta juuri äsken juttelimme, että kyllä meidän pitää ryhtyä muitakin tapaamaan. Ihan jo siksikin, että saamme yhteisiä uusia kokemuksia.

Torstaina kävin syömässä entisen kollegani kanssa Vinkkelissä. Ruoka oli hyvää, mutta ei tajunnanrajäyttävää. Alkuun graavattua lohta, sitten sellerikeittoa, päääruokana sous vide menetelmällä valmistettua angus härkää. Välijuustojen jälkeen tuli vielä tyrniposset mantelikakun kanssa. Ihan ookoo makuja, mutta aika mielikuvituksetonta. Sen siitä saa, kun tekee liian hyvää ruokaa itse. Keskinkertainen ei riitä. Entistä kollegaa oli kyllä ihana nähdä. Olemme kaikin puolin erilaisia, mutta osaamme nauraa sille. Laajennamme toistemme maailmankuvaa. Siihen kannattaisi muidenkin pyrkiä.

Perjantaina töiden jälkeen raahasin Hänet shoppailemaan. Pikkuveljen firma täyttää vuosia, luvassa on gaalajuhla. Hänellä ei ollut tummaa pukua, joten sellainen piti saada. Onneksi Haloselle sattuivat hintahulinat; takki ja liivi löytyivät satasella. Kävimme vielä saman tien Jack & Jonesista farkut ja kauluspaidan. Illalla minulle annettiin yksityinen muotinäytös, on se ihanaa, kun voi ihailla puolisoaan myös fyysisesti. Hän miellyttää silmääni.

Nyt poden sunnuntaiangstia, huomenna taas töihin. Siellä vaan on niin tylsää. Minulta on viety kaikki haastavat tehtävät, puuhastelen rippeitä, joita kukaan muu ei tahdo tai kerkeä tehdä. Noh, olen todennäköisesti kaupungin korkeimmin palkattu tallentaja... Pitäisi löytää toinen työ, ennen kuin nykyinen kokonaan loppuu. Ahdistaa.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Erimunaiset vai siamilaiset?

Sen jälkeen kun Hän saapui kesälomareissultaan, emme ole olleet yhtään yötä erossa toisistamme. Ei vielä mikään saavutus, mutta saavutus molemmille on se, ettemme koe kyllästymisen tunnetta. Läsnäolomme ei vaivaa eikä riivaa toista. Saatamme puuhastella illan omiamme, mutta pääasia on, että olemme samassa tilassa. Läsnäoloa ei tarvitse pakottaa, kumpaakaan ei harmita, jos toinen keskeyttää tekemisemme. Elämäni miehen kanssa ei koskaan ole ollut tällaista, ystävien kanssa siihen on päässyt parhaimmillaan viime vuosina. Osaa antaa tilaa ja ottaa sitä itse, eikä mieti koko ajan, että mitähän tuo minusta ajalttelee.

Naureskelin mielessäni, että varmaan osasyy moiseen on se, että Hän on myös yksi parhaista ystävistäni. Jaamme samanlaiset poliittiset mielipiteet (kiihkeätkin välillä), musiikinrakkauden (jopa samansuuntaisen musiikkimaun osittain). Pidämme samanlaisista ruuista, väreistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Mutta emme me nyt ihan toisiimme kiinnikasvaneita ole, on meissä eroja ja rosoja, mitkä pitävät suhteen tuoreena ja mielenkiintoisena. Herkkyys on kuitenkin sama, pari kertaa olemme onnistuneet loukkaantumaan vakavasti, mutta onneksi pian ajautuneet takaisin toistemme käsivarsille. Kivi on parempi ottaa kengästä pois kuin jättää sinne kalvamaan koloa nahkaan ja vuoriin.

Marraskuulle varasin kuitenkin eilen päiväretken Keski-Suomeen. Tai yönyliretken itse asiassa. Sen me ehkä vielä tässä vaiheessa kestämme, pidempää eroa en osaa ajatella. Eikä hänkään. Olen onnellinen, että tämäkin asia on MEILLÄ tasapainossa, vaikka se muiden silmissä saattaakin esiintyä omituisena siamilaiset kaksoset-ilmiönä. Me olemme valmiit hyväksymään sen, koska se ei meitä tuskastuta. Olemme erillisiä olentoja, mutta kaipaamme toisiamme paljon. Ihan vain olemaan lähellä, täydentämään toista.

