keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Syntymäpäiväpoika

Hän täyttää tänään 60 vuotta. Ei uskoisi, habitus ei vastaa vuosia - se tosin taitaa olla yleistyvä trendi. Ei viisikymppiselle enää kiikkustuolia hankita tai kuusikymppiselle rollaattoria. Hän sai perheeltä lahjakortin Thomannille, basso olisi haaveissa, pitää tutkia budjettia, saammeko sen hankittua. Itse lahjoitin hänelle hopeasormuksen, missä on kissansilmäkvartsi. Vielä pitäisi yksi lahja olla matkalla, katsotaan nyt sitten, koska se sapuu.

Tein eilen juustokakun*. Vieraita ei ole tulossa, muuten emme tapahtumaa juhlista, Hän vannotti jo paljon aikaisemmin, ettei Hänelle vain järjestetä yllätysjuhlia. Ei järjestetä, itsekin inhoan yllätyksiä. Molemmat tahdomme tietää ja valmistautua, jos luvassa on sosiaalisia kohtaamisia.

Tänä aamuna pillahtelin taas itkuun, kun aamutvssä katselin Paavalin seurakunnan naispappia. Mietin, että hänenköhän kanssaan tytärpuoleni on järjestänyt isänsä hautajaisia 2016. Ja että toki on äitinsä päätös, ettei P:lle hautajaisia järjestetä, mutta silti ymmärrän, miksi minä tarvitsisin hetken, missä kollektiivisesti jättää hänelle jäähyväiset. Nyt asia jää auki, se nousee alitajunnasta aina silloin kuin vähiten odotan.

Mutta näillä mennään. Valon juhla onneksi toi pienen tauon työhön. Eilen en saanut edes yöpaitaa päältäni. Tänään käymme Hänen kanssaan eväät loppuviikoksi. Ei paljon kiinnosta ruuhkaan tunkea omikronin takia. Mikähän sieltä putkesta seuraavaksi pläjähtää elimistömme kimppuun? Loppuuko tämäkään ikinä?

Onneksi meillä on toisemme! Onneksi kaikki on hyvin! Pieni puhdas pesä, hullujen huumori, rakkaus ja myötätunto kannattelevat meitä läpi pimeyden. Kun vaan ei olisi toista pimeyttä vastassa.


*Piparkakku-puolukkajuustokakku

Pohja
180 g appelsiinipiparkakkumurua
80 g voita

Täyte
Yhden appelsiinin kuori raasteena
3 kolme kananmunaa
3/4 dl sokeria
200 g vaniljatuorejuustoa
200 g piparkakkurahkaa
N 1 rkl maizenaa

N. 80 g Nutellaa
2 dl puolukoita

Vuoraa irtovuoan pohja leivinpaperilla. Sekoita sula voi ja piparimuru, levitä vuoan pohjalle ja reunoille. (Jos tykkäät paksummasta pohjasta, nosta määrät 200 g ja 100 g.) Siirrä jääkaappiin odottamaan. Uuni lämpenemään 170C.

Riko kananmunat kulhoon. Raasta sekaan appelsiinin kuori. Lisää sokeri ja vispaa kunnolla sekaisin. Lisää tuorejuusto ja rahka. Sekoita tasaiseksi. Vispaa sekaan maizena.

Kaada täyte vuokaan pohjan päälle. Heittele nutellakökkäreet täytteen päälle ja sen jälkeen puolukat sekaan. Näyttää epäilyttävältä, pahoittelen.

Kippaa "komeus" uuniin toisen leivonpaperin päälle - valuttaa kuitenkin ja sitten v*tuttaa uunin pesu. Anna pönöttää uunissa 50 minuuttia. Avaa hetkeksi uunin luukku, väännä virta pois ja makuuta kakkua uunissa jälkilämmössä toiset 50 minuuttia.

Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä.

torstai 16. joulukuuta 2021

Vähiin käy

Ennen kotitoimistolle siirtymistä viime töikseni skannasin saapunutta postia sähköpostiini, kirotakin taisin, kun luulin olevani yksin. Kun selän takaa joku tokaisi, että vieläkö tein töitä, suoritin pakkoliikkeitä kätösilläni ja kas, lensi postikasa ympäri lattioita. Siinä sitten yhden kontrollerin kanssa noukimme A-nelosia ja yhdistelimme posteja. Kai ne menivät oikein. Jaksanko välittää? (Huomenna lienee syytä vielä tarkistaa pdffät ennen lähettämistä. Välitän kuitenkin.)

Vielä kaksi päivää töitä. Sitten kuuden päivän vapaa ennen kuin aloitan raivoisan ponnistuksen ennen joka vuosi toistuvaa maailmanlopun päivämäärää, jonka jälkeen kaikki alkaa alusta. Kalenterin kehittäjä keksi ikiliikkujan. Meitä on vain liian vähän, tai minua. Minun pitäisi kopioida myös itseni. Juuri alkanut ERP-projekti vie leijonan osan työajasta, niinpä teen varsinaisia töitäni toimistoajan ulkopuolella. Olen myöhässä ja jätän häntiä jälkeeni - teen asiat vähän sinne päin, korjaan, jos joku huomauttaa.

Äsken peruuntui omikron-altistusten takia odottamani lauantain roolipelisessio. Minullakin kurkkua karhentaa. Vietetään sitten pikkuyulea juhannuksena. Kaikki kiva taas peruutetaan, onneksi uskaltauduin festareille alkukuusta, nyt ei sitten enää mitään uskallakaan ennen kesää. Eivätkä takaraivossa jylläävä murhe ja vastaamatta jääneet kysymykset auta asiaa. Mutta ei voi mitään, jäljelle jääneethän sen elämänosan joutuvat hoitamaan.

Onneksi on Hän. Lohduttaja ja kotipsykologi.

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Suru

Entisen puolisoni tytär päätti elämänsä. Olen vuoronperään vihainen ja surullinen. Sain tietää asiasta yllättäen, kun hänen ystävänsä jakoi päivityksen turhan löyhin yksityisyysasetuksin. Sittemmin hän vaihtoi asetukset, mutta en ollut ainoa, jolle tieto pläjähti shokkina päin naamaa.

Elän muistoissani. Pillitän välillä, suren elämättä jäävää elämää. Ja samalla mietin, että jo pienestä alkaen tyttöä vaivasi se, ettei hän päässyt sisään elämään, vaan tuntui aina seuraavan sitä ulkopuolisena. Niin looginen kuin hän olikin, se ei auttanut häntä löytämään elämäniloa ja elämän tarkoitusta. (Ennen kuin kukaan kysyy, jokaisella on omansa ja jokaisen tulee löytää itse omansa.)

On tässä muutakin ollut viime aikoina. Muun muassa Hänen poikansa kasvatti juuria sohvamajoituksessamme viikon verran. Kerkesimme hetkisen jo toivoa, kun jälkikasvu otti taas jalat alleen. Surullista. Sillekään emme mitään voi, minä en etenkään, en ole pystynyt kehittämään henkilökohtaista kiintymyssuhdetta poikaan.

Raskaita ajatuksia. Syyttelen itseäni. Olisi pitänyt keretä huolehtia tytöstäkin. Mutta kun työkin nyt on taas siinä vaiheessa, että itku meinaa päästä päivittäin. Viime viikolla viimeksi mietin, että joulun aikaan pyydän hänet kylään. Että silloin on aikaa ja kerkeän houkutella hänet meille.

Aikaa ei ole. Ei enää.

torstai 2. joulukuuta 2021

Kuplivan sydämen arvoitus

 Äidilläni oli levoton sydän.

Olen tainnut periä äitini sydämen. Jo kolmekymppisestä saakka olen tutustunut rytmihäiriöihin, niiden määrä ja laatu ovat ryhtyneet lisääntymään ja muuttumaan viimeisen puolen vuoden aikana. Kun herään, sydän alkaa kuplia. Muistatteko ne hedelmä- tai salmiakkijauheet, jotka poksuivat suussa? Siltä minun sydämeni kuulostaa. Tai popkornikoneelta. Välillä muljahtaa niin, että verenkierto häiriytyy ja jalat meinaavat lähteä alta, kun aivoparkojen verenkierto häiriintyy. Verenpaineen mittaamisesta tuli vastenmielistä, kun mittari huomauttelee häiriön bongatessaan.

Maanantaina kävin lääkärissä, tiistaina labrakokeissa, ensi viikolla tilaan ajan tulosten kuulemiseksi. Naureskelin Hänelle, että ei tietenkään ollut vastaanotolla tai EKGn aikana häiriön häiriötä. Niin tyypillistä. Lääkäri tosin jo alustavasti lohdutti, etteivät levossa tulevat häiriöt vaarallisia ole. Katsotaan nyt, onko minulle mitään tehtävissä. Voihan se olla, että stressi on iskenyt sydämeeni. Teen aivan liian pitkää päivää, mutta kun ei ihmisten asioita voi hoitamatta jättää. Teen myös liikaa toimenkuvani ulkopuolella olevia asioita, kun kysytään. Turhan höveli.

Huomenna en ole höveli. Lähden Keski-Suomeen iltapäivällä. Ja onneksi seuraavalla viikolla on vain neljä työpäivää. Kerkeän huoahtaa myös Hänen seurassaan, kunhan ensin rumuan ystäväseurassa.

(Ai niin, palkankorotus meni läpi. Ja mitä minä mietin? Että olisiko pirkana sittenkin pitänyt pyytää enemmän. Ei olisi. Alkaa olla nykyisessä positiossa palkkakatto lähellä. Ehkä kokeilen vuoden päästä uudelleen.)

lauantai 20. marraskuuta 2021

Sysipimeydesta kiirii huomen

Aika kuluu ja kuluttaa. Tämänvuotinen pimeys on koetellut minua, olen väsynyt aamusta iltaan, nukun kaiken liikenevän vapaa-ajan.

