Tauhkan keskellä rimpuilua

Olen yrittänyt ainakin muutaman kerran kuukaudessa kirjata elämäntapahtumiamme yhteiseen päiväkirjaamme ihan siksi, koska tiedän, miten vähän elämästä loppujen lopuksi jää mieleen. Arki vie mukanaan ja ne pienet arkiset onnenhetket katoavat tauhkaan, suorittamiseen ja rimpuiluun.

Helmikuu oli erinomainen esimerkki. Työ vei voimani, työnsi minut välillä epätoivon partaalle. Pari kertaa pillitin ääneen. Kotona, ei kukaan töissä sitä nähnyt, mutta en jättänyt kertomatta oloani ja tuntemuksiani esi-ihmeelle, älkää luulkokaan. En ihan niin pahasti ole marttyyriainesta. Silti epäilen että vasta tällä tulevalla viikolla kollegoilleni selviää, minkä parissa olen muutaman viimeisen kuukauden kamppaillut, kun he joutuvat sijaistamaan minua.

Kyyti on koleata. Useasti tulee mieleen, että miksi ne, joilla töitä on, tapetaan määrään. Tiedän sen meillä johtuvan vanhanaikaisesta systeemistä uuteen siirtymisestä, mutta onnistuneen määrittelyn kanssa se olisi sujunut helpommin. Miksi määrittelyä sitten teki johto eikä me käyttäjät? Siihen minulla ei ole vastausta.

Mutta näillä mennään. Pohdin välillä, että eläkeikään on enää kuusi vuotta, en haikaile kokonaan lomalle, mutta mieluilen osa-aikaisuuden perään. Ettei minun tarvitsisi enää olla vastuussa kaikesta.

Onneksi muutakin elämää on - niin kuin esimerkiksi rakastava parisuhde. Eilinen hääpäivämme oli keskinäisen kehun kyllästämä. Kun kaikki on hyvin, on ihanaa antaa positiivista tunnustusta puolisolle. Olemme arjen huipputiimi, totesin, kun illalla oli koti siivottu, lakanat vaihdettu, pyykit pesty ja kaappi täynnä herkkuruokaa. Siitä huolimatta Hän sai katsoa urheilua mielensä kyllyydestä, itse taas luin, pelasin ja katsoin pari sarjaakin. Ja välillä pulputamme keskenämme.

Elän parisuhde-elämäni parasta aikaa. Enpä olisi arvannut, että tällaistakin on tarjolla. Rauhaa ja rakkautta. (Tähän kohtaukseen joku siirappinen lälläbiisi.)

Muuttuuko ihminen?

Vuosi 2022 oli varmaan tähänastisen elämäni parhaita vuosia. Kunpa elämä jatkuisi tämänsuuntaisena, ja vastoinkäymiset olisivat suhteellisen käsiteltäviä! Parisuhteen syvimmän olemuksen olen löytänyt aiva viime vuosina, kyseessä on vapaaehtoinen sukulaisuussuhde, joka rakkauden lisäksi sisältää ystävyyttä ja yhteistyökykyä. Villi huuma vaihtuu syvään yhteisymmärrykseen ja välittämiseen.

Kun aina en jaksa lukea (Teemestarin kirja on tulossa vaiheeseen, jossa homma lipeää käsistä, things turn bad to worse), kaipaan televisiosta helppoja ohjelmia, en kauhua, amerikkalaista ökyactionia tai raakaa puhetta. Parasta tvn katsomisaikaa ovat aamut, kun talo on hiljainen ja pääsen rentoutumaan (lue: Hän nukkuu, eikä kommentoi päälle). Erityisesti rakastan sisustus- tai talokauppaohjelmia, ihmisten elämä on silloin mallillaan (Beachfront Bargain Hunt, Rantataloa etsimässä, Property Brothers, Kiinteistöveljekset, Love it or list it UK tai A place in the sun - winter edition). Sisustus- tai asumisongelmat ratkeavat, eikä näytetä hetkeä, kun taaperot tulevat teini-ikään, puoliso ryhtyy pettämään tai vanhemmat menettävät työnsä. Olen helppo ihminen.

Mutta muutkin kelpaavat, niin kuin Ykkösen luontodokumentit, Simpsons-sarja tai brittidekkarit: Vera Stanhope, Karen Pirie, Morse, Lewis, Shkespeare ja Hathaway. Eilinen esimerkiksi oli hieno tv-päivä Veran, Karenin ja Simpsonin perheen kanssa. Vuoden vaihtuessa harkitsin jo vakavasti nukkumatin valtakuntaan matkaamista. Hän taas katsoi lempiohjelmaansa urheilua, joku jääkiekkorehakka sieltä taas tuli.

Tein suolaisen piirakan mökiltä kuskaamistani kantarelleista. Lisäsin mukaan 80 g pekonia, sipulia, muutaman tomaatin, chilinpuolikkaan (tätä vähän epäilin, että peittääkö se kantarellin aromin, mutta ei!), tofukastikkeen lopun ja oliivipurkin jämät. Tulipa muuten maukas eväs! Illalla nautimme vielä savunagei ja juustoja. Hihittelin itsekseni, kun Hän luvan kanssa haki iltasella jääkaapista ylijääneitä nakkeja, joskus ihminen on niin helpolla onnellinen.

Minua ei harmita edes se, että ensi viikolla on mentävä kalliille gynekologille hakemaan uutta estrogeenireseptiä, kun koko maasta ovat laastarit taas loppu ja uusia tulee farmaseutin mukaan vasta vkolla 22. Naisena pääsee kokemaan kummallisia asioita. Aion pyytää kaksi reseptiä, toisen geelille ja toisen laastareille, ettei tarvitse maksaa taas uutta kallista lääkärikeikkaa. Olisi tänä vuonna muutenkin ollut gyne-keikan vuoro, mutta vasta syksyllä. Toistaiseksi palkka on vielä riittänyt, vaikka kaikki kustannukset nousevat. Luojan kiitos määräaikainen sähkösopimuksemme päättyy vasta kesäkuussa!

Ulkona paistaa aurinko. Harkitsemme saunanlämmitystä, Hän omien sanojensa mukaan lähinnä odottaa hiihtoa. Minä en odota mitään, vaan paistattelen hetkessä. Tämä se on elämää!

