perjantai 30. lokakuuta 2020

Don't call me babe!

Aika matelee, päivät ja tunnit laahustavat kuin täit tervassa. Ahdistukseni kasvaa aivorikkaruohona. Pimeys lisääntyy sisälläni ja ulkona. Koitan miettiä selviytymistrategiaa, mutta tyhjää lyö. Edellisillä kerroilla käyttämäni puhtaat valkoiset lakanat-keino (hotellimajoitus) ei juuri nyt tule kysymykseen taloudellisista syistä. Tai ei ainakaan vielä.

Kävin koronatestissä sunnuntaina. Olen negatiivinen. Kuitenkin lämpö nousi kuumeen puolelle, olin maanantain sairaslomalla. Kurkku on edelleen kipeä, ääni hajoilee. Mietin, hajoaako se psykosomaattisuuttaan, etten vain puhuisi, vai onko se sittenkin merkki sairastumisesta. (Olisi vaan. Olisi lähes ihanaa, jos minut nukutettaisiin. Näin ei saa ajatella.)

Haluan pois. Tai ihmisseuraa. Tahdon iloita. Koti ei ole tänään koti.

lauantai 24. lokakuuta 2020

Ankeuttajia

Kun on valinnut elämän herkän mielen kanssa, on aina vaarana, että herkkä mieli horjahtaa. Nyt on jälleen sellainen hetki menossa, kestoa en voi kuin arvailla. Tilanteesta kärsimme molemmat, minä nyt ja Hän myöhemmin.

Säilön rakastajan ja puolison tunteeni sisälleni, yritän siirtyä ystävän ja läheisen rooliin. Yritän jaksaa kantaa arkipäivää. Tiedän onnistuvani, jos vain saan nukuttua.

Haastekerroin lisääntyy, kun ketään ei voi nähdä ex tempore, ei edes tuntemattomia, kun baariinkaan ei uskalla. Mutta jos vaan pysyn terveenä, parin viikon päästä saan ystäväviikonlopun. Siitä seuraavana olisi vuorossa lisää ystäväenergiaa. Sitä pidemmälle en uskalla ajatella.

This too shall pass. (Mutta herranen aika, että itkettää.)

maanantai 19. lokakuuta 2020

Hello Darkness, My Old Friend

Tiedän, etten kärsi kaamosmasennuksesta. Mutta pimeys yhdistettynä kotiinsulkeutumiseen tahtoo syödä minut elävältä. Yleensä olen järjestänyt meille kaikkea pientä ohjelmaa; keikkoja, vierailuja, vieraita - ja nyt, ei mitään ennen marraskuuta. Tilasin meille museokortitkin, mutta ainakaan toistaiseksi ei mikään näyttely ole huutanut minulle riittävän lujaa. Ihan niin kuin minua vähän masentaisi, ei rokotetta näköpiirissä.

Töissä alkavat yt-neuvottelut. Odotettavissahan se oli, toimintoja yhdistetään. Hallintokin tulee saamaan vuoronsa, pitänee olla kiitollinen, etten vielä ole asiantuntijatasolla, vaan raakadatan vääntäjä - kun on aataminaikuisen systeemin kerran oppinut, siitä on nyt hyötyä, kun kukaan muu ei sitä osaa. Paitsi kollega, joka osaa myös kaikki raportointitemput - joita minä en osaa. Aina on joku tasa-arvoisempi kuin joku toinen.

Meillä asuva, Hän, uppoutuu välillä niin intensiivisesti omaan tekemiseensä, että puheensakin muuttuvat vieraaksi kieleksi. Tai sitten niin kiihkeiksi maalailuiksi, että hirvittää. Onneksi Hän välillä saapuu meidän kuolevaisten kastiin. Onneksi tekemistä on niin paljon, ettei Hän taida edes ymmärtää masentua. Se on erinomaisen hieno asia.

Näillä mennään. Jos tästä selviän sairastumatta hengissä, niin muistan hetken arvostaa vapautta. Melkein itkettää muistella menneitä huolettomuuden päiviä - ja valoa.






perjantai 16. lokakuuta 2020

Hieno päivä, otto tieskuinkamones

Taas yksi tavallinen perjantai-ilta. Ei taaskaan tapahdu mitään. Päivässä ei ole ollut yhtään suurta huipentumaa. On toki luvassa minulle pari päivää pois työelämästä, koska vknloppu, mutta siksi juuri olenkin onnellinen. Kaikki on ällöhyvin, olemme yhdessä,  Hän on saanut asioitaan etenemään toivomallaan tavalla. Hänelle pari viimeistä vuorokautta/ pari viimeistä kuukautta ovat olleet uskomattoman tärkeitä. Siitä en minä raportoi. Vähän liikaa siitä aina välillä kuulee, mutta normihomma, mitäpä ei rakkaaltaan jaksaisi. Aina välillä voi todeta, että ei tänään, pliis, eikä silti tule hyljätyksi.