Viime lauantaina tosin en nukkunut. Hän kun läksi illaksi katsomaan potkupalloa ja entinen poikaystävä kertoi olevansa nykyisen tyttiksensä kanssa mopokerhovahtina, niin päätin vihdoin lähteä katsomaan, mitä heille kuuluu. Kivaa oli, turhan pitkään meni, eikä ihan heti tarvitse moista rymyreissua toistaa.

Hän ei ymmärrettävästi ollut tempaukseeni mitenkään tyytyväinen. Vaikka mustasukkaisuuteen ei ollut aihetta, ymmärrän, että alkoholinhuuruinen hiljaisuuteni loppuyöstä vaikutti epäilyttävältä. Saimme kuitenkin asian selvitettyä, ei minulla ole tarvetta tai halua vaihtaa Häntä kehenkään. Ei etenkään entisiin poikaystäviin, syystä ovat entisiä kaikki.

Onneksi olimme juhlistaneet isänpäivää jo lauantaina päivällä. Paistelin lehtipihvit, uunikasvikset ja kermaperunat. Jätin pöydälle odottamaan kirjapaketin, kun tiesin, ettei hänen jälkikasvustaan tänä vuonna ollut tänä vuonna isänpäivämuistelijaksi. Ja minusta on taas kiva lahjoa rakkaitani.

Työ imee minusta mehun. Teen pitkiä päiviä ja pilkin illat nojatuolissa ennen kuin kömmin sänkyyn. Lauantait ovat ainoita kokonaisia yhteisiä päiviä. Sunnuntaina on jo läsnä arkiahdistus. Mutta onpahan jotain yhteistä. Tuntuu minusta muutenkin, että olemme taas lähentyneet toisiamme, kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä. Kulunut vuosi on tuonut luottamuksen takaisin, vaikka viime vuoden syksy sitä kolhikin.

Perjantaina kehityskeskustelin esihenkilön kanssa. Aivan lopuksi puhuimme palkkakehityksestäni, hän totesi esitykseni olevan aiheellinen eikä laisinkaan ylimitoitettu. Ensi viikolla kuulen, miten päättävä taho siihen suhtautuu. Jos ei suhtaudu, jatkan töiden etsimistä. Nykyisessä yrityksessä alkava ERP-projekti tulee kaipaamaan minua, jos jonnekin muualle satun pääsemään, tämän tietää myös esihenkilöni. Mutta ken elää, se näkee.

Elämässä on aina tämänsä. Aina jotain pientä hiertää kengän ja sukan välissä. Minulla se on nyt väsymys. Aion nukkua aina kun on mahdollista, ei tästä säkistä muuten pois pääse. Kunhan vaan tänään kerkeämme saunoa, saan pyykit pestyä, intianpadan uuniin (karjalanpaistilihat upotetaan paseeratussa tomaatissa uuniin, sitä ennen paistelen ne garam masalan kanssa pannulla) ja illalla voimme keskiäkäisesti katsoa yhdessä Downton Abbey-leffaa. Siitä se onni oikenee ja jaksan taas viikon.

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Meitä odotetaan mullan alla

Heräsin painajaiseen ennen kuutta. Kello oli yhdeksän enkä ollut vielä töissä. Kun sinne pääsin, en osannut tehdä mitään, enkä löytänyt keskeneräisiä töitäni. Niinpä on ollut koko aamu aikaa puuhastella viikolla tekemättä jäävien hommien kanssa: aamupuurosmoothie ensi viikolle (käytän nahistumassa olevat hedelmät ja sopivat vihannekset), lasin- ja metallinkeräysastioiden tyhjennys, ruusujen vedenvaihto & varsien imupintojen uusiminen (todella kestävät Liiteristä viikko sitten ostetut ruusut, paitövei), kaappien järjestely... metatyötä, jonka tekemistä ei välttämättä huomaa, paitsi kiusallisina hidasteina, jos se jää tekemättä.

Illalla sytyttelin kynttilät, kaksi elävää tulta ja ikkunalle kolme paristotuikkua. Ryhdyin laskemaan elämän miinussaldoa, edesmenneitä. Elämään kun syntymän lisäksi kuuluu myös kuolema, ei sitä pelkäämään kannata ryhtyä, vain kipu minua pelottaa. Kukaan ei taida muistaa sen kummemmin kumpaakaan ääripäätä, jospa kivun muisto katoaa. Elämän tarkoitus ei ole kipu tai kärsimys, jos ne kohdalle osuvat, kyse on huonosta tuurista. Tarkoitus on ottaa hullunmyllystä irti mahdollisimman paljon ja toteuttaa itseään omalla valitsemalla tavallaan, kunhan ei sivullisia raahaa mukanaan.

Sitten hihittelyosuus. Onko ihmisen parempi olla yksin vai ihmissuhteessa? Miten vaikeata on olla välittämättä riipovista asioista, jos asiat ovat vaan ihanasti rempallaan? Ja kun vielä tietää toisen kärsivän samalla tavoin juuri minun pinttyneistä tavoistani. Enkö olekaan täydellinen? Tätä mietin kylpyhuoneen lavuaaria pestessäni - sen tähmäisyys kun ajaa minut raivon partaalle. Hän taas inhoaa tapaani kaataa lakaisemani roskat wcpönttöön ja jättää huuhtelematta. Minä kun voin hyvin vielä pissiä päälle ennen huuhtelua, ehkä poikien esteettistä silmää roskat häiritsevät enemmän. He kun joutuvat tähtäämään kuseskellessaan. Tässä se nähdään kun vanhapiika menee naimisiin. Olen elänyt  suurimman osan elämääni itsekseni, minulla on rutiineja ja pinttyneitä tapoja.

Joo. Olisinkohan vailla aamupäiväunia? Ei taida kovin korkealentoista ajstusta olla tarjolla. Hän harjoittelee riffejä, ruoka on valmiina, en jaksa lukea ja Dowton Abbeyhinkin on vielä aikaa. Roolipelikin eiliseltä peruuntui, mene tiedä, koska harrastamaan pääsen.

torstai 4. marraskuuta 2021

Valon päivä

Eilisen hammaslääkärikeikan jälkeen tarvitsin vapaapäivän. Imusolmukkeet ja kaula ovat turvoksissa, kun palvelusetelillä maksettu hammaslääkäri survoi viisi reikää täyteen muovia yhdellä kertaa. Alahampaat eivät taaskaan meinanneet puutua, lääkäri joutui lopettamaan poraamisen puuduttaakseen hampaita lisää. Aikaa meni monestakin syystä (ajanvarausjärjestelmä oli mm. päättänyt minun peruuttaneen aikani), ja kun kotiin pääsin, olin syömäkyvytön vielä pari tuntia. Vedenjuominenkin tuotti vaikeuksia.

Helsingin kaupungin terveydenhuolto säästää väärästä päästä ainakin minun kohdallani, jos en pääse hammastarkastukseen kuin kolmen vuoden välein. Kahden vuoden väliajalla reikiä on ollut vain pari kappaletta, huomattavasti siedettävämpää kuin eilinen piinapenkki. Todellakin tunsin olevan toisen luokan kansalainen maksavien asiakkaiden joukossa.

Mutta nyt nautin vapaapäivästä ilman minkäänlaista ohjelmaa. Nukuin jopa aamupäiväunet. Hän läksi hakemaan Dermosilin paketin, tykkäämme molemmat yrityksen seerumeista; hyaluroni-, kollageeni- ja uusimpana yökäyttöön retinoliseerumi. Apteekista hankin itselleni nykyään vain Acon silmänympärysvoiteen. Siihenkään en ole aivan tyytyväinen, täytyy kokeilla jotain muuta. Mutta jotenkin kivaa, että Hän jaksaa pitää huolen itsestään mahdollisimman hyvin.

Onneksi tässä kuussa ei ole enää tolkuttomasti ohjelmaa. Lauantaina minulla on roolipeli ja isänpäivänä tulee Hänen nuorimmaisena käymään kylässä. Jos tulee. Se vierailu on peruuntunut jo useasti. Vanhempaa minun ei tekisi mieli nähdäkään, on perinyt kaikki isänsä huonot puolet potenssilla kerrottuna. Sanotaanko, että jälleen kerran huokaisin onnesta, kun olen ymmärtänyt olla lisääntymättä, minä itsekäs hedonistinen epäihminen.

Valo hiipuu. Alkava pimeä vuodenaika vyöryy niskaan. Onneksi sitä ei kestä kuin kolmisen kuukautta. Helmikuussa valo jälleen saapuu. Jaksan, jaksan, jos vain Hänkin jaksaa.

perjantai 29. lokakuuta 2021

Baarielämää, haastatteluja ja vieraita miehiä

Työpaikkaa en päässyt vaihtamaan (vielä, terveisin yltiöoptimisti), mutta muuten elämä näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Kiitos kuuluu virkistyneelle seuraelämälle. Toissa viikonlopun vierailu Keski-Suomeen oli piristävä. Sen seurauksena minulla on jo uudet Onnibus-liput joulukuun alkuun. Jyväskylässä järjestetään sisäfestarit, John Smithin viileämpi sisar, Frozen. Ja haastattelujakin on luvassa lisää, firmat vain vaihtuvat.