Kuinka minusta tuli ilkeä isoäitipuoli ja muita jouluisia aiheita

Kun ensimmäisen kerran menin naimisiin 2003, sain kamalan rasittavan 14-vuotiaan tytärpuolen. Sittemmin joskus avioeron ja kuluneiden vuosien jälkeen meistä oli juuri tulossa ystäviä. Vuosi sitten tytärpuoleni kuitenkin päätti lopettaa maallisen vaelluksensa tässä ajassa. Välillä olen vihainen, välillä itkettää ja välillä mietin, että emmehän me edes kerenneet kunnolla tutustua. Jotta minkä meni tekemään.

Hänen, meillä asuvan, kaksi poikaa ovat jääneet vieraammiksi, olivat jo aikuisen ikäisiä, kun lähes seitsemän vuotta sitten ryhdyimme kopuloimaan keskenämme. Molemmilla on rajoitteensa, minulla omani, mutta vanhemman jälkikasvun kautta elämäämme ilmestyi hetken aikaa sitten entinen miniä ja lapsenlapsi. Hän on tietenkin onnesta soikea, rakastaa lapsia, on riittävän lapsenmielinen. Itse taas enemmän kauhistelen, että eikö vapaaehtoisesti lapseton pääse vieläkään lapsista eroon, nyt minusta sitten muotoutuu ilkeä isoäitipuoli. Lapsi ei ole osoittanut ilkeyden merkkejä, 8-vuotiaana ei vielä ymmärrä.

Onneksi ensimmäinen vierailu on jo takana. Joulupäivänä tulee seuraava. Olen rauhallinen. Ei vielä pelota. Elämää ei tarvitse muuttaa, kunhan vaan pysyy ilmisenalun elämässä. Ehkä minusta tulee soveliaan ilkeä isoäitipuoli. (V*ttu mä mikään mummo vielä voi olla! Enhän?!)

Työ on ollut hirvittävää. Herään kolmen neljän aikaan aamuyöllä, teen unissani työtehtäviä. Ihan niin kuin joskus 14-vuotiaana mansikkapellolla työskentelyn jälkeen poimin yötkin mansikoita. Hirvittävyys on myös lisännyt saldotunteja siinä määrin, että olen joulun molemmin puolin saldovapaalla. Saan viikon joululoman.

Tänään päätin kuitenkin osallistua lähes kaikkien kollegoiden kanssa joululounaalle. Olihan se varattu Sipuliin. Ihana lounas seuran puolesta, ruokakin oli ookoo, perusvarmaa, mutta ei tarjonnut elämyksiä. Ehkä ihmiset eivät kaipaa joululounaalla sellaisia. Ehkä minunkin makupalettini on aina samanlainen eikä tarjoa elämyksiä. Mutta tuli siellä todistettua vieläkin suomalainen, joka ei usean sortin buffetissa osaa käyttäytyä, vaan kasaa lautasensa kukkuroilleen. Kaikki samalle. Siinä ei paljon Dressmanin puku nääs auta.

Lounaan jälkeen tein toivioretken Hakaniemen halliin, kilo peurapaistia maksoi 10 euroa enemmän kuin viime vuonna (44 juroa). Kerran vuodessa olen valmis panostamaan lähiruokaan ja eettiseen lihapalaan. (Tai sitten ostin saksalaisen tarhapeuran kulmapaistia eksootilliseen hintaan. Mistä minä tiedän?) Lähieilepasta hain siideriä ja joulumaidot. Tein naurettavat 22 karjalanpiirakkaa, kaipasin vanhaa kunnon linjastomeininkiä, missä niitä syntyy satoja, en vaan itsekseni jaksa. Jo aamulla olin lahjonut Hänet, tuli vuosi lisää lasiin, lahja oli mieluinen. Nyt sain paketoitua joululahjat. Vielä teen kastikkeen, koska se vie tunteja. Tämä on aivan mahtavaa!

Olen onnellinen. Miten tämä on mahdollista? Olenko hereillä? Asiat tuntuvat sujuvan.

Viikon varrelta

Arki on ihana sana! Enpä olisi uskonut nuoremmasta itsestäni, että tällaisen lausunnon vielä joskus antaisin. Päivät kuluvat nopeasti töissä, perehdytän kahta henkilöä yhden käyttämämme ohjelman antiikkisiin saloihin. Onneksi he oppivat huomattavasti nopeammin kuin minä - tai sitten minä olen parempi perehdyttäjä kuin kollega, joka minun koulutukseni hoiti. Itserakkaasti totean, että ehkä se todellakin näin oli.

Maanantaina kävin yhteiskunnan tarjoamassa alastonkuvauksessa, mammografiassa. Oli ensimmäinen kerta, kun yhden kuvan ottaminen sattui perusnipistystä enemmän. Tuloksia saa huonossa tapauksessa odottaa parisen viikkoa, hyvässä taas useamman. Päasia, että sain käytyä.

Tiistaille sain kutsun videohaastatteluun. En ole kovin luottavainen, että jatkoon pääsisin, mutta olenpahan taas kokeillut. Minulla on vielä seitsemän vuotta eläkeikään, enkä usko, että silloinkaan tahtoisin eläkkeelle, jos vain säilyn toimintakykyisenä. Annettavaa varmaan olisi.

Lauantaina juhlistimme etukäteen syntymäpäiväni. Teimme Helsinki-turneen: soitinkauppa, antikvariaatti, kirppari, myöhäinen lounas ja sitten ruokakaupan kautta kotiin. Syntymäpäivälahjakseni valitsin antikvariaatista viisi kirjaa. Høegiä kolme, sitten yksi lukematon Holdstock ja uusi käännös Philip K Dickin kirjasta Do Androids Dream of Electric Sheep? Uneksivatko androidit sähkölampaista? Kuulosta kovasti paremmalta kuin Palkkionmetsästäjä. (Kirjaan löyhästi perustuu Blade Runner-leffakin. Paitövei.)

Oli ihana aurinkoinen päivä ja meillä jälleen erinomaisen kivaa yhdessä. On mahtavaa, että rakastettu on myös yksi parhaita ystäviä, mitä iäkkäämmäksi tulemme, sitä tärkeämmäksi sekin puoli käy. Rakkaus on hieno laji.