Ehkä meitä yhdistävä kuminauha löystyy ajanmittaa, mutta miksi sen toisaalta pitäisi? Onko paha asia olla yhdessä, jos molemmat sitä tahtovat ja se on molemmille onnen ja täyttymyksen tila? Ystävämme saavat suoda sen toistaiseksi anteeksi ja hyväksyä meidät yhdessä. Silloin olemme täydellisimmillämme. (Ja ennen kuin ehditte edes epäillä, että mitäs Hän on mieltä, kerron, että Hän lukee sanani. Hän tietää blogistani, on tiennyt edellisistäkin. Kerrankin elämässäni olen täysin avoin, enkä silti pelkää. Uskomaton tunne. Vapauttava.)

maanantai 10. lokakuuta 2016

Lapsellisia asioita

Lauantai-iltana istuskelimme olohuoneessa, sanoitimme Hänen biisiään. Olen päässyt tutustumaan uuteen puoleen itsessäni ja tajunnut, että en ole aivan lahjaton siinäkään lajissa. Teemme kolmen biisin sanoituksia yhtä aikaa, vaihtelemme välillä, kun inspiraatio ei iske. On jännittävää huomata musiikin ja sanoitusten nivoutuvan yhteen, muodostavan kokonaisuuden. 

Nautiskelimme päivällistarjoilun jämäjuomia, kun Hänen puhelimensa yks´kaks´ soi. Oli jo aika myöhä, toki sitä vähän säpsähti, että ei kai vaan kenellekään ole tapahtunut mitään pahaa. Siellä oli Hänen vanhempi poikansa, joka oli tulossa yhden ystävänsä luota ja menossa tapaamaan seuraavaa. Hän oli saanut päähänsä, että vanhaa isäukkoakin voisi välillä käydä moikkaamassa. Isä ilahtui ja kutsui poikansa käymään, minä en edes kerennyt jännittää.

Heillä menivät sukset hivenen ristiin kesän mökkireissulla, pojat olivat riehaantuneet, isältä olivat käämit kärähtäneet nuorison paapomiseen. Minä nyt en varsinaisesti osaa patistella ketään ihmissuhdeosastolla, kun en osannut omiin vanhempiinikaan luonnollisesti pitää yhteyttä. Jotenkin ajattelin asioiden selviävän ennemmin tai myöhemmin, etenkin kun omat välimmekin tarvitsivat elämää vakavampaa vierihoitoa ja selvittelyä. Enkä minä ole kenenkään äiti, en osaa olla äidillinen. 

Poika saapui paikalle, ensimmäiseksi tokaisi saaneensa asunnon, oman kodin Kalliosta. Pitkä poika, ei laisinkaan isänsä näköinen, mutta luonteeltaan ovat kovin samanlaisia. Siinä hän vietti reilun tunnin verran aikaa, sovittiin, että seuraavan kerran ilmestyy paikalle ruoka-aikaan, se minä nimittäin osaan tehdä, ruokkia nälkäiset. Ja siinä on toisaalta pienempi mahdollisuus joutua kiusallisiin hiljaisuuksiin. Ehdottelin heille vähän muutakin yhteistä tekemistä, eiköhän sekin vielä tule eteen. Mukava, avoin tyyppi, mutta villikko, on vielä siinä iässä, että saa paljon typeryyttä aikaan.