Voisin luetella miljoona juttua, jotka eivät ole hyvin, vaan kannattaako? Ihan tämä on oma valinta. Mitenkäs se intiaanitarina menikään? "Jos sisälläsi taistelee valkoinen ja musta susi, kannattaa mennä lekurille, koska kenenkään sisälle ei taistelevia susia kuulu."  Se on itse asiassa varmaan ikääntymisen salaisuus; tajuat, ettei millään ole merkitystä, kaikella on isosti merkitystä, ei vain sinulle, vaan isolle joukolle olentoja  ja silti tahdot tehdä parhaasi.  Silloin tajuat olevasi ihminen.

Loput salaisuudet jätän teille löydettäviksi. Paitsi, että on ehkä ihan reilua, ettei nuorena tajua vanhenevansa, rapistuminen ilman sairauksia tapahtuu hitaasti, siksi sitä ei huomaa, ja sekin on ihan ok, ja että yksksks tajuat kuoleman, joskus jopa kaipaat sitä, mutta sekin menee ohi. Sitten taas jaksat jonkun hetken.

Viimeisestä Hänellekään en vielä ole puhunut. On vaan niin onnellinen, ettei tahdo heilutella venettä, enää ole mitään tavoiteltavaa. Vai olisiko sittenkin? Ehkä jossain muualla kuin parisuhdejutuissa - paitsi että sitäkin voi AINA parantaa, jos vaan rehaa yhdessä.

Aim in lööv. Kyl mää tota rakstan. Joka päivä. (Ja  jonain päivänä menee hermot koko kaverin kanssa. Haastetta riittää.)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Ketun ohessa

Hän läksi ystävänsä luokse katsomaan potkupalloa. Poikien juttuja. Itse olen käyttänyt sunnuntain löhöilyyn, ainoa oikea askare oli maskien keittäminen. Inhaa puuhaa, kun kasvoista tarttuu meikkiä maskiin ja minähän käytän Joe Blascoa. Kestää hyvin naamassa, mutta niin myös maskissakin, jos ei ensin liota ja sitten vasta keitä. Tilasin kymmenen kappaleen paketin Globe Hopelta.

Sunnuntait ovat muutenkin telkkaripäiviä: Hercule Poirot, Kuolema maalaa taulun ja mikä tahansa saksalainen sarja onkin vuorossa, nyt se on Kettu. Vielä enemmän pidän tosin Syyttäjästä. Yleensä katsomme niitä yhdessä - mutta potkupallo voittaa. Sen verran harvoin on urheiluhullu saanut lajistaan nauttia korona-aikana. Sitä paitsi tarvitsemme toistemme lisäksi myös muita ihmisiä, ystäviä ja omaa aikaa.

Takana on taas ihanan rauhallinen ja rentouttava viikonloppu. Eilen kävelimme joen vartta myöten rautakauppaan, mutta ei sieltä palvelua saanut. Pitää antaa pikkuveljen tehtäväksi etsiä netistä. Hän kun pitää sellaisista hommista, saa ajatukset pois kivuista.

Huomenna jatkuvat työt. Meillä on alkanut nimenmuutokseen tähtäävä prosessi. Paljon on vielä asioita ratkaisematta. Kiire tulee. Mutta kunhan töitä riittää, olen tyytyväinen. Jopa onnellinen - työhullu kun olen.

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Ei lokaa eikä loskaa

Onpa mieletön lokakuu! Muistaakseni säätiedotuksessa taustoitettiin, että tällaisia on yksi 30 vuodessa. Hän ja minä olemme ottaneet harvinaisuudesta kaiken irti. Hänellä on paha tapa masentua pimeyden saapuessa, näköjään tuska pienenee huomattavasti, kun vaan Hän pääsee ulos.

Minä taas teen töitä. Hullun lailla. Olen huomannut osaavani jo varsin paljon. Olen myös osallistunut pariin lyhyehköön koulutukseen, ehkä en olekaan täysluuseri. Uusi omistaja on sekaisin kanssamme, siitä vielä shöy kehittyy. Olen kuitenkin varmistanut itselleni pari pidempää vapaata: marraskuussa pitkä viikonloppu - tahdon kyläillä ystävän luona (ekstraluokkaan junapiletit, tsek, olisi siellä Turmion Kätilöiden keikkakin, liput, tsek, mutta epäilenpä, ettei ole) ja joulua ennen vietän viimeisen kesälomaviikkoni.

Tautitilanne pahenee, pirusti minua taas pelottaa. Onneksi suurimman osan työmatkoista pääsen kollegan kyydissä. Suurimman osan työpäivistä vietän kotona.  Mistä tuli mieleen - työhuonevähennys pitäisi tehdä. Kävin veroprosenttilaskurilla laskeskelemassa, ettei periaatteessa tarvitsisi enää latiakaan veroja maksaa, mutta koska en usko siihen, antaa palautuksen kertyä. Onpahan jotain tulossa ensi vuoden elokuussa takaisin, jos vain olen siitä nauttimassa.

Hyvin tavallista, ihanan rauhallista, kovin pelottavaa. Jos tämä on ikäntymistä, voi olla, että pidän tästä. Paitsi pandemiasta ja keikattomuudesta. Pitäkää te huoli itsestänne ja toisistanne!