Arkeen

Mikä lie, kun ovat edesmenneet usealta vuosikymmeneltä pyörineet alitajunnassa. Ehkä syksy tavallaan on luopumisen aikaa, elänhän minä oman elämänkin syksyä, vaikka välillä sen tehokkaasti unohdankin. En tarkoita, että luovuttamassa olisin, mutta jonkinlaista henkistä sadonkorjuuta taidan tehdä. Välillä toki pyörähtää päässä jo väsynyt ajatus, että eiköhän tämä nyt jo ala riittää yhdelle elämälle. Pidempään olen elänyt kuin useat ystävät ja tuttavat - ne, jotka alitajuntaani ja uniani nyt kansoittavat.

Siivosin sitten kylpyhuoneen, että saisin ajatukseni kirkkaammaksi. Olen pessyt mökkipyykit, keittiön maton, tehnyt ruokaa, kerännyt kirjaston kirjat, napsinut parvekkeelta kasveista kuivuneita oksia - selvisivät lähes kaikki hengissä. Ajatukset eivät varsinaisesti kirkastuneet muuten kuin tämän päivän ohjelman osalta.

Minulla oli alustava kutsu yhden pelikaverin valmistujaisiin, mutta kun yksityiskohtia ei kuulunut, arvasin, että vieraaksi on saapumassa henkilö, joka ei tahdo olla kanssani tekemisissä. Yhden vanhimman ystäväni puoliso ei koskaan hyväksynyt, että jatkoin seurustelua Hänen kanssaan ensimmäisen mielenjärkkymisen jälkeen. Ystävän puolison mukaan hankkiudun tietoisesti ongelmiin, eikä hän aio olla paikkaamassa minua kerta toisensa jälkeen. Totta on, että välillä ajat ovat olleet huonoja, mutta niistä olemme toistaiseksi selvinneet, maanantaina olemme olleet naimisissakin 3,5 vuotta, ensi kuussa parisuhteessa 6,5 vuotta. On siitä kuitenkin reilusti suurin osa ollut hyvää, tai pikemminkin erinomaista aikaa. Rakkauden ja ystävyyden täyttämää.

Kävin sitten kirjastossa, täytin ruokavarastot ensi viikkoa varten, vielä tilaan bussikorttiin aikaa ja sitten silpaisen kalsarikännin. Hän menee ystävänsä luokse kylään, et viitsi kiusata selvää ihmistä omalla katharsiksellani. Jospa sillä saisin häädettyä henkiset luurankoni takaisin komeroon, mistä ovat tulleetkin.

Keittelin viimeiset luumut jääkaapista soseeksi. Puolet upotan puuroon, toisen puolikkaan lettutaikinaan yhden viimeisiään vetelevän banaanin kanssa. Ihana väri!

Olen taas ajatellut - kannattaako se?

Jälleen kerran mietin, että ihmisen olisi syytä rakastaa (tai edes pitää) työtään, kun miettii, miten paljon aikaa ja energiaa siihen käyttää, miten tärkeitä asialliset kollegat ovat ja miten pieni on siitä saatava korvaus. Ainakin perusihmisellä, on kai niitä hyvin ansaitseviakin, mut sama koskee heitäkin, helpottaa rahan ansaitsemista, jos pitää siitä mitä tekee. Oma työni on tällä hetkellä merkityksellistä, mielenkiintoista ja opin koko ajan uutta, kun törmään uusiin ratkaistaviin haasteisiin.

Silti odotan lomaa, vaikka lakkovapaata kertyi kuusi viikkoa. Ilman niitä olisin todennäköisesti pitkällä sairaslomalla. Lakko pelasti mielenterveyteni sekä perspektiivin. Ja kun esihenkilö joutui rumbaan, hän kategorisesti kieltäytyy meille tarjottavista lisätöistä. Siperia opetti, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Toinen asia, mitä eilen pyörittelin päässäni, en olisi ikinä uskonut, millainen onnen ja rauhan tunne ihmisen valtaa, kun kysyy toiselta, tahtooko hän katsoa telkkaria vai suljetaanko koko värme. Että on ihminen, kenen kanssa voi olla lähes kuin itsekseen, joka on nähnyt kaikki puolet ja silti tahtoo olla kanssani. Onhan se aivan mahtavaa! Meillä on kränämme, ongelmamme ja vastoinkäymisiä, mutta yhdessä jaksamme ja jaamme. Hän on minulle kumppani, rakastettu ja ystävä.

Kolmas juttu. Kun eilen tihrustin Martin Clunesin saarihyppelyohjelmaa, naureskelin mielessäni, että nuorempi minä olisi tilannut laivamatkan Marquesassaarille Hiva Oalle ja etsinyt sen hevoiskuiskaajan käsiinsä. Juu. Tiedän makuni. Onneksi kotona on yksi makuuni sopiva, toi mun valo. Ihanaa kuitenkin huomata, ettei ole täysin immuuni.

Ensi viikolla joudun ehkä keskustelemaan jälleen palkasta ja positiosta. Pitää teroittaa aseensa ja vyöttää kupeensa.

Sitähän se kaikki on

Kuusi vuotta.

Humalaisten päähänpito myllisti kahden ihmisen elämän aprillipäivänä. Kollateraalista tuhoakin tuli aiheutettua ympärillämme - siitä olen edelleen pahoillani, mutta silti ylpeilen, että olisin antanut Hänen jatkaa entistä elämäänsä Hänen niin tahtoessaan, koska tiedän, miten vaikeata on hypätä eri suuntaan liikkuvaan junaan. Hän hyppäsi, mutta vaatimuksestani ensin raiteiden väliin.

Sittemmin on ollut monenlaista ratapätkää. Välillä risteyskohtiakin, jotka Hän on puoliväkisten oikonut suuntaani, ku olen ollut jo varma, että ratarikko suistaa Hänet lopullisesti ihmiskunnasta. Välillä olen minäkin loivempia lähentymisiä tehnyt.

Viime aikoina olen tervehtinyt vanhuutta, uutta tuttavuuttani, opettelen sen tapoja. Polven lisäksi oiken jalan nilkassa ja jalkapöydässä kipu on alkanut muistuttaa olemassaolostaan, samoin yöllä molemmissa lonkissa minua lähentelee levotottomat jalat oireyhtymä. Päivisin pystyn vielä liikkumaan, enkä aio lopettaa sitä, mutta kieltämättä välillä märisen liikkuessani. Välillä jalka meinaa pettää alta.

