lauantai 27. heinäkuuta 2019

Vielä yksi päivä hellettä

Päässäni pyörii niin paljon pieruvideoita, etten uskonut sen olevan mahdollista. Olen katsonut uutisia. Enempää ei varmaan tarvitse siihen lajiin puuttua. Ilmastonmuutos ahdistaa. Tuhoa ja terroria. Onneksi minulla ei ole kääpiöitä.

Osansa tekee kuumuus. En voi poistua kodista muualle kuin töihin ja kauppaan. Ja maailmassa on ihmisiä, jotka nauttivat tästä. Varmaan ne tyypit, joilla on varaa investoida ilmastointiin. Tai sitten ne, joilla on lämmönsäätely kunnossa.

Tukka on raskas karvalakki. Vain rakkaudesta Häneen en aja sitä pois - ei se ensi talveksi kasva takaisin kuitenkaan. Rakkaudesta Häneen teen monia muitakin asioita, ihana vain huomata, etteivät ne ole mitenkään vaarallisia tai minua vahingoittavia. Päinvastoin myös minun hyväkseni olevia. Näin ei aina aikaisemmin ole ollut, nyt on hyvä minulle. Se edellä olen ajatellut mennä, silloin voi hyvää seurata muillekin.

Viime viikonlopun festarireissu oli viehättävä. Hyvää musiikkia, erinomaista samanmielistä seuraa, viileä huone nukuttavaksi, herkkuruokaa, viileitä juomia, mutta ei liikaa. Lienee parempi, että jätän kritikoinnin sitä osaaville tahoille; paikalla oli hienoja, keskinkertaisia ja huonoja ensambleja. Ensi kesänä on päästävä John Smith festareille uudelleen. Jotkut paikat vain vetävät puoleensa. Ja ihmiset.

Perjantaina pääsin yhteiskunnan kustantamaan papakokeeseen. Hoitaja kertoi, että tuloksen samiseen menisi nelisen viikkoa. Niinpä kun tänä aamuna Omapostiin oli tullut viesti, olin varsin varma, että nyt blondia viedään lujaa. Olin väärässä jälleen kerran. Kohtalo oli suopea ja tulos puhtoinen. Nyt uskaltaa gynekologille uusimaan estrogeenireseptin, kirottu terveyskeskuslääkäri ei suostunut kuin puolen vuoden pidennykseen. Miten köyhät saavat repsunsa? Ai niin, minua köyhemmät kärsivät. Voi pi**u.

Haluaisin päättää tämän positiivisesti. Siksi totean, että vielä yksi päivä ennen kuin pääsemme piinasta. Talvi tulee - tai ainakin uusi jääkausi. Pari viileätä päivääkin riittää. (Niin ja ensi vkolla minulla on työhaastattelu. Juu. Olen hullu, kun kerron, koska sitten en ainakaan pääse. Tiedän. Silti on kivaa, että tulin huomioiduksi. Nyt otan vähän lisää kuperkeikkajuomaa.)

torstai 25. heinäkuuta 2019

Hyvästi renesanssi

Nyt ei tule edes söpöjä kuvia keventämään aihetta.

Politiikka muuttuu aina vaan itsekkäämmäksi, popularisoituu kansallismielisemmäksi kuin vuosisatoihin. Johtajikseen kansat valitsevat ne ilkeimmät puusilmät, jotka ajavat vain nimby-ajattelua ja ahneutta. Jakaisivat sitten samalla köyhille maille sekä omille köyhilleen itsemurhapillereitä, kun eivät kerran muuta tahdo tehdä ilmaston, terveydenhoidon, perhesuunnittelun, asuntorakentamisen tai luonnon eteen. Enkä edes vielä puhunut mitään yksinäisyydestä, mielenterveydestä ja solidaarisuudesta.