Viime perjantaina järjestimme elämää suuremman rumujuhlan kylillä luottoystävän kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli lähes vuosi ja juttua riitti. Tapasimme meillä, matkasimme bussilla Kallioon ja kuinka ollakaan, löysin itseni viiden maissa lauantaiaamuna hortoilemasta taksin perässä Krunikassa. Meillä asuva, Hän, oli sydän kylmänä seurannut lähettämieni tekstareiden avulla retkeä sydän kylmänä, ettei vaan jotain sattuisi. Mutta ei sattunut! Tosin kyllä kuulkaas sielua ja ruumisraiskaa riipoi, kun koomastani heräsin. Minusta ei ollut mihinkään. Nevö ögein 2021 kiertue suoritettu. Tai ainakin toivon, ettei sille seuraa jatkoa huomenna, kun pitkästä aikaa  saamme useampia vieraita syömäkylään.

Tuli taas todistettua, että Nainen tarvitsee kaksi luottokumppania, suutarin (check, Malmilla) ja kampaajan (check, Mariankadulla). Iso kiitos sinne edelleen,  vaikka eivät hiukseni aivan yhtä kauniit ole kuin keskiviikkoiltana Rentolassa. Mutta ovatpahan vaaleat, tasaväriset, ja minulla on otsatukka, jonka luontainen kasvusuunta tosin taitaa olla ylöspäin! Ei sitä uskoisi, mitä ammattitaitoinen kampaaja saa aikaan, etenkin jos edellinen kampaajavierailu on viime vuoden joulukuulta.

Offtopic: Kotipitsan mainos herätti aamumielessäni kummastusta, kun luin rieskarullan täytteet; Kebab, seitan, kana ja h*pykumpu - ei kun härkäpapu! Vegaaneilla on aina hauskempaa?
 
Joojoo, menen unille.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Annosmitallinen optimismia, kiitos

Lokakuu muuttui hivenen valoisammaksi, kun saimme ystäväporukan kanssa lukkoonlyötyä treffipäivämäärän - edelliset olivat juuri kun yhteiskunta alkoi sulkeutua maaliskuussa 2020.

Kuukaudesta on tulossa huomattavasti vilkkaampi kuin monesta edeltäjästään. Vaikken eilen Mount Maryn keikalle päässytkään - ihan omaa syytäni, kun en tahtonut yksin lähteä kylille liihottelemaan. Ensi viikonloppuna nimittäin matkustan Keski-Suomeen, luvassa keskusteluja, naurua maukkaita ruokia ja keikkakin, jos vaan ei mikään sulku iske päälle.

Perjantaina kävin ottamassa influenssarokotteen. En tahdo sairastua influenssaan sen enempää kuin koronaankaan. Nyt olen sitten potenut pientä flunssaa viikonlopun. Keuhkoissakin tuntuu paine ja kröhinä. On tässä koronasulussa ollut hyvät puolensa, en ole varmaan kahteen vuoteen sairastanut muuta kuin pari migreeniä, Hänellä silloin tällöin valuu nenä. Houkuttelin eläkkeelle jäävän kollegankin tilaamaan alkuviikoksi ajan, kun hän vielä on firman kirjoissa, ettei tarvitse mennä terveyskeskukseen jonottamaan iän puolesta saatavaa rokotetta.

Kollegan kanssa istuin lounaalla tunnin. En kadu minuuttiakaan, koska useimmat lounaani olen hotkinut pikavauhtia puhuen samalla työpuhelua. Kahvitaukoja ei jouda pitämään laisinkaan. Hyvä kun puuteroimassa kerkeää käydä, saisi firma kustantaan katetrin tällä menolla.

Työmenosta vielä sen verran, että toinen haastattelukin oli. Minustahan se tietenkin meni hyvin. Vastapuolesta en vielä tiedä, lupasi ilmoittaa loppuviikosta. Pitäkää peukkuja, poishan tuolta nykyisestä olisi päästävä ennen kuin tyydyn kohtalooni ja kuihdun pois. Minulla kuitenkin on vielä kahdeksan vuotta alimpaan mahdolliseen eläkeikään. Toisaalta luvassa on kehityskeskustelukin, siinä aion saattaa muutamia faktoja esihenkilön tietoon.

Lievää optimismia liikkeellä. Ehkä tämä tästä.
Rainbowchili on kaunis. Tahdon tuollaisen parvekkellemme ensi kesänäkin. Valitettavasti oheinen yksilö ei mahdu talvehtimaan missään, kuolee raukka, kun lämpötila parvekkeella laskee.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Elämää on tämäkin

Pari viikkoa sitten töissä olin niin äkäinen, että paiskoin työhakemuksia oikealle ja vasemmalle. Aion ottaa sen tavaksi, mutta jo tuosta ensimmäisestä aallosta on poikinut haastattelu, ensi viikolla luvassa on toinen. Sen vaan sanon, että hermot menevät nykyisessä normirekrymeiningissä. Ensin lähetät hakemuksen, sitten juttelet yhden onnettoman huonosti itsensä ymmärretyksi tekevän itäeurooppalaisen kanssa. Tajuat, että oma englannin kielitaitosi vaikuttaa variksen pieksämältä roskapussilta.

Kuin ihmeen kaupalla saat kutsun seuravaan osioon. Yrität kirjoittaa kutsuun järjellistä vastausta, tajuat vaikuttavasi muinaismuistolta. Etkä edelleenkään puhu engaldia, vaan jotain sille  läheista kvasikieltä, koska olet jo yhdeksän vuotta käyttänyt lähinnä vain suomea. Surkea esitys.

Mutta ainakin yritän. Nyt jo sylettää niin paljon, että veikkaan päätyväni luuserisakkiin ja itkemään ikuisesti eläkeikään saakka nykyisessä työpaikassa. Siellä minua vaanii burnout, eikä palkkaansakaan saa nostettua. Voisiko joku opettaa minut kertomaan/ kehumaan itseäni, että olen ihan hyvä, vaikkei se enää taida nykyään riittää? Pitää olla YLIVERTAINEN, PARAS ja VOITTAMATON. Tai ainakin pitää vaikuttaa siltä.

Hän joutuu myötäelämään tätä elämänvaihetta kanssani. Onni on rinnalla kulkeva ihminen, joka kannustaa ja lohduttaa, kun itse viskelee kirvestä kaivoon. Ja minulla niitä kirveitä tuntuu riittävän. Paitsi että sitä palkannostamista aion taas kokeilla.


Pirsmasta löytyi tällä kertaa punainen kallo. Onni on puoliso, joka myös ymmärtää kitschin ja bohon päälle.

perjantai 24. syyskuuta 2021

Uudet murheet hautaavat vanhat

Töihin pitänee asentaa pyöröovet. En ole ainoa, joka kärsii, olen vain ainoa, joka ei pääse  pois. Olen liian vanha päästäkseni edes haastatteluun. Ikärasismi vihdoinkin toteutui kohdallani (oikeasti kuvittelin voivani välttyä siltä, kaikkea sitä tjlee kuvitelleeksi, päädyn sitten varmaan ajallani hoitokotiinkin). Enempää en voi asiasta avautua, mut tässä kuulkaas jäävät saippuaoopperat toiseksi. Tässä oopperassa ei vain valitettavasti ole rakkautta ja romantiikkaa, enemmänkin inhorealismia. Pari kertaa olen jo miettinyt, miltä tuntuisi meillä töissä lanseerattu varhaisen välittämisen mallin testaaminen.

Kissahotellimme sai uudet asukkaansa: Devon Rexit Roosa ja Elvis saapuivat viettämään pitkää viikonloppua. Pariskunta on jo kaavoihinsa vakiintunut kissapari. Mahtavia pörisijöitä, jotka rakastavat sylejä ja hellää rapsuttelua.

Viime viikonlopun vietimme pohjoisemmassa Suomessa. Nuorempi(!) pikkuveli täytti 50 vuotta. Miten pikkuveli voi olla niin vanha, kun itse olen noin 35 vee (+shipping&handling)? Kerkesimme vierailla kaikkien veljenlasteni kodeissa, mahtavia persoonia heistä on tullut! Synttäreilläkin joku totesi jotain tasapainoisuudesta ja sosiaalisista kyvyistä. Kyllä! Ihania ötöjä! Vanhempi pikkuveli sen sijaan voi huonosti; hermovaurio pieleen menneen selkäleikkauksen jälkeen on vakava kaveri. Kipu syö ihmisen.

Ihmeellinen tunne, kun TAAS olen yhtä aikaa täynnä onnea ja surua. Työpaikastani on tulossa helvetti, mutta parisuhde vain paranee. Hän on vierailulla ystävänsä luona. Itse olen viettänyt perjantai-iltaa kissahotellin hospitality-emäntänä ja samalla nauttinut vieraiden kanssa pari drinksua. Ai niin ja tein focacciaa taas, koska en jaksa lähteä kauppaan. Inhoan ihmisiä - silti haikailen baarien ja live-musiikin perään.

Elvis

Roosa

maanantai 13. syyskuuta 2021

Toivoa se on epätoivokin

Luin Hesarin työuupumus-artikkelin, selvisi, etten ole uupunut, koska tunnetta riittää. Olen epätoivoinen. En ole loman jälkeen saanut kurottua rästejä kiinni. Joka päivä ahdistun hivenen lisää. Olen yrittänyt puhua tästä, mutta kun kenelläkään ei ole aikaa tai resursseja, niin pahoin pelkään, ettei tässä hyvin käy.

Ja niin ihana viikonloppu kun minulla on takana. Perjantain vietimme rauhallisesti yhdessä, lauantaina ajelin Onnibussissa Joutsaan juhlistamaan ystävättären syntymäpäiviä. Ja vähän omianikin siinä samalla. Varmistin jo aikaisemmin, että Hänelle sopii, että vietän syntymäpäiväni muualla, etenkin kun kyse ei täysistä vuosista ole. Mutta outoa on olla erossa, olemme viettäneet korona-ajan niin tiiviisti yhdessä. Oli mahtavaa tulla kotiin sunnuntaina, ikävä kerkesi tulla.