Hän juuri minulle totesi, että meidän tulee pitää itsemme liikuntakykyisinä, että voimme nauttia elämästämme juuri nyt ja tulevaisuudessa. Entäpä sitten, kun en siihen enää kykene? pohtii Epäilevä Tuomas. Ehkä sitten on aika antaa Hänen mennä.

Siihen saakka olen onnellinen. Rakkaus on niin harvinainen laji.

Mint condition

Tekisi mieli sanoa, että hyvä kun päästiin, mutta ehkä vuodessa 2021 jotain hyvääkin oli. Etenkin Hänen ja minun suhteellemme se teki hyvää, toi syvyyttä ja lisäsi sävyjä. Ihmissuhderintamalla elän elämäni parasta aikaa; meillä puhutaan ja pussataan. Rakkaus on ihmeellinen asia, kun se kohdalle sattuu. Harmi, ettei sitä voi tilata, toivoisin sitä nimittäin kaikille siitä haaveileville.

2021 pakotti katsomaan peiliin, arvioimaan tyytyväisyyden määrää, kun sitä ei voinut peittää menojen ja uusien ihmisten alle. (Itse tosin olen jo useamman vuoden meinannut hautautua työkuorman alle, mutta enpäs nyt mene sinne!) Harvassa olivat kohtaamiset, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisempiä: suku ja ystävät osoittivat arvonsa. Muutenkin arvostan elämääni suuresti tällä hetkellä, en olisi uskonut, että tällaista onnea on tarjolla henkilökohtaisen risukasapolkuni jälkeen.

Vain yhdet festarit koko vuonna! Eikä tainnut olla yhtään pistokeikkaa. Onneksi oli pari kesäretkeä ja mökkikeikka, toivat vaihtelua arkeen. Ja kotiakin tuli parannettua (kiitos työmäärästä saadun korvauksen): parvekelasihuolto ja ilmalämpöpumppu lisäävät viihtyvyyttä. Vastike nousi 20 eurolla, mutta se on ymmärrettävää: kylpyhuoneremppa pitää maksaa. Eikä 500 euroa 41 neliön asunnosta pääkaupunkiseudulla vielä paha ole; mahdumme tänne molemmat niin työ- kuin vapaa-ajan viettoon. Luonto on lähellä ja kulkuyhteydet erinomaiset. Tähän meillä budjetti venyy (toki olisi ihanaa päästä suurempaan, mutta kustannusnousuun ei varaa ole).

Surujakaan ei päässyt välttelemään. Mietin tytärpuoltani lähes päivittäin. Ja Hän poikaansa. Poika on sentään vielä elossa, mutta ei narkomaanin elämää voi täysillä elämiseksi kutsua, pettymykset seuraavat toisiaan. Miten hukkaan voi elämä valuakin? Samaa mietin tytärpuoleni suhteen, mutta toisaalta ymmärrän toivottomuuden määrän, joka saa ihmisen vain tahtomaan pois.

Lupauksia ei kannata tehdä. Mailma saattaa täräyttää jotain väliin. Parempi antaa elämän viedä. Tänään se vie niin, että saamme viikoksi Morris-kissan kylään. Miten voi pieni karvainen eläin tuodakin niin paljon iloa mukanaan? Kaverilla on mahtava luonne. Ja ehkä meilläkin on parempi päivä kuin eilen, harmillisen väärinymmärryksen takia olin nuupallani loppuillan. Nyt kun olen yön yli nukkunut, voisin katsella kolikon kirkkaampaa puolta.

Se kai tässä ihmisen loppujen lopuksi pelastaa; täysin perusteeton optimismi ja ennustamiskyvyn heikkous. Hienoa tuoretta vuotta!

Syntymäpäiväpoika

Hän täyttää tänään 60 vuotta. Ei uskoisi, habitus ei vastaa vuosia - se tosin taitaa olla yleistyvä trendi. Ei viisikymppiselle enää kiikkustuolia hankita tai kuusikymppiselle rollaattoria. Hän sai perheeltä lahjakortin Thomannille, basso olisi haaveissa, pitää tutkia budjettia, saammeko sen hankittua. Itse lahjoitin hänelle hopeasormuksen, missä on kissansilmäkvartsi. Vielä pitäisi yksi lahja olla matkalla, katsotaan nyt sitten, koska se sapuu.

Tein eilen juustokakun*. Vieraita ei ole tulossa, muuten emme tapahtumaa juhlista, Hän vannotti jo paljon aikaisemmin, ettei Hänelle vain järjestetä yllätysjuhlia. Ei järjestetä, itsekin inhoan yllätyksiä. Molemmat tahdomme tietää ja valmistautua, jos luvassa on sosiaalisia kohtaamisia.

Tänä aamuna pillahtelin taas itkuun, kun aamutvssä katselin Paavalin seurakunnan naispappia. Mietin, että hänenköhän kanssaan tytärpuoleni on järjestänyt isänsä hautajaisia 2016. Ja että toki on äitinsä päätös, ettei P:lle hautajaisia järjestetä, mutta silti ymmärrän, miksi minä tarvitsisin hetken, missä kollektiivisesti jättää hänelle jäähyväiset. Nyt asia jää auki, se nousee alitajunnasta aina silloin kuin vähiten odotan.

Mutta näillä mennään. Valon juhla onneksi toi pienen tauon työhön. Eilen en saanut edes yöpaitaa päältäni. Tänään käymme Hänen kanssaan eväät loppuviikoksi. Ei paljon kiinnosta ruuhkaan tunkea omikronin takia. Mikähän sieltä putkesta seuraavaksi pläjähtää elimistömme kimppuun? Loppuuko tämäkään ikinä?

Onneksi meillä on toisemme! Onneksi kaikki on hyvin! Pieni puhdas pesä, hullujen huumori, rakkaus ja myötätunto kannattelevat meitä läpi pimeyden. Kun vaan ei olisi toista pimeyttä vastassa.

*Piparkakku-puolukkajuustokakku

Pohja
180 g appelsiinipiparkakkumurua
80 g voita

Täyte
Yhden appelsiinin kuori raasteena
3 kolme kananmunaa
3/4 dl sokeria
200 g vaniljatuorejuustoa
200 g piparkakkurahkaa
N 1 rkl maizenaa

N. 80 g Nutellaa
2 dl puolukoita

Vuoraa irtovuoan pohja leivinpaperilla. Sekoita sula voi ja piparimuru, levitä vuoan pohjalle ja reunoille. (Jos tykkäät paksummasta pohjasta, nosta määrät 200 g ja 100 g.) Siirrä jääkaappiin odottamaan. Uuni lämpenemään 170C.

