Lapsuusaikainen ensimmäinen oma paras ystäväni liitti minut naamakirjan ryhmään. Se onkin tällä viikolla tuottanut paljon iloa ja jopa unia. Kutsutaan ryhmää vaikka nimellä Pienen kylän betonilähiön 70-80-luvun lapset.
Ensimmäinen talo valmistui keväällä 1971 paikallisen suurmaanomistajan metsään, kauas kaikista palveluista. Sinne sullottiin arvoon arvaamattomaan nousseen lannoitetehtaan uusien työntekijöiden perheet. Ja meitä lapsia riitti, taloja nousi kuin sieniä sateella.
Olihan se yhteisö, kun näin jälkikäteen pohtii. Kaikkien asiat olivat yhteisiä. Vekseleitä kirjoiteltiin ristiinrastiin. Alkoholi oli varsin yleinen vapaa-ajan harrastus. Kellarin käytäviä pitkin juostiin keskellä yötä peitot kainalossa naapuriin karkuun alkoholiraivoisaa vanhempaa. Olisi pitänyt jäädä sille tielle, olen miettinyt monta kertaa, mutta avioero oli iso häpeä vielä 70-luvullakin.
Tarinoita olisi paljon - ja varmasti jokaisella perheellä omansa. Naamakirjan ryhmän muistot ja valokuvat ovat avanneet minun lapsuusmuistoni. Tavallaan lapsuus oli kuitenkin hyvä, siihen aikaan oli vielä yhteisöllisyyttä. Hyväksi sen tekee sekin, että siitä selvisi hengissä. Ryhmässä monet kertovat sisarustensa ennenaikaisesta kuolemasta. Kohtalo nimensä mukaisesti niittää kylvöksiään.
Toisaalta kun katselee ryhmän jäsenten ammatteja ja asuinpaikkoja, huomaa, että Suomessa sosioekonominen asema voi muuttua, kiitos suomalaisen yhteiskunnan, peruskoulun ja terveydenhuollon. Meillä on paljon puolustettavaa tässä maassa. Ehkä näinä aikoina muutkin kuin vasemmisto sen huomaavat. Ei juuriaan kannata unohtaa, vaan muistaa niiden opetukset.
Pirulainen, pitääkö tässä oikeasti harkita politiikkan änkeytymistä? Vai ryhtyä runoilijaksi? Vai ihan vaan jatkaa päivätöissä ja jupeltaa blogissaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti