I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch.*

Me voimme hyvin. Kiitos siitä universumille! Kissat voivat hyvin. Hallelujaa, ylistys! Yhteiskunta on sairas. Kun tuota nykyhallitusta seuraa, itku on lähempänä kuin nauru. Hullujahan ne tuntuvat olevan monellakin tapaa. Pakko siis pitää yksi vuorisaarna.

Nyt kun lama on taas alkamassa, niin eivätkö nuo onnettomat koita nutistaa pienituloisia tai tulottomia ihmisiä asemaan, jossa kaksi matalapalkkatyötä on pakko, jos elää meinaa. Ja kun niitä kahta työtä tehdään kahdelle eri työnantajalle, niin kukaan ei seuraa kertyneitä työtunteja. Eläköön! Orjuus on laillistettu!

Saan olla itseni kohdalta kiitollinen, että olen jo elämäni ehtoopuolella. Näin vihervasemmistolaisena kiitän yhteiskuntaa kahdesta opintolainasta, molemmat olen maksanut ihan itse pois. Kiitän peruskoulusta, lapsilisästä, opintotuesta, aikuisopintotuesta, kunnallisesta hammashoidosta ja soskun rahoista (pari kertaa sielläkin notkunut, mutta en silti jäänyt yhteiskunnan elätiksi).Kiitän terveydenhuollosta, jota ilman olisin jo kääpiönä kuollut pois nurkista kuleksimasta. Ja pari kertaa vielä vanhempanakin. Kiitän edullisesta asumisoikeusasunnosta, vaikka tod.näk. vastike nousee n 80 e/ kk. Kiitos vilkkaasta joukkoliikenteestä (ratikka15 <3). Kiitos kirjastoista, yhteiskuntarauhasta, ay-liikkeestä ja monipuoluejärjestelmästä.

Vastineeksi olen 10 vuotta kasvattanut kunnallisena nuoriso-ohjaajana pirun pienellä palkalla muiden kääpiöitä. Nuorimmatkin jo nelikymppisiä, mutta suurin osa niistä selvisi aikuiseksi suhteellisen täyspäisenä. Ovat tuottava kansanosa ja kasvattavat omia lapsiaan kunniakkaasti. Sen urakan jälkeen päätin ryhtyä ajattelemaan itseäni ja siirryin mammonan palvelukseen ja verojenmaksamispuolelle. Ihan hyvä diili.

Olen saanut eläkettä kertymään yllättävän paljon. Oletan, että tulen vielä kartuttamaan sen jonnekin pariin tonniin. Kai sillä elää, vaikkei kunnallinen terveydenhuolto enää pelaisikaan. Ehkä tarjolla vihdoin olisi armoitsemurhavälineistö, ettei tarvitse viedä vähiä vanhustenhoito/palvelutalopaikkoja. En minä kitua tahdo.

Enkä tahdo edes aloittaa maahanmuuttoteemasta - tai ehkä vähän. Jos kantasuomalainen ei lisäänny, niin olisiko syytä yrittää saada Suomeen maahanmuuttajia? Ja sitten kun niitä on tänne saatu, olisiko syytä satsata kotouttamiseen? Jos kouluissa ei riitä lapsioppilaita, eikö niihin tiloihin voisi perustaa peruskouluja maahanmuuttajille? Oppivelvollisuus kunniaan.

Viimeistään niiden maahanmuuttajien lastenlapset ovat suomalaisia - ja jos saan toivoa, suvaitsevaisia ja avarakatseisia suomalaisia. Värillä ei ole väliä. Päätän yltiöoptimistisen saarnani täältä tähän.

*"I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch." on lainaus elokuvasta Stage Mother. Katsoin vahingossa nääs elokuvan tossa pari viikkoa sitten. Tykkäsin.

Kävimme Hänen kanssaan entisten nuorten kokoontumisajoissa, Keban keikalla Tavastialla. Oli kivaa!

Minni vuosi sitten ja eilen. Neiti ei enää ole vauvvakissa.

 

Metsässä

Elämä kulkee omalla painollaan - tasaisesti ja ilman yllätyksiä. Kissat ilahduttavat. Hän on oma rakastava itsensä. Minä toivun omaksi itsekseni.

Työstressi ei pääse kerääntymään, kun välillä pääsee metsään. Luonto parantaa ja hellii.