Renesanssi-ihmisen aika on ohi, päädymme jälleen synkälle keskiajalle. En sano, että itsekään mikään esimerkkitapaus olisin, en jaa toista ihokastani, en tee vapaaehtoistyötä, en anna kymmenyksiä hyväntekeväisyyteen – ellei veroja sellaiseksi lasketa. Työkin on maallisen voittoa tavoittelevan yrityksen palkkalistoilla notkumista, tosin sen jo melkein voi lukea hukkuvan auttamiseksi, kun katselee kassakriisin epätoivoista rimpuilua.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisemmaksi tunnun erityisherkkänä ihmisenä käyvän. Angstia pukkaa kuin parhaallakin teini-ikäisellä. Ymmärrän, että Eurooppaan tulevien pakolaisten vastaanottaminen ei voi olla vain Italian kontolla, mutta miten voi mikään maa jättää ihmiset hukkumaan? Eivät ne kaikki niitä nuoria vihaisia miehiä ole vaan perheitä/ äitejä pienten kääpiöiden kanssa. Pitäisikö muidenkin maiden heitä vastaanottaa ja kotouttaa? Vai onko niin, että ennen uutta renesanssia maailma joutuu kokemaan toisen mustan surman: Lainaus wikipediasta:

Mustan surman teorian mukaan arvioidaan, että Euroopan väestöstä kuoli 1300-luvulla noin 70 miljoonasta noin 20 miljoonaa. Rutto ei valinnut kohteensa säätyä, ikää tai varallisuutta, eikä kristinuskon mukaan siltä voinut suojautua maksamalla aneita, tunnustamalla syntejään tai muullakaan tavalla. Tämän teorian mukaan juuri musta surma aiheutti kristillisen maailmankuvan säröilemisen, mikä johti taas siihen, että tämänpuoleista elämää ajateltiin enemmän kuin kuoleman jälkeistä. Tämä seikka yhdessä Gutenbergin kirjapainon (1450-luvulla) ja kreikkalais-roomalaisten humanististen filosofioiden laaja leviäminen loivat sen älyllisen ilmaston, joka edisti humanismin ilmestymistä sekä kiinnostusta ihmistä itseään kohtaan.

Nythän meille pukkaa lupaavasti kaikenlaista uusvanhaa kivaa – ikiroudasta ilmestyvät ikivanhat basiliskot, hiivasieni kestää lämpöä, sairaalabakteerit tappavat taloissa ja puutarhoissa. Eiköhän joku noista luonnon omista keinoista vähennä populaatiota reilusti niin, että jäljellejäävien on pakko ryhtyä yhteistyöhön, sikäli kun toisen elävän ihmisen jostain löytävät. Mutta onko se pakko aina käydä näin? Suurimmalla osalla suurmaiden johtajista on kääpiöitä – rahaako ne onnettomat syövät, kun muu maailma kuolee ympäriltä. Eikä niistä onnettomista jälkeläisistä ole edes ruudinkeksijöiksi, kun isipappa on ostanut paikan yliopistosta ja sen jälkeen on vaan rellestetty tositeeveeohjelmissa.

Mutta näillä mennään. Onneksi olen jo aika vanha ja olen saanut elää – suhteellisen säällisesti, sanoisin jopa. En ole mammonaa kerännyt, en kovin tavaraakaan. Hätätilassa olen majoittanut meidän sohvalle ihmisiä, vaikkei pilttuu välttämättä siihen sovelias olekaan. Mutta paino onkin sanalla hätä ja tarve. Jos joku tahtoo tutustua aivan erinomaiseen dokumenttiin siitä, missä kaikessa olisi parantamisen varaa, niin suosittelen Four Horsemen dokumenttia. Se tuli joskus Yleltäkin, mutta onneksi nykyään on juutuubbi.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Väsymys

Olen väsynyt. Mietin, että tästäkö se alamäki (vanhuus) nyt alkaa, kun mitään muuta ei jaksa kuin käydä töissä ja haukotella illat. Lukeminenkin on jäänyt, kun silmät lupsuvat kiinni ja ajatus ei pysy kasassa. Viikonloppunakaan ei paljon puoliyötä pidemmälle näe. Se tosin johtuu siitä, etten edelleenkään saa nukuttua aamuisin. Enemmän sääntö kuin poikkeus on, että puoli seitsemän aikaan napsahtaa kahvinkeitin päälle. Saan liian vähän unta.