Vierailun jälkeen Hän oli onnesta soikeana. Ihmeellistä nähdä, miten jälkikasvu ovat ihmiselle tärkeätä. Itse kun ei koskaan ole sen lajin päälle ymmärtänyt. Mutta kyllä minultakin tunteita löytyy, se tuli todistettua sunnuntaina, kun puhuimme meidän välisestä suhteestamme erään asian tiimoilta. Minullahan on ihan hurjan vahvoja tunteita, en olisi arvannutkaan. Ja onhan minulla jonkinlainen suhde edesmenneen ex-mieheni tyttäreenkin. Jotta en kai minä ihan mahdoton ole.

torstai 6. lokakuuta 2016

Ruusa ja Muusa – iloiset possut

Jostain kirjoituksesta luin puolihuolimattomasti, että kun ihmisellä on työaika, jota kytätään, hän käyttäytyy kuin lapsi ja pyrkii välttelemään työntekoa. Jotta jos työaika poistettaisiin, niin hommat tulisivat tehtyä kuitenkin. Voi pitää paikkansa, ainakin minä olen töissä useasti törmännyt nurkissa luuhaileviin, vessaan piiloutuviin toimistokuukkeleihin, joiden pääasiallinen harrastus tuntuu olevan pisteestä toiselle vaeltaminen ja kuulumisten vaihtaminen. Ei nyt sillä, että minäkään ihan pelkkää työtä tekisin, mutta kun itsellään on ollut aina viime aikoihin saakka kädet niin täynnä työtä, että sitä olisi riittänyt vielä kolmannellekin, niin on kateellisena seurannut muiden taukoilua.

Nythän minulla taas aikaa on. Edelleenkään minulle ei ole tungettu riittävästi töitä; epäilen, että työsuhteeni on pian katkolla. Oikeastaan en edes välitä. Voin sitten tarvittaessa osallistua tämän hallituksen kaavailemiin työllistämistalkoisiin ja katsoa, osaanko osoittaa aktiivisuuteni työnhakijana. Jos töitä ei ole, niin se on vähän vaikeata todistella kenellekään mitään. Vai lasketaanko silloin lähetettyjen työhakemusten ja puhelinsoittojen määrä? Laadusta ei kukaan ole vielä tainnut mainita mitään.

Töi-paikassa suolakaivoksella olen liian kovaääninen, liian verbaalinen, liian ärhäkkä. Minua nimittäin mikään muu ei saa niin nopeasti vastakarvaan kuin epäoikeudenmukaisuus. Ja jostain syystä sitä on liikkeellä nykymaailmassa enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Sitten kun hymyilen vinoon, niin sekään ei ole hyvä. Naamasta näkee liikaa. En vaan jaksa enää näytellä kilttiä. Hiljaa voin yrittää olla ja puhista puhinani vaikka vessassa. Tai kotona. Hän-parka on saanut kestää välillä melkoista turbulenssia. Mutta vähänkös olen onnellinen, kun minulla on Hänet. On joku tärkeä, joka välittää hyvinvoinnistani ja mielipiteistäni – pitää niitä jopa terveinä, oikeudenmukaisina ja tärkeinä.

Sitä minä vaan mietin, että kun vuoden alusta tulee vielä se kiky-puolituntinen viikkotyöajan päälle, niin sitten on taas puoli tuntia enemmän aikaa vaikka blogata. Elleivät sitten siihen mennessä ole jo nakanneet minua kilometritehtaalle. Tämä paikallinen kuningas kyllä vastaanotti tossut jalastani ja rusetin hännästäni, mutta ei muuttunut siitä miksikään. Olisi pitänyt vielä kääntää toinenkin kinkku, ei kun kankku. 

tiistai 4. lokakuuta 2016

Pienestä kii

Luojan kiitos, on jo tiistaiaamu. Eilinen oli päivä helvetistä. Ihan vaan siksi, että olin ärtyisä, töissä meinasin ärjähdellä. Kotonakin piti hillitä itsensä välillä, minä en ole mikään helpoin mahdollinen kumppani, kun kaikki ärsyttää. Onneksi sitä ei tapahtu koko ajan ja onneksi Hän nauraa minun kiukunpurkauksilleni. Sekään ei kyllä aina hyvä ole. Onneksi hän toistaiseksi on erottanut pienet ärsyyntymiset ja totaalihepulit, silloin on parempi pysyä kaukana tai saattaa saada kapustasta. Mutta tiedättekö, miten voi ärsyttää, kun toinen nauraa teidän kiukullenne? Se lisää räyh-meininkiä.