Elvis has left the building

Halusin vielä luoda erillisen muistopostauksen Elvikselle.

Entinen kollegani, nykyinen ystäväni luotti minuun muutamia vuosia sitten niin paljon, että heidän lomansa ajan sain hoitaa Devon Rex kissojansa Elvistä ja Roosaa. Sittemmin he ovat olleet hoidossa useita kertoja, viimeinen hoitokeikkani oli toukokuussa, kun en asunut kotonani, vaan menin hoitamaan katteja heille kotiin.

Jo silloin Elvis oli väsynyt ja aina nälkäinen, mutta elossa ja täysissä järjissään. Kesän aikana olo oli huonontunut niin paljon, että Elvis läksi tänään sateenkaarisillalle (ja taas minä itken).

Elvis has left the building.

Miten se Roosa-parka pärjää?

Aloitekyvyttömyyttä

On taas se hetki vuodesta, kun en osaa aloittaa töissä enkä kotona mitään uutta. Odotan lomaa. Kotihommat tahdon tehdä loman aikana ja uudet työt loman jälkeen. Nyt parsin ja sipistelen vielä huomisen.

Tulee erilainen loma. Tänä vuonna mustalaisleiri ei muuta Pohjoisempaan Suomeen. Osittain syy on adoptiokissoissa, osittain alkukesän tapahtumissa. Sovimme, että mökkirahat käytämme vahinkojen rajoittamiseen. Ensi vuonna katsomme tilanteen uudelleen.

Mutta eipä hätää! Aion kerrankin perata vaatekaapit, astiakaapit ja kirjahyllyn. Sen lisäksi tarkoitus on käydä ainskin Vallisaaressa ja Korkeasaaressa. Ulkoruokintaa, piknik joen rantaan, kalastusta, ehkä sienestystä Keskuspuistossa. Kyllä se tästä. (Ei mitään pakkorentoutumista, mutta päiväunia, toivon ma.)

Tuurausasiat ovat kunnossa lomani ajan. Sa sitten nähdä, kuinka minun käy loman jälkeen. Nyt en jaksa siitäkään huolta kantaa. Huomenna tapaan entiset kollegat varhaisen aterioinnin merkeissä, ainahan sitä voi toivoa, että heillä olisi tehdä minulle tarjous, josta en voisi kieltäytyä. Tai sitten ei.

Parisuhdeasioita hoidamme päivittäin. Jos ei tule takki, tehdään liivit.

Vapaita kesäpäiviä

Olen kesä-heinäkuun aikana saanut vähennettyä saldovapaatuntini sadasta 28aan tuntiin. On tässä ollut festareita ja kaveriretkiä. En olisi koskaan halunnut kerätä tunteja, mielestäni ihaninta olisi 7,5 tunnin työpäivä, eikä huolta huomisesta. Pahoin pelkään, että syksyllä tunnit alkavat taas nousta. Huolet myös.

Työtä on juuri nyt sopivasti, voin jopa pitää taukoja. Olen purkanut sekä yhteissähköpostimme että omani (lukemattomia molemmissa vain kolmisenkymmentä). Voin jopa ajatella kehityskohteita, kuvittelen antavani muille vinkkejä, lopputulema tulee olemaan se, että itselleni taidan kasata taas kuormaa, jota en kuitenkaan pysty kantamaan.

Viikonloppuna on luvassa kaksi vierailua. Eilen saapuivat potentiaaliset kissakummit tutustumaan hoidokkeihinsa. Mahtava vierailu, etenkin perheen 14-vuotias tuntuu olevan luontainen kissakuiskaaja. Äitinsä on minulle "velkaa" kissanhoitoa. Aikoinaan useasti hoidin hänen nyt jo edesmennyttä Eppu-kissaansa.

Sunnuntaina tulevat Hänen lapsenlapsensa äiteineen vierailulle. Ihana tekosyy miettiä tarjottavia! Lapsenlapsen äiti oli alkukesästä korvaamaton apu minulle koettelemuksessa, eikä missään vaiheessa suostunut edes ottamaan korvausta avustaan. Hän ottaa sukukäsitteen vakavissaan ja laskee jopa minut sukuun kuuluvaksi.