Ystävän poikaystävällä - niin kai se pitää ilmaista - on kuivan maan mökki, vanha kauppa ja posti. Viehättävä iso piha, söpö talo, jossa tekemistä tulee riittämään, saunassa leppeät lämmöt ja juhlan kunniaksi pihassa oli paljukin. Oli mahtava vuorokausi, hyvää ruokaa, naurua ja puhetta, pubivisaankin kerkesimme osallistua siellä keskellä korpea.

Ennen mökille siirtymistä peippailimme Joutsassa. Kirpputorikierrokselta löysin Brian Aldissin Helliconian Kesän ja Talven, hinnaksi tuli neljä euroa. Puuttuvan Kevään saan Hänen ystävältään. Mahtavaa! Siitä on aikaa, kun ne olen lukenut.

Palatakseni vielä työongelmaani. Pelkään pillahtavani itkuun ja avautuvani jollekulle väärälle ihmiselle väärään aikaan. Pelkään, että saan hankalan työntekijän ja valittajan maineen. Pelkään potkuja ja työttömyyttä. Minun on PAKKO jaksaa ja keksittävä keino, miten kuron kiinni työrailoni. Se vaatii keskittymistä, ehkä onnistun paremmin kotona kuin toimistolla.

Yritän olla ajattelematta töitä työajan jälkeen. Ehkä auttaa, että kirjoitin ne pois päästäni. Pitää muistaa hengittää. Enkä saa rassata liikaa ystäviä tai Häntä - jos menee mahdottomaksi, menen työterveydenhoitoon. Ratkaiskoot sitten he ongelmani, jos työyhteisö ei pysty. Mene tiedä, vaikka saisin jotain unohdusnappeja - no, vitsi! Eivät ne niitä enää nykyään kirjoittele, pirulaiset.

Syntymäpäiväkakkua ja alla baarin drinkkilista.




Intternetistä on pihistetty tuo viimeinen kuva.

tiistai 7. syyskuuta 2021

Henkinen raivo härkä

Olen allerginen rikkinäisille esineille, rikoin ne sitten itse tai sai vahingon aikaan joku muu. Itseäni ruoskin lujaa ja muistan virheeni pitkään. Kiroan näkökykyäni; kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö ja hämäränäkö, mutta likinäköä kyllä on siunattu kotitarpeiksi, niin tietäähän tuon, että sattuu ja tapahtuu. Kun vahingon aiheuttaa joku muu, yritän hillitä karjahteluni, mutta tuhina ja pihinä ovat hetken melkoiset. Se hetki saattaa olla pelottava.

Hän tiputti useita vuosia etsiskelemäni lasitetun savisen sipulikulhon päälle hyllystä lasipurkin sillä seurauksella, että kannesta lohkesi neljä pientä palaa ja pienempia lasitteen sirpaleita. Arvaahan sen, että möin maani ja aloittelin toista. Koitan nieleskellä, mutta samalla kun liimaan paloja paikalleen, toivon syntymäpäivä- tai joululahjaksi ehjää purkkia. Samanlaista. Samalla ilmaisen epäilykseni, ettei sellaista löydy, koska omaanikin kyttäsin useita vuosia.

Kyllähän minä lepyin, mutta harmittaa vieläkin. Pitänee olla onnellinen, että vain kansi sai hittiä. Analysoin itseäni, tiedän mustasukkaisen suojelunhalun johtuvat ex-puolisostani, joka aina minulle suuttuessaan rikkoi jotain minulle tärkeätä, kunnes lakkasin välittämästä ja siivoamasta jälkiä. Pelkään alitajuisesti joutuvani saman kohteeksi ja siksi ylireagoin.

Olisi pitänyt mennä johonkin eroterapiaan/ traumaterapiaan. Minusta tuli masentunut angstinen seinähullu ennen eroa ja sen jälkeen. Kesti seitsemisen vuotta ennen kuin aloin pitää miehiä edes ihmisinä. Satikka sitten itseäni. Nyt se saamarin trauma pomppii alitajunnastani pilaamaan nykyisyyttä. Joudun tolkuttamaan itselleni, että terveenä Hän on mitä rakastavin, hyväntahtoisin ja hyväätarkoittavin ihminen, joka ei todellakaan tahdo minulle mitään pahaa. Ja että minä olen ihan siedettävä ja suhteellisen terve mieleltäni. Ja melkein kiva.

Nyt menen tekemään melkein kivana foccaccian valmiiksi ja sitten vietän omaa aikaa. Hän meni saaman urheiluterapiaa ystävänsä luokse. Kuvassa myös kovan onnen purkki.

lauantai 4. syyskuuta 2021

Arki kolkuttelee porstuassa

On ollut kamala työviikko, eikä se kestänyt kuin kolme päivää. Ne kaksi muutakaan eivät olleet kivoja, matkustimme kotiin, purimme tavaroita, riitelimme pienen riidan ja palautimme auton. Kesän loppuminen surettaa aina hieman, tuo tunteet ja jännitteet pintaan loman uskomattoman rauhan jälkeen.

Töissä ihmisiä lähtee ja tulee. Pyöröovet toimivat. Enempää en uskalla asiaa kommentoida, paitsi omalta kohdaltani. Totesin esihenkilölleni, että mikään sijaiskorvaus maailmassa ei saa vuorokauteni tunteja kaksinkertaistumaan. En vaan kerkeä. Nytkin omassa sähköpostissani on edelleen satakunta lukematonta viestiä ja ryhmäsähköpostilaatikossamme viitisenkymmentä. Tarkoitus olisi, että vastaamme 24 h sisällä, mutta osa viesteistä on ajalta kun läksin lomalle. Ei kollegakaan kerkeä, vaikka on nuori ja näppärä.

Onneksi on Hän. Onneksi meillä on toisemme. Välillä menetän hermoni Hänen käytännöntaitojensa kanssa, mutta tylsää meillä ei ole. (Antti Holma kolumnissa totesi koronan lietsoneen hänestä kotitaloushirviön; kun ulkopuolinen maailma on kaaoksessa, kodin järjestely lisää hallinnan tunnetta. Ymmärrän. Voin samaistua. - MUTTA puolustaudun sillä, että kun tilaa on mimimaalisesti, niin asioiden on oltava paikallaan. Kaikilla asioilla paikat eivät vain ole niin selviä.) Pääasia on, että rakkautta riittää.

(Ja kissahotelliinkin on luvassa vieraita loppukuusta! ❤)

Myöhäisherännäisemme Rainbow-chili on täynnä liloja pikkupalleroita. Niiden pitäisi pian ryhtyä muuttamaan väriään keltaisesta punaiseen. Tai ehkä punaisesta kohti keltaista - en tiedä vielä.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Apua, loma loppuu!

Yhtenä päivänä kuunnellessaan selvitystäni piirakkataikinan ohjeesta ja kaulitsemisesta Hän ehdotteli, että ryhtyisimme pitämään yhdessä blogia Moderni Martta ja Meillä Asuva. En ollut aivan vakuuttunut. Kyllähän se näin lomalla onnistuisi, mutta todennäköisesti kävisi niin kuin edelliselle viritykselleni, se nukahtaisi Ruususen uneen, kun välillä tämä peruspäiväkirjan pitäminenkin ottaa voimille.

Viikonloppu oli vauhdikas. Perjantaina ystävä kävi noukkimassa minut Taidekeskus Väinölän naivistinäyttelyyn. Lämmin suositus, jos ensi kesänä huudeille satutte, tämänkesäinen näyttely loppui viime viikonloppuna. Tutustuimme näyttelyyn jo toista vuotta perätysten. Aina sieltä lähtee ulos virkistyneenä ja hyvällä tuulella.

Ennen kuin matkasimme takaisin mökille, kiertelimme läpi eteensattuneet kirpputorit. Mukaan ei muuta tarttunut kuin Alexander McCall-Smithin Olemmeko sukua? -kirja. Ystävä muuten toi tuliaiseksi kesäkurpisan ja mustia viinimarjoja. Vielä kerkesimme tehdä ensimmäisen sieniretken, osa sadosta pääsi piirakkaan, osa pakkaseen.

Seuraavan päivän vakavamielinen sienestäminen johti siihen, että laitoin hätäviestin sunnuntaina kylään tulossa olevalle pikkuveljelle. Hän ja puolisonsa toivat sienikuivurin tullessaan. Kuivuri pöhisi reilun kaksi päivää, nyt vaan mietin, miten saan pakastimessa olevat sienipussit pääkaupunkiseudulle ensi viikon alussa. Noh, se on ensi viikon ongelma.

Olen nauttinut etenkin päiväunista. Samoin takan lämmittämisestä, ruuan tekemisestä, leppoisasta yhdessäolosta, lukemisesta ja sateen ropinasta. Huomisesta alkaen keli alkaa lämmetä, voi olla, että suppilovahveron alut kerkeävät kasvaa aikuisiksi ja vielä pääsen pöhisemään kuivurin kanssa. Hän taas on edennyt musiikkipuuhassaan sekä lukemisessa - vihdoinkin, taisimme puuskahtaa molemmat. Lukeminen tekee hyvää kummallekin.