Siksi olikin parempi, että keskityin katsomaan Areenasta Alcantaran perheen uusinta jaksoa. Olinkin jo kaivannut sitä. Väsymyskin painoi, mutta valitettavasti viime yökään ei unen kannalta ollut huippusuoritus. Kai tässä on taas pillereihin turvauduttava, kun aamuyöt ovat yhtä kushelevettiä.

Elämääni on kovasti helpottanut, kun viime viikolle vihdoin sain tilattua ajan terveysaseman vastaanotolle. Siellä kaksi lääkäriä leikkelee yhden päivän aikana liukuhihnalla asiakkaiden luomia.Minulla on jo muutaman vuoden ajan ollut haaroissa sisäreidessä varsiluomi, joka parin viime viikon aikana muuttui kiusalliseksi riesaksi. En voinut kunnolla enää kävellä, puutarhan hoitokin alkoi tuottaa vaikeuksia. Tympi ja ärsytti.

Vajaa viikko sitten rynnin taas kesken työpäivän toiselle puolelle kaupunkia. Kerkesin istahtaa odotustilan tuoliin, kun jo piti pompata ylös. Ei paljon jäänyt ylimääräistä aikaa. Eikä aikaa mennyt itse operaatiossakaan, lääkäri ehdotti, ettei hän edes käyttäisi puudutusta, kun sen vaikuttamisen alkamiseenkin menisi aikaa. Itse olin niin täynnä luomen aiheuttamaa riesaa, että suostuin mielihyvin. Mitä tahansa, että kipu ja riesa loppuisivat. Laastareilla olin nimittäin saanut jo revittyä suurempia hiertymiä nivusiin joka kerta kun silpaisin ne yöksi pois. Huomio itsellesi, nivusten iho on ohutta.

Nips vain ja luomi oli poissa. Lääkäri vetäisi laastarilapun vielä reiän päälle ja välittömästi housuja jalkaan vetäessäni huomasin eron. Nyt kun nipsauksesta on jo lähes viikko, hädintuskin muistan, miltä kipu ja vaiva tuntuivat. Paitsi, että luulen toiselle puolelle olevan kehittymässä uuden luomen. Ystävän sanat siitä, että yli 50-vuotias nainen ryhtyy kehittämään ties minkälaisia patteja ja lonkeroita, ovat osoittautuneet enemmän kuin paikkansa pitäviksi. Samalla näytin selässä olleen luomeni, lääkäri kehoitti vielä hetken seuraamaan ja sitten tilaamaan ajan, jos se yhtään kutittaisi tai kasvaisi. Hän kyllä varoitti, että sitten tulisi lohikäärmetatuointiin reikä. Minua se ei haittaa, voin käydä paikkauttamassa tatuoinnin joskus toiste, se on ollut listalla joka tapauksessa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sunnuntain tuska

Maanantai painaa niskaan sunnuntai-iltaisin. Onneksi en ole yksin. On uskomatonta, kun on saanut puolison lisäksi ystävän. Sellaisen, joka toivoo minulle vilpittömästi hyvää ja ajattelee parastani. Hänen seuransa lohduttaa minua.

Vielä riitti tälle päivälle lasagnea. Paistelin lisäksi parsakaalia salvia- valkosipulivoissa. Olemme molemmat herkkuperseitä, onneksi makumaailmamme on yhteneväinen. Jossain välissä tosin pitää päästä myös ulos syömään. Valmiiseen pöytään pääseminen on aina vähän juhlavaa. Iltapäivällä lämpeni sauna, sen jälkeen laulatin pesukonetta. Äidinperintöä sekin, edellisen kerran olen omistanut pesukoneen joskus 90-luvun alussa, ennen kuin muutin Helsinkiin.

Jos Häntä ei olisi, varmaan äitini kuolema tuntuisi pahemmalta. Olisin varmaan holtittomampi ja tuskassani tehnyt enemmän tyhmyyksiä. Olen onnellinen, kun minulla vihdoinkin on tasaveroinen rakastava kumppani. Äiti pääsi rauhaan ja minä löysin omani. Kaikki tuntuu niin kovin normaalilta, hyvällä tavalla.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Musiikista

En voisi rakastaa miestä/ ihmistä, joka ei ymmärrä musiikkia. Tavalla tai toisella. Hän on täydellinen löytö; hän soittaa, laulaa, säveltää, elää musiikille. Minä vain käytän ja kuuntelen, mutta sitäkin aktiivisemmin, kun vain voin hyvin. Sekin aika on eletty, kun en pystynyt musiikkiin koskemaan pikkusormellakaan, ex-mieheni tuhosi minussa paljon asioita. Mutta nyt asiat ovat hyvin, minulla on ystävät, rakastava mies ja musiikki. Minulla on niin paljon, että pakahdun.