Riko kananmunat kulhoon. Raasta sekaan appelsiinin kuori. Lisää sokeri ja vispaa kunnolla sekaisin. Lisää tuorejuusto ja rahka. Sekoita tasaiseksi. Vispaa sekaan maizena.

Kaada täyte vuokaan pohjan päälle. Heittele nutellakökkäreet täytteen päälle ja sen jälkeen puolukat sekaan. Näyttää epäilyttävältä, pahoittelen.

Kippaa "komeus" uuniin toisen leivonpaperin päälle - valuttaa kuitenkin ja sitten v*tuttaa uunin pesu. Anna pönöttää uunissa 50 minuuttia. Avaa hetkeksi uunin luukku, väännä virta pois ja makuuta kakkua uunissa jälkilämmössä toiset 50 minuuttia.

Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä.

Meitä odotetaan mullan alla

Heräsin painajaiseen ennen kuutta. Kello oli yhdeksän enkä ollut vielä töissä. Kun sinne pääsin, en osannut tehdä mitään, enkä löytänyt keskeneräisiä töitäni. Niinpä on ollut koko aamu aikaa puuhastella viikolla tekemättä jäävien hommien kanssa: aamupuurosmoothie ensi viikolle (käytän nahistumassa olevat hedelmät ja sopivat vihannekset), lasin- ja metallinkeräysastioiden tyhjennys, ruusujen vedenvaihto & varsien imupintojen uusiminen (todella kestävät Liiteristä viikko sitten ostetut ruusut, paitövei), kaappien järjestely... metatyötä, jonka tekemistä ei välttämättä huomaa, paitsi kiusallisina hidasteina, jos se jää tekemättä.

Illalla sytyttelin kynttilät, kaksi elävää tulta ja ikkunalle kolme paristotuikkua. Ryhdyin laskemaan elämän miinussaldoa, edesmenneitä. Elämään kun syntymän lisäksi kuuluu myös kuolema, ei sitä pelkäämään kannata ryhtyä, vain kipu minua pelottaa. Kukaan ei taida muistaa sen kummemmin kumpaakaan ääripäätä, jospa kivun muisto katoaa. Elämän tarkoitus ei ole kipu tai kärsimys, jos ne kohdalle osuvat, kyse on huonosta tuurista. Tarkoitus on ottaa hullunmyllystä irti mahdollisimman paljon ja toteuttaa itseään omalla valitsemalla tavallaan, kunhan ei sivullisia raahaa mukanaan.

Sitten hihittelyosuus. Onko ihmisen parempi olla yksin vai ihmissuhteessa? Miten vaikeata on olla välittämättä riipovista asioista, jos asiat ovat vaan ihanasti rempallaan? Ja kun vielä tietää toisen kärsivän samalla tavoin juuri minun pinttyneistä tavoistani. Enkö olekaan täydellinen? Tätä mietin kylpyhuoneen lavuaaria pestessäni - sen tähmäisyys kun ajaa minut raivon partaalle. Hän taas inhoaa tapaani kaataa lakaisemani roskat wcpönttöön ja jättää huuhtelematta. Minä kun voin hyvin vielä pissiä päälle ennen huuhtelua, ehkä poikien esteettistä silmää roskat häiritsevät enemmän. He kun joutuvat tähtäämään kuseskellessaan. Tässä se nähdään kun vanhapiika menee naimisiin. Olen elänyt  suurimman osan elämääni itsekseni, minulla on rutiineja ja pinttyneitä tapoja.

Joo. Olisinkohan vailla aamupäiväunia? Ei taida kovin korkealentoista ajstusta olla tarjolla. Hän harjoittelee riffejä, ruoka on valmiina, en jaksa lukea ja Dowton Abbeyhinkin on vielä aikaa. Roolipelikin eiliseltä peruuntui, mene tiedä, koska harrastamaan pääsen.

Arki kolkuttelee porstuassa

On ollut kamala työviikko, eikä se kestänyt kuin kolme päivää. Ne kaksi muutakaan eivät olleet kivoja, matkustimme kotiin, purimme tavaroita, riitelimme pienen riidan ja palautimme auton. Kesän loppuminen surettaa aina hieman, tuo tunteet ja jännitteet pintaan loman uskomattoman rauhan jälkeen.

Töissä ihmisiä lähtee ja tulee. Pyöröovet toimivat. Enempää en uskalla asiaa kommentoida, paitsi omalta kohdaltani. Totesin esihenkilölleni, että mikään sijaiskorvaus maailmassa ei saa vuorokauteni tunteja kaksinkertaistumaan. En vaan kerkeä. Nytkin omassa sähköpostissani on edelleen satakunta lukematonta viestiä ja ryhmäsähköpostilaatikossamme viitisenkymmentä. Tarkoitus olisi, että vastaamme 24 h sisällä, mutta osa viesteistä on ajalta kun läksin lomalle. Ei kollegakaan kerkeä, vaikka on nuori ja näppärä.

Onneksi on Hän. Onneksi meillä on toisemme. Välillä menetän hermoni Hänen käytännöntaitojensa kanssa, mutta tylsää meillä ei ole. (Antti Holma kolumnissa totesi koronan lietsoneen hänestä kotitaloushirviön; kun ulkopuolinen maailma on kaaoksessa, kodin järjestely lisää hallinnan tunnetta. Ymmärrän. Voin samaistua. - MUTTA puolustaudun sillä, että kun tilaa on mimimaalisesti, niin asioiden on oltava paikallaan. Kaikilla asioilla paikat eivät vain ole niin selviä.) Pääasia on, että rakkautta riittää.

(Ja kissahotelliinkin on luvassa vieraita loppukuusta! ❤)

Myöhäisherännäisemme Rainbow-chili on täynnä liloja pikkupalleroita. Niiden pitäisi pian ryhtyä muuttamaan väriään keltaisesta punaiseen. Tai ehkä punaisesta kohti keltaista - en tiedä vielä.

Saunan jälkeen

On ollut hyvää ja huonoa. On tullut ammatillisia pettymyksiä kovasti, liikaa työtä ja kaikki liian tärkeitä, että niitä voisi lykätä. Riittämättömyys on päällimmäinen tunne, taiteilen kovin korkealla kapealla nuoralla. Yritän edes jotain onnistumista miettiä vastapainoksi.