***

Bonuksena se suolaisen piiragan ohje, joka sopii erityiseti mökkiolosuhteisiin, jos ei ole pakastinta:

120 g margariini/ voi
2 dl juustoraastetta
3 dl vehnäjauhoa
0.5 dl kaurahiutaleita
0.5 dl sämpyläjauhoa
4 cl kylmää vettä
Leivinjauhetta muutama veitsenkärjellinen
Yrttejä, pizzamaustetta tai paprikajauhetta maun mukaan (mitä vaan, että pohja maistuu)

Nypi kuivat ainekset yhteen. Lopuksi sekoita vesi ja laita jääkaappiin muovipussissa viileään tunniksi. Kaulitse leivinpaperin päällä. Siirrä lasivuokaan paperin kanssa - kasaa päälle haluamasi täytteet ja juustomunamaito. Uuni 200°c, 40 min.




perjantai 20. elokuuta 2021

Lomatapahtumattomuutta

Tällä kertaa satuimme valitsemaan Bloxcarin kautta harvinaisen pikkuvikaisen auton ihan vain edullisen hinnan perusteella. Olen päässyt kyselemään omistajalta kaikenlaista sen pikkutempuista. Toki auto kuljetti meidät kohteeseen, kauppareisunkin eilen sain tehtyä: klassinen Liiteri-Alko-Pirsma-kierros. Paitsi että paikkakunnalle oli tullut uusi Pirsma, ajoin Käpykankaan liikenneympyrässä kunniakierroksen, kun en saanutkaan kääntyä vasemmalle, vaikka kuvittelin.

Siinä liikenneympyrässä nauratti nuoruus joskus 80-luvun alussa, risteyksen huudeilla oli silloin ikuvanha neljän asunnon puinen kerrostalo, jossa minäkin aikani asustelin. Menin kuitenkin apteekin kautta ruokaostoksille ja löysin halvennusmyynnistä rintareput. Mahtava kauppa! (Toinen vaihtoehto olisi ollut noudattaa muistojen etsiskelyä Kännimannista, joka oikealta nimeltään oli Onnimanni - baari, jossa taisimme vaihtaa kihlat silloisen poikaystäväni kanssa kuukauden seurustelun jälkeen. Suurta ikuista rakkautta, juu nou.)

Tankkasin maatilan pihassa rankkasateessa juomavettä (käyttövesi tulee järvestä), ihailin auringonkukkapeltoa, haistelin tallintuoksua - saamme ottaa lisää kukkia, jos vanhat nuupahtavat. Kävin siivoamassa saunan, täyttämässä vesipadat ja kantamassa lisää puita. Mukavampi aloittaa seuraava saunanlämmitysprojekti. Pian tulee ensimmäinen vieras.

Voisin jäädä tänne, jos ei tulisi lunta eikä tarvitsisi autoa ja olisi talonmies. Eli en voi jäädä tänne, terveisin kermaperse. Olen aivan liian mukavuudenhaluinen. Mutta jos rahaa olisi enemmän, vuokraisimme paikan useammin tai pidemmäksi ajaksi. Tämä on kuin kotiinsa tulisi.

Kohta varmaan sataa taas. Ei haittaa. Muita luontouutisia: kurjet ovat siirtyneet viereiselle pikkupellolle. Niillä ei ole jälkikasvua tänä vuonna, liekö kettu tai ilves vienyt. Hän toivoisi näkevänsä hirven, täysin mahdollistahan se olisi ainakin hirviökärvästen määrän perusteella.

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Tuulen huminaa kuunnellessa

Mökillä on mahtavaa nukkua päiväunia! Eilen tärähti pari tuntia unta ikuisesta unihiekkavajeesta kärsivälle. Voi olla, että tänään jatkan harjoituksia. Eikä yöunissakaan ole valittamista ollut, vaikka aamulla olen pariin otteeseen valpastunutkin. Parasta on, kun mitään ei ole pakko tehdä.

Eilen kävin 10-15 minuutin kierroksen pihapiirissä sateen jälkeen. Sain saaliiksi kolme herkkutattia. Siivosin ne samantien ja paistelin sieni-sipulikuutiot kypsiksi pannulla, maustoin suolalla ja pippurilla ja jätin jääkaappiin odottamaan. Illalla ne sujahtivat maggaroiden kanssa piirakkaan. Hyvää tuli! Riittää lounaalle vielä huomennakin.

Vieraslista alkaa olla täynnä. Ensi viikonlopun vieraan kanssa luvassa on Väinölän naivistinäyttely ja vakavamielinen rumuretki metsään. Sunnuntaina tulee veli puolisoineen ja ensi viikonloppuna veljentytär puolisonsa ja kissojen kanssa. Onneksi meille jää myös omaa aikaa, liian kiire ei saa olla ja pakkotahti on kiellettyjen sanojen listalla.

Aamupäivällä olin mittailemassa manttaaleja, kun yrittäjä pörähti tarkistamaan puutilanteen ja tyhjentämään roskiksen. Juttelimme hetken, kiirettä on pitänyt. Hyvä niin, haluan heidän jaksavan jatkaa vuokraustoimintaa ihan itsekkäistä syistä.


Melkein odottelen sadetta. Sen ropina peltikattoon on yksi meditatiivisimpa ääniä tuulen huminan jälkeen.

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Vuosittainen mustalaisleirin muuttoliike

Ensimmäinen kerta auton ratissa on yhtä jännittävä taphtuma joka vuosi. Niin myös tänä vuonna, kun starttasin auton Sörnäisten rantatieltä kohti kotilähiötä. Jännittävyyskerrointa vielä lisäsi, etten tavannut vuokranantajaa laisinkaan. Sekä auto että avain löytyivät sovitusta paikasta - hämmästyttävää kyllä, kun kumpikaan ei tiennyt auton täsmällistä sijaintia edellisen vuokraajan jäljiltä.

Neitsytmatka sujui hyvin, auto tuntui miellyttävältä ajettavalta. Hämeentiellä jäin melkein paikallisliikenteen bussin jalkoihin, onneksi maaseudulla ei niitä tarvitse aivan niin paljon varoa. Joka vuosi ensimmäiset kilometrit ovat yhtä kammottavia, pelkään jo etukäteen palautusta.

Poden pakkaamisestakieltäytymistä. Valmiina ovat jo liinavaatekassi, kenkäkassi ja melkein kokonaan keittiökassi. Aloittamatta ovat kylpyhuonekassi ja henkilökohtainen omaisuus. Onneksi paikallistin pari vuotta sitten tekemäni excellistan. Sen avulla ylimääräisen ajattelun voi varsin tehokkaasti minimoida. Mutta mitäpä sitä ei tekisi pariviikkoisen mökkiparatiisinsa eteen.

Eilen vietin vuoden toisen roolipelipäivän. Varsin riemastuttavaa oli taas nauraa ja antaa mielikuvituksen lentää, kun pelinjohtaja johdatti meidät etsimään sirpinterää, jolla voisimme katkaista enkelin halon (ja vapauttaa enkelin hyvyydestä). Me taas tarvitsimme halon maksuksi eräälle tietäjälle, että pääsisimme omaan ulottuvuuteemme takaisin. Monimutkaista? Kyllä, mutta mahtavan mielikuvituksellista ja hauskaa! Maailma on erilainen roolipelajan silmin.

Perjantain vietin ystävän kanssa Vallisaaressa. Tutustuimme Helsinki Biennaalin teoksiin - aika kursorisesti, mutta suosikkini kuitenkin teoksista löysin. Hayon Kwonin 489 vuotta kolahti vanhaan pasifistiin. Vallisaari on mahtavan kaunis paikka luontoarvoiltaan. Meri tuoksui, näkymät ovat henkeäsalpaavia, pääskysten taitolentonäytös vasten keskustan ukkossadepilviä on vailla vertaansa. Lämmin suositus - ja mikä mahtavinta, keskiäkäisiä naisihmisiä varten löytyi sovelias määrä juomapisteitä. Tosin yhdellä tuli istuskeltua niin pitkään, etten huomannut ihoni palavan. Se tuulenmokoma kun piti ilman ihanan viileänä.

Oli hienoa viettää päivä ystävän kanssa. Edellisestä tapaamisestamme oli aivan liian pitkä aika, mutta kuin yhdestä suusta totesimme, ettei vieraudentunnetta ollut. Juttu jatkui kuin itsestään.






keskiviikko 11. elokuuta 2021

Cacoethes*

Aloitin lomani nukkumalla 10,5 tuntia. Olen ollut viime aikoina väsynyt kaiken aikaa. Samoin minua vaivaavat rytmihäiriöt. Hän on diagnosoinut tämän toisesta koronarokotteesta johtuviksi sivuoireiksi. Voi olla. Jos olo ei loman jälkeen helpota, olen antanut itselleni luvan hakeutua lääkäriin. Ehkä minä vaan olen jo vanha ja ehkä sydän sittenkään ei jaksa kaikkea.

Muita lomanaloitustoimia luvassa tänään ovat kirjapaketin ja lautaspaketin hakuretket. Tietenkin eri paikoista ja eri lähiöistä, mutta tuleepahan liikuntaa ja näen samalla, miten naapurilähiön vanhan ostarin suojelemattoman osan purku etenee.

Sinne menivät kaikki räkälät, ei voi enää suorittaa lomanaloitusrumukierrosta lähiöbaareissa. Ai mut hei, ei sitä voi tehdä muissakaan kaupunginosissa. Olen niin täynnä koronasulkua, kun ei keikoillekaan pääse, että varmaan pian joku poksahtaa korvien välissä.

Pesin pari koneellista pyykkiä. Kunhan ne ovat kuivuneet, pitää tyhjentää parvekkeelta tavaraa kylppäriin sen verran, että parvekelasihuoltaja voi huomenaamulla hoitaa hommansa. Sitten kai pitäisi pestä parvekelasit. Kissaakin kiinnostaa.

Sen sijaan tekisi mieli tehdä jotain. Jotain villiä, hullua, vastuutonta tai muuten vaan lihottavaa. (Ikävöin normaalia.)