Eilen oli täydellinen päivä. Ei riitaa eikä kränää töissä, vaan rauhaisaa työskentelyä, kollegan läksiäiset, toisen kollegan läksiäishali, en tajunnutkaan hänen pitävän minusta. Parasta Hänessä on se, että hän tahtoo tietää, kuinka päiväni meni. Toivon, että osaan antaa hänelle saman tunteen, koska se on niin jumalaista, että joku on kiinnostunut juuri MINUSTA. Parasta, että Hän antaa minun olla minä, ei rajoita eikä rassaa tai riivo tarkoituksellisesti.

Nukuin yöni tolkuttoman huonosti, osa minusta olisi tahtonut jäädä kotiin ja sammuttaa valot, silti pidin lupaukseni itselleni ja ystävälleni. Tapasimme ennen keikkaa Loosisterissa, vaihdoimme pikaisimmat. Oen niin onnekas, minulla on hienoja ystäviä. Heidän avullaan ja kannustuksellaan olen jaksanut vuodet ilman Häntä. Aion tehdä parhaani tutustuttaakseni Hänet ja heidät keskenään. Varjon toki lyövät tapahtumat suhteemme alussa, mutta toivon, että ystäväni antaisivat hänelle mahdollisuuden. Niin annoin minäkin - enkä kadu.

Kerkesimme Lepakkomieheen juuri parahiksi. Keikka alkoi saman tien, vaikka etukäteen kuvittelimme aikaa olevan vielä. Ilmeisesti lämppäreiden keikat olivat olleet lyhkäisempiä. Cosmo Jones Beat Machine heitti tolkuttoman hienon keikan, henkilökohtaisesti minua syletti, etten laittanut tulppia korviini, piti loppupuolella siirtyä baarin puolelle. Ääliö kun olen, toisen korvan puhetaajuuden olen jo nuorna naisna menettänyt, kannattaako tuota nyt toista enää viedä itseltään? Etenkin kun työkseenkin joutuu puhelimessa haastelemaan.

Keikan jälkeen juttelin hetken entisen kääpiöni kanssa. Jotenkin minulla on ikävä nuoriso-ohjaaja-aikoja. Varmasti kyseessä on muistot kultaantuvat-hetkinen, mutta silti kaipaan puuhastelua nuorten kanssa. He kuitenkin ovat rehellinen kansanosa, ennen kuin pilaantuvat. Kaikkihan me tietenkin pilaannumme ennen kuin tokenemme taas ihmiseksi. Hän kuitenkin pyysi numeroni, kun ei naamakirjassa ole. Tahtoo pitää yhteyttä, ihana asia. Ehkä minä jo silloinkin jotain tein oikein.

Keikan jälkeen tuli väsymys. Alkoholikin iski. Kuvittelin, että olisimme vielä jossain käyneet, mutta niin vaan kaikki yksimielisesti sanoimme hyvää yötä ja matkasimme omille teillemme. Kun kotiin pääsin Hänen kanssaan, kuvittelin ehkä, että olisimme hetken puineet iltaa keskenämme. Kissan viikset, uni voitti. Mutta jumalaista on tietää aamulla herätessään, että edessä on taas uusi päivä Hänen kanssaan.

Miten tällaista rakkautta voi olla? Se on varmaan jossain laissa kielletty...

torstai 29. syyskuuta 2016

Ihmisen parasta aikaa

Työni takia herään viikolla aikaisin, joskus sisäinen herätyskelloni herättää minut ennen herääkellon soittoa. Tänäkin aamuna pomppasin sängystä jo viiden jälkeen. Tai noh, pomppasin on ehkä vähän väärä verbi, mutta kuitenkin nousin suhteellisen rivakasti. En jäänyt sänkyyn vatuloimaan. Hän sen sijaan jatkoi autuaan unia, olihan Hän tullut viereeni vasta yhden maissa.