Lähimpänä onnistumista olisi varmaan Keski-Suomen viikonloppuretki. Aivan mahtavaa oli viettää ystävän kanssa pari vuorokautta, suurin poistumisemme residenssistä koski puutarha- ja kirppiskierrosta lauantaina. Ostin neljä kiina-kulhoa 10 sentillä. Ystävä tuo ne mukanaan, kun seuraavan kerran uskaltautuu kylään. Olisipa se pian, koska ikävä on ollut.

Puutarhareissu kävi kalliimmaksi, sinne törsäsin kympin. Värinokkonen ja kaksi eri lajia hopeakäpälää. En kyllä voi olla varma. Jos lukijoilla on valistuneempia arvauksia, tai tietoa, olisi hienoa kuulla.

Tänään sain vihdoin vaihdettua parvekelasin näkösuojan. Siinä oli edellisen asukkaan jäljiltä valkoinen/ ei enää niin valkoinen rullakaihdin, josta mietin eroonpääsemistä jo 2010, kun asuntoon muutin. Mutta kun sopivaa ei ole vastaan tullut. Leikkasin rullakaihdin kankaan juuresta, jätin tangon paikoilleen. Hän kantoi rullakankaan roskalavalle. Sitä oli projekti nimittäin odottanut. Iikkean ohut nailonsuoja oli helppo asentaa seinään jääneeseen rullaan mukana tulleen narun avulla. Kangas laskee huomattavasti enemmän valoa läpi. On kuin koko asunto saisi enemmän valoa. Kasvit ainakin.

Veljieni kanssa saimme vihdoin sovittua sukutreffiviikonlopun. Varmistin jo kollegan tuuraajaksi. Nyt vielä on saatava nimellinen lupa esihenkilöltä. Enpä usko, että hänellä on mitään lomaani vastaan, reilusti on liukumasaldoa käyttämättä ja lisää tulee. Ihana nähdä taas koko porukka!

Meillä on kaikki hyvin. Hän kipuilee poikansa takia, minä töiden, mutta yhdessä jaksamme tukea toisiamme. Koti on viihtyisä pesä. Lisäsin vielä viihtyisyyskerrointa, kun keskustelun jälkeen tilasin Rosebudin halvennusmyynnistä kaikki kovakantiset Tintti-sarjakuvat. Minähän rakastan sarjakuvia. Hyllystä löytyy pieni kokoelma, enemmänkin varmaan olisi, jos olisi tilaa ja varallisuutta.

Aamupäivasauna on parasta. Vielä pitäisi jaksaa vaihtaa lakanat. Sitten jos vaan tyyriinä olisi ja nauttisi ihan tavallisesta. Sen arvon huomaa, kun on pariin otteeseen tavallisuuden ja rauhan kadottanut. Nyt kellojen pysähtymistä toivoo, nyt kaikki on hyvin.

Elämäni viimeinen rakkaus

Uskaltaisinko uumoilla? Ehkä pienperheemme selviää pandemiasta ilman tappioita. Hän sai rokotteensa torstaina, perjantaina iskivät pienimuotoiset haittavaikutukset, väsymys, nivelkivut ja päänsärky. Hänen iltansa meni sohvalla nukkuessa. Ja samaa on liikkeellä tänäänkin. Aika vähällä Hän on onneksi päässyt. Ilmeisesti minun ikäluokkaani ryhdytään rokottamaan tulevalla viikolla. Siitä kolmisen viikkoa ja meillä on jo jonkinlainen suoja. Heinäkuussa varmaan saamme vahvisterokotukset.

Itse haveilen yltiöoptimistisesti toteutuvasta John Smith festivaalista. Tuska peruttiin jo toistamiseen. Muutamista keikkalipuista ei tiedä, tapahtuvatko ne ikinä vai menivätkö piletit kankkulan kaivoon. Eipä tosin tunnu missään, jos muuten tästä selviämme kuivin jaloin. Mökille me nyt kuitenkin pääsemme elokuussa.

Välillä minullakin herne heilahtaa, liittynee kerääntyviin ikävuosiin. Olen suorastaan filosofinen. Uskon, että minun elämänkaareni rakkaudet/ parisuhteet ovat tässä. Jos meidän suhteemme päättyisi ennen aikaansa, en jaksaisi enää uuteen ponnistukseen ryhtyä. Siksi välillä pelkään mahdollisia uhkakuvia, välillä taas en tahdo uskoa onneani. Tällaista kai se elämä sitten on. Ikinä en tarjontaa olisi voinut etukäteen aavistaa. Ja kun tulevasta en tiedä, niin voin nauttia hetkestä, arvostaa elämää.

Melkein kuin ensimmäinen koulupäivä

Useampaan viikkoon en ole käynyt toimistolla, vaan puurustanut etätöitä eteiseemme perustamallani työpisteellä. Hän on joutunut hillitsemään musisointiaan ja vaikenemaan, kun kailotan vuoron perään puhelimessa tai Teams-palavereissa.

Muutenhan tulemme erinomaisesti toimeen, olemme yksikkö, mutta sitten kun toisen kävyt tipahtelevat oksilta, niin tärähtää toisenkin maitopeilarikärristä loiskaus. Saatamme karjahdella hetken, mutta onneksi osaamme pyytää anteeksi sen päälle. Usein syynä on väsymys tai alhainen verensokeri. Tiedättehän sen päivän, kun kaikki menee vähän ohi tai pieleen, asiat eivät tunnu luistavan.

Kaipaamme välillä molemmat omaa rauhaa, niinpä olin kovin iloinen, kun kollega ehdotti, että lähtisin hänen kyydillään toimistolle. Jo aamulla oli olo kuin olisi menossa ensimmäisen kerran uuteen kouluun ta työpaikkaan. Meikatakin piti pitkästä aikaa, ja etsiä ihmisvaatteet päälle.

Työpäivä sujui kuin siivillä, kollega selvitteli minulle hommiaan, hänellä on nimittäin päivät vähissä, hän jää lomalle toukokuussa ja lomien jälkeen eläkkeelle. Sain hyviä uutisia, hänen töitään ei työnnetä minulle kuin väliaikaisesti (ja saan siitä sijaiskorvauksen). Siihen palkataan ihan vakituinen ihminen tilalle, pitää vaan kehittää sovelias ja mielenkiintoinen toimenkuva.