*Irresistible urge to do somehing inadvisable

lauantai 7. elokuuta 2021

Maailmankaikkeuden kootut selitykset

Yrittääkö maailmankaikkeus selittää jotain?

Ensin hajosi verenpainemittarista mansetti. Kone on vasta yhdeksisen vuotta vanha, hoitaa muuten hommansa tyydyttävästi. Onneksi malli on sen verran yleinen, että sain tilattua uuden mansetin. Sitä tilatessani mietin, että lienee ihan onni, etten juuri tahtoessani töiden jälkeen voinut mitata verenpainetta, kun olkaan kohdistetun lisäilman sijaan olisin tarvinnut lisähappea. On kuulkaas ollut komea työviikko! (Enkä taaskaan voi enempää todeta, kun että töissä pyöröovet voisivat olla kova sana, ja vituix meni koko vapaussota meikäläisen esimiesosaston osalta.)

Torstaina halkesi yksi syvä turkoosi Teema-lautanen kesken ruokailun. Tiedättehän, kun kuulette sen pienen raksahduksen, lasite väsyy kuuma-kylmäkäsittelyyn ja kolhintaan ja antaa periksi.

Turkoosia väriä ei enää valmisteta tietenkään, mutta tori.fi pelasti. Siellä olisi myynnissä kokonaisia turkooseja Teema-astiastoja. Onneksi tilaa ei kaapeissa ole, tilasin vain kaksi lautasta (ihan varalta, jos toinenkin hajoaa). Ongelmitta en tietenkään päässyt, Torin järjestelmässä oli ongelmaa ja viivettä. Pelotti sekin, että teenkö huijarin kanssa kauppoja, mutta lähes perushankintahintaan taidan saada kaksi yhden tilalle, ainakin lähetys näkyy jo Oma Postissa. Mutta miten kukaan enää uskaltaa tilata keneltäkään ketään?

Hyvät uutiset: löysin ensimmisen lomapätkän päätteeksi yhdestä antikvariaatista Atwoodin Herran tarhurit. Olipas se sitkeässä! Maailmanrauha ja eläkepäivät siltä osin pelastettu, kun vaan rauha säilyy ja minä joskus uskaltaudun jäämään eläkkeelle. Pahoin pelkään, ettei näillä tuloilla kovin kummoista eläkettä kerätä. Jotta näinköhän kerkeän kirjoja lukemaan.

Meillä eletään parisuhteessa rauhaiseloa. Hän seuraa olumppialaisia ja yrittää välillä innostukseltaan tuputtaa tietojaan minullekin. Minä taas pyrin olemaan kuuntelematta, ettei vaan verenpaine nouse. Muutenhan meillä ei normaalitilassa hankausta keskinäisissä väleissämme ole. Toisen rokotuksen jälkeen olen ollut fyysisesti aika poikki, siitä tulee maanantaina kaksi viikkoa, eli tarjolla oleva suoja on saavutettu. Ehkä tästä selviää hengissä.

Vielä kaksi työpäivää ennen loman alkua. Tiedän, miten nopeasti aika kuluu. Ainakin takaisin töihin palatessani luvassa on jälleen kerran mielenkiintoisia aikoja. Parkua kolmannella?

torstai 29. heinäkuuta 2021

Lomapuuhia

Hän ja minä olemme varsin yhteensopiva ja -toimiva paketti, totesimme jälleen kerran, kun ryhdyin miettimään loman aikaisia puuhiamme. Lomaan mielestämme kuuluu kiireettömyys, talouden pitkäaikaishuolto, hyvin syöminen, lukeminen ja rauha. Kaikkea on lomalla ollut tarjolla.

Olen tehnyt herkullisia ruokia aina kun keli on vähänkin sallinut. Uunissa tietenkin; kaalilaatikko, lihapullat tomaattikastikkeessa, foccaccia ja tänään varmaan listalla tulee olemaan lohilasagne, kunhan Hänen hyväksyntänsä olen suunnitelmalleni saanut.

Maanantaina pesin saunan. Tiistaina roudasimme matot ja petarin päällisen 24 pesulaan. Vain kaksi koneellista, puoli tuntia ja 24 euroa ja homma oli hoidettu. Minua ei saisi traditionaaliselle mattopyykille kirveelläkään uhaten. Kuivatin matot saunassa (ei se päällä ollut, mutta aina siellä on lähes 30 astetta) ja petarin parvekkeella. Eilen aamulla kun keli hivenen viileni, luuttusin lattiat kunnolla ennen kuin levitimme puhtaat matot lattialle. Taivaallinen tuoksu - tai tuoksuttomuus oikeastaan.

Sopimukseemme taloudenhoidollisten tehtävien jakamisesta kuuluu, että Hän hoitaa viikkosiivoukset ja minä tarkempaa nuohoamista tarvisevat kohteet. Poislukien viemäreiden ja lattiakaivojen puhdistukset, niihin en kykene - oksennusreaktioni on kovin herkkä.

Oli ihanaa päästä saunaan, kun sen vihdoinkin pystyi lämmittämään. Helle ei sovi meille. Ilmalämpöpumppu tulee pelastamaan kesämme tulevaisuudessa. Asentajalta tuli viesti, että valitsemamme malli on valmistajan Euroopan varastoista loppu, malli upgreidataan ilman kuluja astetta tehokkaampaan. Mahtava uutinen!

Ensi viikolla menen taas töihin reiluksi viikoksi. Ihanaa ajatella, että lomaa on vielä edessä, en ole montakaan ajatusta suolakaivokselle uhrannut. Mitä nyt eilen kollegan kanssa vaihdoin muutaman viestin läksiäislahja-asioissa. Menetämme erinomaisen esimiehen.

(En minä yleensä näin usein päivitä. Nyt vaan on ollut asiaa ja aikaa kirjoitella pieteetillä. Ensi viikolla taas vaikenen tai jatkan iänikuisia itkuvirsiäni.)

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Lopputiristys

Parkkihallista hotellin parkkipaikalle siirtyminen sujui paremmin kuin ensimmäinen parkkeerauksemme Tampereella. Olimme tietenkin ruuhka-aikaan liikkeellä, vähän jälkeen kolmen hotellilla. Senhän arvasi, ettemme ensimmäisenä jonoon päässeet, suomalainen liikkuu ja käy kotimaan matkailuansaan, kun ei ulkomaille pääse. Siinä kun kuuntelin vastaanottovirkailijoiden ekstrapalvelulitaniaa, kävi mielessä, että lisäpalveluiden ja loyalty-korttien myyjänä minusta tulisi varsin huono, jos siihen asemaan joutuisin. Evvk.

Huone oli iso, viileä - ja kovin beige (mielentila, ei väri). Ilmastointi on viileyden kannalta hieno, mutta ääntä siinä koneellisessa saatanan lähettiläässä riitti jo alkuiltapäivästä niin, että ystävä tiesi jättää hyvästit yöunilleen. Saimme levätä hetken ennen kuin läksimme aivan randomina valittua ruokaravintolaa.

Hiljakseen liikuimme kohti koskenrantaa ja sillan yli. Ei se oravannahka tipahtanut vieläkään, vaikka kaksi neitsyttä käveli ali. Varjopuolella oli penkeillä tilaa, filosofiset keskustelumme jatkuivat. Älkää vaan kysykö, mikä oli aihe. Kun vilu iski kulkijaan, siirryimme teatteriravintolan terassille. Otin retken ensimmäisen alkoholipitoisen juoman, heti alkoi ystävä viisastelemaan takseista, millä minut hotellille roudaisi - kantaa ei aikonut. En ymmärrä moista epäluottamusta, kun vain himppasen horjuen olen pahimpienkin bakkanaalien jälkeen nukkupaikkaan itseni siirtänyt.

Suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa, kommentoimme näkemäämme, nautimme elämästä. On suuri ilo päästä ystävän kanssa retkelle kahdestaan, ettei tarvitse jakaa huomiota mihinkään suuntaan. Terassilta oli helppo lähteä kävelemään kohti alajuoksua pienen mutkan kautta. Nälkäkin alkoi olla - taas, ullatus!

Olisin niin halunnut kehua ruokaravintolamme, mutta sellaista en parhaalla tahdollanikaan pysty tekemään muun kuin tarjoilun osalta. Tarjoiluhenkilökunta nimittäin yritti parhaansa ja oli ystävällistä. Ruoka vaan ei vastannut mielikuvaa. Surku. Toki siitä täyteen tuli ja eihän se pahaa ollut, mutta meillä molemmilla olivat nilkat turvoksissa vielä seuraavana päivänäkin, suolalla ruuan maun saa tunkkaiseksi ja verenpainepotilaan nilkat turvoksiin. Parasta menussa oli jälkiruokakimara (kolmen jälkkärin yhdistelmä oli oikeasti erinomainen idea!) ja hinta.

Hinautuminen kaupungin toiselle puolelle oli varsin raskas kokemus molemmille, ei tarvinnut ystävän kantaa. Pitänee kiitellä itseään, ettemme kuitenkaan baareihin ängenneet - etenkin kun tällä viikolla on lukenut, missä kaikkialla olisi voinut altistua. Iltapesun jälkeen minä simahdin, ystäväraasu sai huonommat unet.

Aamupala on runsas, meillä se kesti runsaan tunnin. (Piti muuten sisäänkirjoittautuessa valita, koska aikoo sen syödä - en suosittele valitsemaan klo 9ää.) Hotellin aamupalan aamiaspannukakut olivat hivenen meh, mutta niin teollisia kuin olivatkin, suosittelen punajuuripyöryköitä. Kahvi oli aluksi ookoo, mutta kun porukan määrä lisääntyi, automaatti ei pysynyt mukana ja kahvi laimeni.