Vielä pitäisi neljä viikkoa jaksaa. Sitten saisi kolme viikkoa tasoitella unirytmiä sekä mieltään. Onneksi ihmissuhde on kunnossa, sen avulla jaksan, vaikka välillä Häneltä kyselen, että harmittaako, kun minusta ei tunnu seuraa olevan. Hän vakuuttelee, että kyllä meillä on aikaa ja että tähänkin asti olemme pystyneet juttelemaan tärkeät asiat.

Töissä oli loppuviikosta pari helpompaa päivää. Ehkäpä nyt voisin ensi viikon tehdä lyhyempää päivää. Ei kun hei, eihän se onnistu, jos meinaan torstaina jo puolilta päivin hypätä junaan. Perjantain olen saldovapaalla. Festivaalielämää luvassa, toivottavasti ei roiski vettä.

Kesäkeli on ollut meille sopiva, kumpikaan ei helteestä perusta. Mitenhän väsynyt olisin, jos tässä vielä helteestä pitäisi kärsiä? Pahoittelen koko muun Suomen kansan puolesta, mutta omastani iloitsen.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Työ tuottaa tuskaa

Olen pettynyt työpaikkaani, yritykseen siis, en työtehtäviini. Kollegat ovat hienoja ihmisiä, toimenkuva erittäin mielenkiintoinen, joka päivä opin jotain uutta, yllätyksenä jopa itselleni osaankin paljon. Palkka minua hiertää, samoin yrityksen taloudellinen asema. Kun työskentelee kassakriisiyrityksessä, niin välillä koko fokuksen vie kuolinkorinan seuraaminen. Ei mitenkään ilahduta ajatus, että palkkasaatavat saa hätätapauksessa palkkaturvan kautta.

Yrityksellä on olemassa rahoitusratkaisu. Valitettavasti toisen osapuolen etenemisinto ei ole aivan niin käsinkoskelteltava kuin meillä. Sen lisäksi kesälomat hyökkäsivät päälle yllättäen tänäkin vuonna. Suma seisoo ja töitä pitäisi tehdä. Kassa vaan korajaa tyhjyyttään ja alihankkijat karsastavat meitä. Joka taas vaikeuttaa töiden valmistumista, joka taas ei tuo kassaan rahaa, joka taas... juu nou. Kierre.

Etenkin kun esihenkilön esi-ihme kävi kokouksessa uhkailemassa torstaina, ettei lomarahoja ehkä saadakaan heinäkuun tilissä, tipahtivat minulta henkiset hanskat. Tiedän, ettei vika sinänsä ole nykyisessä johdossa, he paikkaavat edeltäjien laariin tekemiä reikiä sen minkä voivat. Silti sylettää. Olin kuitenkin laskenut meidän voivan edes loma-ajan viettää hivenen reilumman kukkaron avaamisen kera. Ja kulujakin tulee enemmän, vaikka mökki sinänsä on jo maksettu.

Niinpä minä sitten fiksasin cv:ni kuntoon ja ryhdyin hakemaan sopivia avoimia paikkoja. Toki niitä on kesällä tarjolla vähemmän, mutta joitain kuitenkin on. Ja joku niihin paikkoihon aina valitaan. Ehkä jonain päivänä olisi minun vuoroni. Jotain kuitenkin on tehtävä, en jaksa enää kauan työpaikalla vallitsevaa epävarmuutta. Enkä sitä, ettei palkkani ole muuttunut miksikään viimeiseen kolmeen vuoteen. Ihme sakkia. Kissakaan kiitoksella elä - sitä kyllä tarjotaan.

Mutta kyllä se tästä. Viimeistään sitten haudassa lakkaa harmittamasta. Nyt odottelen varhaiskaalilaatikkoa ulos uunista. Sitten vähän Downton Abbeytä ja seurustelua Hänen kanssaan. Onhan nyt kuitenkin vapaapäivä.