Sen verran toimistopäivä väsäytti, että kun kotona Hän vaikerteli ja itse en enää onnistunut, niin karjahtelukohtauksen jälkeen päätin vetäytyä buduaariin makoilemaan. Pitäisi olla se toinen ovellinen huone, että välillä voisi tuulettaa ajatuksiaan, vaikka miten olisi yksikkö. Ei se rakkautta vähennä. Eikä välittämistä.

Ikäkriisi kolkuttelee otsalohkon takana

Olen viime aikoina pohdiskellut onnea, onnellisuutta, elämän tarkoitusta sekä muita kevyitä kahvipöytäkeskusteluaiheita. Veikkaan, että minulla on elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Huomaan vanhenevani, tajuan joidenkin vaihtehtojen olevan jo saavuttamattomissa, toisten saavuttamisen vaikeutuneen. Taitaa olla edessä se punnitsemisen hetki, että miten kävi niin kuin omasta mielestä.

Lyhyt vastaus olisi, että hyvinhän tässä on käynyt huomioiden lähtökohdat, geenit ja luonteen. Sen varmaan ihmiset minusta muistavat, kun iso ovi aukeaa. Sen ja arvaamattomuuden, vaikuttaa siltä, että tuulen suunta on vaihtuva, välillä ei tuule laisinkaan. Tietoiset ratkaisuni ja elämän arvaamattomuus ovat tehneet kaaresta melkoisen vuoristoradan. 

Pitkä vastaus sisältää ehkää, muttaa ja jossia, mutta todennäköisesti päätyy samaan lopputulokseen. Sitä tarinaa vaan ei kukaan tiedä, ellen minä kirjoita muistiin edes vähän.

Surua on jo tähän mennessä ollut huomattavasti enemmän kuin iloa. Kipuja tulee olemaan enemmän, tai ne sijoittuvat lähemmäs loppuhetkeä ja varmasti jäävät  paremmin mielen päälle. Mikä vika on ihmismielessä, kun kielteinen tarraa tiukempaan kuin myönteiset tapahtumat? Eikö gagan vaan voisi unohtaa, onko pakko jäädä pyörimään laskikasaan?

Pohdin minä sitäkin, pitikö ne kääpiöt ihan oikeasti jättää tekemättä. Piti, koska en ollut kypsä eikä ollut kumppania. Fiksuja ja kamaliahan niistä toki olisi tullut. Kumppanittakin voisin nyt harkita adoptiota tai sijaisvanhemmuutta tällä päällä ja elämänkokemuksella, mutta en 10 - 15 vuotta sitten. Synnyttämään en ryhtyisi vieläkään. Minun sisälläni ei kasva mikään. Ei se silloin ollut mun teekupponen. Sen verran arvaamaton ja häilyväinen olin. Liian suuri elämännälkä oli itselläni.

Olen rakastunut vääriin ihmisiin ja antanut väärien rakastua minuun. Kokemusten tavoittelu minua on kovasti ajanut. Olen taiteillut ohuella pinnalla, kokemuksista saamani ilo on välillä kääntynyt myös kävelyksi lasimurskan päällä. Sitten on sattunut jalkapohjiin kuin Uuno Kailaan runossa. Mutta onhan siellä joukossa ollut hienojakin kokemuksia!

Jotenkin odotan seesteistä loppuikää, mutta pahoin pelkään, ettei tämä tivoli vielä ole kaikkia laitteitaan esitellyt. Muutama vatkain ja täristin on vielä testaamatta, toivottavasti myös muutama lempeä keinukin. Toivon vaan, ettei minun tarvisisi yksin matkata, kunpa Hänen ja minun polkumme kulkisi samaan suuntaan ja rinnakkain.

En etsi ikuista onnea, mutta tasainen tyytyväisyys olisi ihan mahtava juttu. Saako sitä tilata jostain vai itsekö taas pitää tehdä kaikki?

Kaksi vuotta

Uskomatonta! Hääpäivästä on vasta kaksi vuotta, tapahtumia kyllä tuntuisi riittävän useammalle. Aika käyttäytyy niin arvaamattomasti, mitä vanhemmaksi kasvan. Vauhti kiihtyy.

Eilen illalla pohdimme, mitä kaikkea meillä yhdessä on. Joka päivä voimme jakaa ajatuksiamme ystävän kanssa. Joka päivä voimme olla yhdessä, lähekkäin. Voimme nauraa, riidellä, kiihtyä, mököttää, antaa anteeksi, oppia toisiltamme ja aina ihastua uudelleen. Ja rakastaa.

Teen blinitaikinaa. Huomenna on juhla-aterian aika. Ja talviloman alkamisjuhla. Tänään minä huuhdon ajatuksiani pois töistä omassa seurassani, Hän lähti vierailulle ystävänsä luokse. Jos nimittäin koronatilanne tästä huononee, niin kuin vaikuttaa tapahtuvan, ei julkisiin kulkuvälineisiin ole mitään asiaa.

Toivon meille useita onnen vuosia. Kiitollinen olen jo näistäkin. Onhan siellä hetkiä, jotka eivät muistelemista kaipaa, mutta yritämme tehdä parhaamme, ettei niitä tulisi enempää.

Parasta, että selviämme kaikesta yhdessä. Ihana sana. Yhdessä. Minä ja Hän.

Parisuhteellisuusteoriaa edistyneille

Kieltämättä olen tehokas arjen pyörittäjä. Ennakoin, olen järjestelmällinen ja aikaansaava. Se valitettavasti usein johtaa siihen, että ennen kuin kerkeän opettaa ja iskostaa toimintatavat talouden muihin eläjiin, olen jo tehnyt ne itse. Se taas pidemmän päälle rasittaa parisuhteen tasapainoa ja saa minut puuskuttamaan "aina minä"-lausetta.

Näinhän ei voi jatkua. Arkiasioiden koulutus parisuhteessa on edenyt sille asteelle, että Hän osaa kuljettaa wc-paperia eteisestä kylpyhuoneen lavuaarikaappiin. Se tosin vaati puoleltani hivenen kikkailua ja paperin jemmaamista, ettei tarvitsisi bideesuihkun käyttöön ryhtyä.