Minun on pakko unta saadakseni ryhtyä rauhoittumaan jo kymmenen maissa, yleensä vähän ennen yhtätoista ovat valot poissa. Nykyään nukahdan välittömästi ja nukun yhden väliheräämisen taktiikalla aina aamuun. Keski-ikä on vihdoinkin irroittanut kyntensä unikeskuksestani, tai sitten en enää stressaa, vaikka työ stressaavaa mahdollisesti onkin. Enhän minä sille mitään voi, että työskentelen hullujenhuoneella, jota myös yksityiseksi yritystoiminnaksi kutsutaan. Hän taas mielellään valvoo, surffaa netissä, katsoo televisiota, lukee. Ja aika usein hetkeksi nukahtaa sohvalle, ennen kuin kapuaa viereeni.

Aika, jonka vietämme vierekkäin sängyssä, on kallisarvoista. Nukumme 120 cm leveässä sängyssä hyvin, mutta vain hetken voimme viettää saman peiton alla. Meillä on sängyssä kamina, enkä se aina ole minä. Silloin tällöin kuitenkin kietoudumme toisiimme kuin karhunpennut, kiepille, limitysten ja lomitusten ja vain olemme, hengittelemme toisiamme. Aamuisin Hän herää hetkeksi, harjaa hiukseni ja lukee, ennen kuin sammuttaa valot vielä pariksi tunniksi. Silloin ei muuta jutella kuin rakkauden sanoja, niitä meillä riittää. Ainakin toistaiseksi on näin ollut.

Elämä tuntuu täydeltä. Odottamisen arvoiselta.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Alussa

Olen tuntenut Hänet pian puoli vuotta. Olen kirjottanut blogeja lähes 12 vuotta. Olen ihan kirjoituskykyinen ja -haluinen ihminen, mutta kumma kyllä, aina tämä on yhtä vaikeata. Aloittaminen. Ensimmäinen kirjoitus on olevinaan niin merkittävä. Tulisi esitellä itsensä, aiheensa ja motiivinsa.

Minustahan te jo tiedätte jotain. Sen lisäksi olen rakastunut nainen. Keski-ikäinen pragmaatikko, joka kyllä mieluili parisuhteen perään, mutta oli tyytynyt pariin suhteeseen. Sitten tuli hän. Seisoi baarin pihamaalla, kun melankolisen riemukkaassa humalassa kirmasin paikalle ystäväni kanssa. Olimme tulossa ex-mieheni hautajaisista. Takana oli virallinen osuus, epäviralliset peijaiset ja vielä virattomampi hortoilu baarista toiseen pitkin Kalliota.

Jotain siinä tapahtui hetkessä, kun en muuta nähnyt kuin hymyilevän, hoikan olemuksen. Vaaleahko hiuspörrö lensi kevättuulessa kasvojen ympärillä, sai Hänet näyttämään metsän peikolta. Ja kun jostain ihmeen syystä, jollain ihmeen tekosyyllä ryntäsin halaamaan häntä, koin, että minua halattiin takaisin. Minusta pidettiin kiinni. Niinpä oli helppoa pyytää hänet liittymään seuraan ja sittemmin laskea ystävä kotikonnuilleen. Minä jäin, vein kotiini, Hän tuli kotiin.

Helppoa? Tästähän voisi kuvitella, että tarina on kerrottu, niin me elimme elämämme loppuun saakka. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta pari meistä tuli. Ajattelin kertoa elämästämme sen tapahtuessa ympärillämme. Välillä voi luvassa olla vain minua-minua-minua, mutta varmaan eniten kerron meistä. Kerron, mitä me teemme ja ajattelemme. Mikä meitä kalvaa, mikä ilahduttaa, mihin käytämme aikaamme.

Miksi? Siksi, että nyt vielä muistan. Ja tahdon muistaa jatkossakin. Päiväkirjanhan minä tästä aion tehdä.