Perjantaina paistelin mustikka-mansikkasuklaarahkapiirakan. Siitä ei tullut kovin onnistunut, uusi resepti ja vaihtelin aineksia, kun oikeita ei ollut. Ehkäpä suolaisella puolella korvaan makean piirakan puutteet. Evakossa kaipasin suunnattomasti kotiin, enkä vähiten siksi, että laitoksessa ei itse tarvitse ruokaa tehdä. Eikä paljon ajatellakaan.

On ollut aivan mahtavaa tutustua kotiinsa uudelleen. Kuten myös Häneen. Tietyt ajanjaksot elämässämme ovat sellaisia, että ne saavat minut miettimään, onko meillä mitään yhteistä, onko meillä tulevaisuutta. Sitten kun Hän palaa ihmislajiin takaisin, ovat asiat toisin. Muistan Hänet ja Hän minut.

Vaikka vahinkoahan ankeat kaudet saavat aikaan, yritän miettiä, että se on vain maallista niin pitkään, kun kunhan ei kuole. Välillä laskettelen suustani ärräpäitä, enkä osaa hillitä itseäni, kun niin pistää vihaksi. Kurjaa vain on, että Hän on jo valmiiksi maansa myynyt, eikä minun melskaamiseni yhtään auta.

Tässä vaiheessa piirakka vielä pelaa ihan edustuskelpoista, mutta kun leikkasin sen paloksi, ne alkoivat lotköttelemään ja vettymään. Ei ainakaan ole kuiva käntty kyseessä.

Ystävän taideteos sai kehykset. Vielä kun se löytäisi jostain oikean loppusijoituspaikan.

Minni ja Morris huolehtivat toistensa puhtaudesta.

Voi olla

Viimeisimmän odysseiani aikana kadotin uneni. Enimmäkseen olen väsynyt. Todella väsynyt. Osan väsymyksestä selittää esidisbetes. Olen toisaalta laihtunut koettelemuksen aikana neljä vyönrei'ityksen väliä. Vaa'assa en käy tietenkään.

Sen sijaan verikokeissa kävin yhteiskunnan piikkiin, koska työterveyshuoltoon ei saa mennä. Kaikki muut veriarvot ovat normaalit, paitsi alhainen kalium ja korkeahko verensokeri. Tänään yritin hakea apteekista kaliumia, farmaseutti pääsi väliin. En ilennyt ostaa sitä, kun hän aloitti jumputuksen lisätutkimuksista. Niihin minulla toki pitää löytyä kärsivällisyyttä, mutta jos edes ensiapua olisin saanut.

Olemme pari viimeistä viikkoa korjanneet vahinkoa. Kaikkea on sattunut, eikä vähiten pahoillaan ole Hän - nyt kun on ihmissukuun jälleen palannut. Itse taas opettelen anteeksiantoa. Miten muistaa, että kaiken pahan on tehnyt olento, joks ei kuulu ihmissukuun?

Edelleen ihmettelen, miten en osaa varautua kaikkiin sairaan mielen tempauksiin. Ei kai kukaan. Kissat auttavat paljon, pehmentävät ilmapiiriä silloinkin, kun olisin valmis ampumaan ensin ja kysymään salasanaa vasta sen jälkeen. Loputtomaan kuuntelemiseen ihminen tarvitsisi teratapi .

Niin ja hei, hupsista hei. Olemme kissanomistajia. Uskomatonta. Vaikka nuo idiootit välillä huonekaluja raapivatkin.😻

Korjausliike

Olihan kamala kevät ja alkukesä!

Mielenterveys on hauras ja elintärkeä asia ihmiselle, totesin jälleen kerran, kun Hän luisui arkijärjen toiselle puolelle. Paljon meni rikki, mutta korjaamisen arvoista on sen verran, että kannattaa yrittää.

Kerkesin jo lähes unohtaa, että blogi on olemassa, kun olen viime kuukausien aikana kirjoittanut fyysistä päiväkirjaa. Nytkin arvon vielä, jatkanko kirjoittamista, vai ovatko ajatukseni niin yksityisiä, että tahdon pitää ne itselläni. Mutta katsotaan, miten käy.

Tänään meillä on kuitenkin erityispäivä. Morris ja Minni muuttavat meille. Meistä tulee kissanhuoltajaperhe.

Asiat ovat paremmin kuin aikoihin. Mutta onko näin Morriksen ja Minnin mielestä, jää nähtäväksi.