Välikuoleman jälkeen olimme toiseksi viimeiseksi kohteeksi valinneet Lenin-museon. Kummasti taas perspektiivi laajeni. Suomettuminen sai lisäsävyjä, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että ilman sitä Suomesta olisi saattanut tulla Unkari tai Viro. Bad idea. Pää täynnä kommunismia kävelimme vielä kauppahalliin, joka Tampereella on runsas ja ihana. Voisin muuttaa sinne asumaan.

Minun piti lähteä vasta kolmen junalla. Olisin voinut vaihtaa lippuni klo 14 lähtevään junaan, mutta kun en siihen jaksanut ryhtyä, niin pääsin seuraamaan Seinäjoella junan alle jääneen henkilön aiheuttamaa jännitysnäytelmää "Kuinka pääsen kotiin?" Ihan paska shou, mutta loppu hyvin, olin kotona vain tuntia myöhemmin kuin piti.
Kumma, kun yhden tietyn puolueen puheet kuulostavat ihan tältä, mutta muuten kyseinen puolue kuulostaa ihan 30-luvun Saksalta. Enpä nyt sitten muuta sanokaan aiheesta.



Minusta on hienoa, että Tampere tunnustaa juurensa. Suomen historia on monimutkainen, ihan niin kuin monella muullakin maalla. Kaikesta kannattaa ottaa opikseen, eikä kaataa lasta pesuveden mukana. Tässähän me nyt olemme. Luvassa voi olla mitä vain, pahempaa tai parempaa - toivotaan parasta.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Tampereelle

Onneksi ystävälläni ja minulla on samanlainen vuorokausirytmi. Jo kahdeksan aikaan olimme valmiit aamupalalle, joka oli hotellin pienuuteen nähden varsin runsas. Olemme molemmat hobittien sukua ja huonetta, ruokapöydässä ei saa olla kiire. Ruuasta puhutaan paljon, reseptit ovat erinomaista lukemista, syömme mielellämme säännöllisesti, etenkin kun molemmat ärhäköidymme verensokerin laskiessa.

Teimme pienen aamukävelyn. Harmi, ettemme päässeet kurkkaamaan kirkkoon sisälle, komea pytinki, sekin patruunan kustantama. Sen sijaan bongasimme pari potentiaalista b&b-kiinteistöä. Jos nimittäin lotossa voittaisin, perustaisin sellaisen, en ansaitsemis- vaan itseni viihdyttämistarkoituksessa. Paikasta tulisi eksklusiivinen, ehkä enemmän ystävien kestitsemistä kuin liiketoimintaa varten perustettu kortteeri. Kivaa kesätouhua.

Hotellilta kirjauduimme ulos varhain. Suuntasimme Gustaf-museoon. Simon Pattersonin näyttely oli koko retkemme yllättävin kokemus. Hienoja olivat kaikki kohteet, mutta Simonin vinksahtanut luetteloiva maailmankuva vetosi pieneen asperkeleeseen minussa. Ja alakerran tehdasnäyttely avasi paljon Suomen ja Mäntän historiaa - mielenkiintoista.

Matkan tylsin osuus oli ajomatka Mäntästä Tampereelle. Ajatuksena oli käydä ensin Tampere-talon näyttelyt, mutta niin vaan eksyimme väärään parkkihalliin ja lopputuloksena oli, että vaihdoimme ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi lounaan, kun sopiva lounasravintola Ming Zsu pulpahti eteen siirtyessämme parkkihallista Tullintorin kauppakeskukseen.

Ja taas me söimme. Ensin vähän sushia, sitten muuta kiinalaistyyppistä mättöä. Thairuokaa ei ainakaan buffetista löytynyt. Ihan asiallista, en tehnyt aaltoja, mutta en myöskään jättänyt syömättä mitään. Jälkiruuaksi olisi ollut suklaaputous ja jäätelöä, mutta kun näin missä vesilillussa jäätelökauha kökötti, päädyimme kahviin.

Tampere-talolle oli onneksi pienoinen kävelymatka, vatsa vajui ja mieli kirkastui. Meillä oli liput sekä Keith Haringin näyttelyyn että Ilpo Muston London Calling-valokuvanäyttelyyn. Harmi, kun molemmat piti käyttää samalla keikalla, näin jälkikäteen mietittynä neljä näyttelyä yhdessä päivässä on aivoille melkoinen kulttuurishokki.

Keith Haring toisti hivenen itseään. Mene tiedä, mihin suuntaan hän olisi kehittynyt. Nyt AIDS korjasi kaverin ennen aikojaan. Osa postereista oli mahtavia ja osa kopioita itsestään. Mutta tarina oli mielenkiintoinen ja aikakauden musiikki kruunasi kokemuksen. Välillä olo oli kuin diskossa.

Epäystävällinen henkilökunta (ainoa koko reissun aikana!) ohjasi meidän Ilpo Muston valokuvanäyttelyyn. Sielläkin soi kuvattujen muusikoiden ja bändien musiikki. Tanssimme läpi nöyttelyn, kahdestaan kun olimme suurimman osan aikaa. Huuhdahtelimme ihastuksesta milloin minkäkin kuvan äärellä. Kaikki näyttivät niin nuorilta, elämä edessä, tuli mieleen omakin nuoruus.

Paluumatkalla autolle vedin ystävän jo menomatkalla bongaamani Specin ovesta sisään. Koronaeristys on saanut jalkani unohtamaan kenkien käytön. Jopa luottobootsini, joissa olen taapertanut useat kolmipäiväiset festarit, päättivät kiduttaa varpaani rakoille ja hiertymille. Eikä tietenkään toisia kenkiä mukana. Niinpä etsiskelin jalkaani jotain kevyttä ja mukavaa. Kerrankin oli valinnanvaraa! Kunhan saan vanhoja kenkiä jossain välissä kiertoon, Speci saa minusta vakioasiakkaan. Värejä, malleja ja kokoja oli tarjolla Imeldan taivaassa.







Simon Patterson - Viimeinen ehtoollinen neljän puolustajan taktiikan mukaisessa muodostelmassa. Maalissa Jesse.


sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Päivä Mäntässä

Majotuimme hotelli Alexanderiin. Hauska siisti pikkuhotelli löytyy Mäntän keskustasta, huonevarauksen tein sähköpostilla. Vastaanotto on kahvilassa, josta yksi nurkka on varattu sisustusesineille ja vaatteille. Melkoinen monitoimi-putiikki, varmaan ihan toimiva konsepti, vaikka meitä eivät retongit tai kipot kiinnostaneetkaan.

Meillä oli jo kiire ensimmäiseen kohteeseen. Gösta-museoon varasin ennakkoon vierailuajan ja hyvä niin, koska liputtomien jono ulottui ulos saakka. Banksy kiinnosti ilmiselvästi perhekuntia vauvasta vaariin, eikä mikään ihme, kantaaottavaa ja oivaltavaa sanottavaa Banksylla riittää. (Itse epäilen, että B ei ole yksi henkilö, vaan yhteisö.)

Tutustuimme myös Serlachiuksen oman kokoelman näyttelyyn ja poikkesimme viinikellarissakin. Erityisesti ihastuin ilvesveistoksiin, mutta suosittelen tutustumaan kaikkiin tarjolla oleviin taideteoksiin, kartanon isäntäväellä on ollut pätäkkää käytössään, eivätkä he ole epäröineet käyttää sitä.

Kävelimme vielä hetken puistossa (pikkusaaressa oli nykytaideyllätyksiä, käykääs kasomassa huvimajan sisälle, ne hahmot, jos mitkä, lähtevät sulkemisajan jälkeen liikkeelle) ennen kuin suuntasimme kaupan kautta hotellille. Söimme alakerran kahvilassa pikkusalaatit sekä angus-pihvi-halloumihampurilaiset, huuhtelimme ne alas kombuchalla. Se olikin elämäni ensimmäinen kombucha, pirteän inkiväärinen tuttavuus, pitää muistaa. Ystävä valisti, että juomissa on eroja ja tuo Kellaripanimon liemi sattui olemaan parhaasta päästä.

Hetken aikaa meillä oli kursorisesti telkkari päällä, mutta suhteellisen nopeasti silmäni alkoivat lupaavasti lupsahdella. Olin kuulemma nukahtanut nopeasti, aamuherätyksen jälkeen oli päivän ohjelma melkoisen tiivis. Jalkaparkani huusivat hoosiannaa. Ilmastointia huoneissa ei ollut, onneksi ne kirotut helteet olivat ohi!



Kulttuuriretkeilijät

Oli kiva huomata pääsevänsä Helsingistä Mänttään vain yhdellä junavaihdolla. Pidän junamatkustamisesta enemmän kuin busseista. Tampereella piti olla kahdeksan minuuttia aikaa, mutta vaihtoon jäi ruhtinaalliset 2 minuuttia. Samalta raiteelta lähti kaksi junaa - silkalla tuurilla valitsin oikean. Toisella olisin päätynyt Poriin. Mene tiedä, mistä jäin paitsi 

Täynnähän se kiskobussi oli, mutta tunti kului kauniita maalaismaisemia katsellessa ja salakuunnellessa naapureiden keskusteluja. Ehkä en aikoihin ole ollut junassa, tai sitten ihan oikeasti Kehä Kolmosen ulkopuolella tuntemattomat juttelevat toisilleen. Ja puhelimessa puhutaan kovaäänisesti loputkin salaisuudet. (Minulle tuli  mieleen lapsuuteni, kun matkasimme mummolaan Porokylästä Immolaan 60-luvun lättähatulla. Junavaunujen päätyseinissä oli vesikarahveja paperipikareineen,  niistä oli pakko saada juoda, vaikka ei ollut janokaan.)