Ilokseni huomasin, että eilen se vihdoin oli tapahtunut. Alakaapissa oli vararullia ja telineessä täysi rulla. Oikein päinkin vielä! Erävoitto! Tätä ennen olen pakkosyöttänyt Hänelle päivittäisen tiskaamisen (tosin Hänen tekemänään se vie vettä ja tiskiainetta) sekä viikottaisen siivoamisen. Ne ovat hänen vastuullaan, minä taas hoidan ruoka-asiat ja pyykin.

Uskon siihen, että kun kodinhoidolliset asiat ovat tasapainossa, vaikuttaa se myönteisesti myös parisuhteeseen. Taitaa siitä olla joku ihan oikea tutkimuskin tehty, että kodinhoitotoimenpiteiden jakautuminen kotitaloudessa on verrannollinen ketun vierailuun pesässä. (If juu nou vot ai miin.)

Päätän raporttini täältä tähän.

Ihan tavallista

Nyt kun kaikki on taas hyvin, niin ymmärtää nauttia arjesta. Perjantaita vietimme harvinaislaatuisesti elokuvaa katsoen. Kumpikaan ei ollut nähnyt Coenin veljesten Big Lebowskia. Nauratti ja kauhistutti samanaikaisesti.

Eilinen oli saunapäivä. Niin ja päiväunipäivä. Uni on minulle aina vain suurempi luksus. Kuusi tuntia on hyvä, seitsemän huippu, sen yli menevä osuus haave. Niinpä välillä nappaan Triptylin, etten heräisi aamuyöstä täydessä taisteluvalmiudessa. Toinen keinoni on yhden yhdentekevän sanan toisteleminen, kolmas on mielikuvitusmatka viljapellon halki kulkevan soratien laitaa kohti metsää, siellä mäki alas joen rantaan, siinä vaiheessa yleensä nukahdan.

Välillä sitten ei auta mikään. Ahdistaa ja masentaa. Mieli on ärtyisä. Yritän muistuttaa itseäni, että tila on ohimenevä. Että uni korjaa tilanteen, valkopesee mielen.

Kiitollisia olemme molemmat tästä normaaliudesta, tasaisesta, ennalta-arvattavasta arjesta. Kumpikin olemme sen verran vääntäneet tahkoa, poikenneet kadun varjoisalle puolelle, rikkoneet sekä itsemme että sivullisia, nyt osamme aivan toisella tavoin nauttia elämän viilentelyjaksosta. Spurtit ovat ohi ja maratonit takana. Korkeintaan luvassa on patikointia ja lyhyitä vaelluksia.

Ehkä juuri siksi osaamme nyt viettää rakastavaisten päivää lähes joka päivää. Eikä siihen tarvita kukkasia tai koruja juuri tiettynä päivänä, vaan yllätyksiä arjessa. Ja niitä riittää.

Rakkausruokaa rakastavaisille. Lasagnea tulee aina niin suuri annos, että sitä syömme alkuviikon. Tuli niin suuri annos, että onnellinen olin, kun lasivuoan alle tuli laitettua leivinpaperi. Vihaan uunin pohjan siivousta.

Värjöttelyä viruksen varjossa

Hiljaiselo jatkuu. Odotamme molemmat kiihkeästi rokotusten alkua, että pääsisimme vapaaksi. Itsekin yritän pysytellä kotosalla, kollegakaan ei ole liikkumassa kotitoimistoltaan. Bussiin en millään tahtoisi, turha riski näin lähellä mahdollista pelastusta. Itse seuraan mielenkiinnolla etenkin suomalaisen Finvectorin rokoteuutisointia. Siinä on jotain oikeasti mielenkiintoista uutta.

Palkankorotusta en saanut. Masennuin maanantaina, nyt olen jo alistunut. Pari työpaikkahakemusta olen saanut tehtyä, mutta en pidätä hengitystäni niiden kanssa. Olen vaan liian vanha, enkä osaa myydä itseäni. Mutta hyvähän minä olisin melkein missä vaan.

Parisuhderintamalla meillä jaetaan hellyyttä. Kyllä tästäkin selvitään. Rakkautta riittää, kun vaan terveys vallitsee. Ja selviämme me koronaeristyksestäkin, kun vaan emme sairastu. Mehän viihdymme yhdessä, vaikka melkoisia granaatteja olemmekin; kasapanos ja rypälepommi.

Yhteinen nauru

Eilen illalla kovin pitkästä aikaa nauroimme ja pelleilimme yhdessä. Tunnelma oli leppoisa ja hyväksyvä. Muistin, miksi olen Häneen rakastunut ja miksi Häntä rakastan. Ehkä minäkin toivun kurimuksestani. Ehkä tunnelin päässä näkyvä valo ei olekaan päälle vyöryvä dieseljuna, vaan tähti, ehkä aurinko.

Korjasin joulukuusen pois jo viikonloppuna. Hän imuroi maanantaina. Kun vein kuusen verkkokomeroon, nappasin mukaan pari talvitakkia ja talvikengät. Pilkoin lakastuneen hyasintin bioroskikseen, hetken mietin sipuleiden kylmäsäilytystä, mutta en nähnyt itseäni kuopimassa taloyhtiömme kukkapenkkiä keväällä, luovuin ajatuksesta. Olen edelleen ihmisarka. Luikahtelen käytävässä pimeän turvin.

Kollega kertoi olevansa raskaana. Tavallaan se on palkkaneuvotteluani varten hyvä asia, tavallaan kamala, koska tuuraajan perehdyttäminen ei tule aataminaikuseen toimintaympäristöömme olemaan helppoa. Kivinen kesätie edessä, mutta ainakin elokuinen lomani sattuu hyvään kohtaan, kerkeän perehdyttää henkilön ennen sitä ja kesällä siihen on aikaakin.

Nau'uin itselleni edistynyttä excel-kurssia, mutta ehkä minun kannattaisi aloittaa pivotin peruskurssista. Halvempikin se olisi. Marraskuisen työelämälainsäädännön kurssin etätehtävän sain hyväksyttynä takaisin. Tarvitsen paljon koulutusta, siihen minulla on suorastaan himo.

Periaatteessa asiat ovat hyvin. Käytännössäkin, silti välillä löydän itseni hinkkaamassa henkistä kosteusvaurioita sen maton alta, jonne olen työntänyt syksyn aikana monia roskia. Pitäisi saada puhua pahat asiat auki, mutta Hän ei kestä kuunnella. Toisaalta ymmärrän, miksi.