Vilppulan asemalla oli paikallinen ruuhka - pienen hortoamisen jälkeen löysin ystäväni. Ensimmäinen rasti oli lounaspaikan löytäminen. Sitä tietysti ryhdyimme arpomaan vasta autossa - meinasivat vähän hermot jo kärtsätä ennen kuin mahduimme Veturitallin buffetjonoon. Mäntässä riitti kylille porukkaa, ilmeisesti paikkakunta on suosittu kesälomakohde.

Eikä ihme, Mänttä on söpö matala tiivis keskusta, jossa kuvataide on ilmeisen arvostettua (kiitos umpirikas Serlachius). Museoita ja kuvataidetapahtumia on isommankin kylän tarpeiksi. Pelottavan samanlainen jossain määrin oli 80-luvun loppupuolen Oklahoma (Outokumpu nääs). Ei oikein tiennyt, olisiko sitä rakastanut tai vihannut. Paljon hyvää, hurjasti kamalaa.

***

Jatkan myöhemmin.

***
On pakko kirjoittaa muistiin pääkopassa jylläävät ajatukset, vaikka tästä kirjoituksesta piti tulla vain matkakertomus jossain päin Suomea. Vuosina 2007 - 2009 elämässäni ei oikeastaan olisi pitänyt tapahtua mitään, minähän vain maksoin velkaa. Viime aikoina on useampaan otteeseen käynyt selville, etten taida muistaa sitäkään vähää nelisentoista vuotta sitten tapahtuneista asioista. Tai herään niiden kanssa oudosti unissani silloin tällöin. Kirjoja, ihmisiä, tv-sarjoja, tapahtumia. Kaikki hukassa! Avioeroon johtaneet tapahtumat ovat olleet niin traumaattisia, että kun niistä eroon pääsin, lakkasin muistamasta.

Ehkä se oli toipumista. Joitain kamalia pätkiä sieltä muistan. Samoin jotain ihmeen hyviä kohtaamisia jälkikaaoksen laitamilla. Minun olisi ehkä silloin pitänyt päästä terapiaan. Ehkä minun edelleen pitäisi, että tietäisin, mitkä muistot ovat totta, mitkä olen keksinyt. Millä tavoin olen pelastanut itseni?

Onhan tässä toki se hyvä puoli, että kun tänne saakka on selvinnyt eikä mistään mitään muista, niin voi tavallaan jatkaa elämäänsä. Välillä vaan itkee silmät päästään kunnolla edes tietämättä miksi. Mutta ei se mikään ihme ole, että kaikkiseltaan ei kanssaeläjilleen ole kiva. Siellä syvällä jossain on käsittelemättömiä asioita, jotka näköjään pulpahtelevat pintaan tahdoin tai en.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Pääskysten lentonäytös

Eilen illalla kävelin bussipysäkiltä kotiin, olin täynnä rauhaa. Vuosi sitten viimeksi olen nähnyt roolipeliystäväni, nauranut, juoninut, neuvotellut, käynyt kauppaa universumin jumalien ja kauppureiden kanssa - ja tulihan sitä syötyäkin, tosin liian paljon ja liian myöhään. Ei vieläkään tahdo ruoka maistua, kun eiliset grillimaggarat miettivät ulospääsyä.


Ulkona kohahtelivat loppukesän tuulettomien iltojen ensimmäiset kuumailmapallot kohti pohjoista. Pääskysperheet järjestivät kilvan lentonäytöksiään, pitkät kiir-äänet säestävät shouta. Yritin tallentaa tunnelmaa mieleeni, jotta voisin sitä muistella, jos murhe joskus kalvaisi sieluparkaa. Kävelin kotiin läpi 550n ruman ja rikkonaisen työmaan, mietin, että hyvä tulee vielä siitäkin. Vielä vajaa kolme vuotta ennen kuin ratikkareitin pitäisi olla valmis. Onhan rakentamista myös mielenkiintoista seurata - harvoin pääkaupunkiseudulla moista myllerrystä päsee todistamaan.

Tänään ajattelin rakennella grillibroilerin jäämistöstä haalimastani lihasta kanapiirakan pakastimesta kaivelemaani filotaikinan loppuun. Aamupäivällä paistoin koriin unohtuneet ylipypsät banaanit rahkan kanssa letuiksi. Minulla vaan ei sielu anna periksi tunkea hyviä ruoka-aineksia biojätteeseen, kun jalostamalla niistä saa erinomaisia vatsantäytteitä. (Vaikka minulla ei nälkä ole, nautin tekemisestä.)

Huomenna on ensimmäinen lomapäivä. Pääsen pakkaamaan pientä lomaretkeä varten. Hän jää kotiin, minä retkeilen pari yötä ystävän kanssa. Siitä varmaan myöhemmin. Nyt hekumoin ajatuksella, että kaikki on vielä edessä.  Sunnuntai-iltapäivä saattaa olla loman paras hetki, kun tietää, että heräkello ei kilitä ennen kuutta huomenaamulla.

Ai niin ja ilmalämpöpumppukin on nyt tilattu. Asennus on syyskuussa, käyttöä sille saadaan vasta ensi kesänä - on tästä hullun lailla rehaamisesta jotain iloakin oltava. Ei meillä muuten siihen varaa olisi ollut. Verottaja rankaisee toimiani loppuvuonna, tarvitsen myös kotitaloustyövähennyksen tuoman minimaalisen avun.

Ulkona viilenee vihdoinkin. Vaikka taivas tipahtaisi niskaani, silläkin uhalla kerron olevani onnellinen.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Kadonneen allergian arvoitus

Ilmalämpöpumppu pyörii unissanikin. Olen enemmän kuin vakuuttunut, että rahaa on vain pakko löytyä vähintään ennen ensi kesää. Emme me tästä nuoremmaksi muutu. Tarvitsemme ilmalämpöpumpun, hyvästi vain kolme-neljä tonnia. Uutisista tuttua kamaa on, että helle on ikääntyneelle pahasta. Alkaa olla jo tällaiselle keskiäkäisellekin riittävä kidutus. Etenkin kun minulla ylipainoa riittää, eikä ainalaiha Hänkään tilanteesta nauti.

Koronan jälkeiset ensimmäiset keikkaliput on nyt hankittu! Juuri ennen viheliäisen kulkutaudin kulkeutumista Suomeen viimeinen keikkamme oli Tavastialla Peer Güntin mahtava soiree, nyt meillä on syyskuulle Suvilahden ulkokeikalle liput, esiintymässä toinen ikisuosikkini D.A.D. (Paras ja ensimmäinen AINA on Devin ja hyvässä eturyhmässä tulee Mustasch. Järjestys voi vaihdella. Juu nou.)

Ensimmäistä koronanjälkeistä lomareissua varten olemme ystävättäreni kanssa valmistautuneet. Teemme pienen lomaretken Mänttään ja Tampereelle. Puntaroimme useiden vaihtoehtojen välillä, mutta kun ei kerta musiikkia vielä siinä vaiheessa ollut tarjolla, menimme kulttuuri edellä. Pitänee todeta, että edelleen meihin vetoaa populaarikulttuuri, Banksy ja Keith Haring. Meillä asuva, Hän, on niin mukavuudenhaluinen, ettei näille retkille mukaan tahtonut. Eikä huolta, Hän pitää kotioloista, minulle on taas tärkeätä päästä välillä riekkumaan ystävien kanssa. Riekkumiseksi näissä oloissa luetaan ilmastoitu hotellihuone ja jatkuva syöminen - innolla odotan ruokatarjontaa.

Jos helteestä nyt mitään hyvää voi mainita, niin kohdallani se on viimeisimmän jo viitisen vuotta kestäneen atooppisen ihottuman viimeistenkin merkkien katoaminen. Olen seurannut tilanteen kehittymistä "ranteet katki"-tilanteesta vähän paremman, siedettävän ja lähes olemattoman kautta siihen, jonka parhaimmillaan tiedän kestävän useita vuosia. Niin pitkään, että voiteet vanhenevat, etkä koskaan saa kroonikkoasema. Olen vaan juuri nyt asian tilasta niin onnellinen, etten edes kuumuutta itke.

Ihmisen pitäisi muistaa, että kun yhdestä pahasta pääsee, luvassa voi olla jotain vielä hirveämpää. Ja juuri kun olet menettämässä uskoasi elämään, tapahtuu jotain aivan mahtavaa. Niin ja sitten lopuksi sitä vaan kuolee. 🤣 Voi olla, että kuumuuteenkin menettää henkensä.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Pikkukärväsiä ja vakavan addiktion vaara

Hikoilemme hiljakseen. Juttelemme paljon. Olemme molemmat onnellisia, että meillä on toisemme, järjellistä seuraa järjettömyyden ja luonnokatastrofin keskellä. Kun luin Kanadan rannikon vesieläinten joukkokuolemasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että on onni, etten ole näkemässä ihmisen loppukamppailua. Toinen ajatukseni koski onnea siitä, etten ole lisääntynyt enkä osaltani kuormittanut maapallon viimeisiä vuosisatoja.

Kukkakärväset ovat vallanneet keittiömme ja kirvat söivät parvekekasvit. Tänä kesänä ei kukoistusta parvekkeella juuri näy. Onneksi edes chili, suikeroalpi, värinokkonen ja hopeakäpälät selvisivät hyökkäyksestä. Ensin näytti, että aurinkoliisakin selviäisi, mutta pahalta näyttää. Taidan korvata kaikki kukkivat kasvit begonioilla, niitä ei mikään saa hengiltä.

Lopetin työt tänään jo 7h 20 minuutin työskentelyn jälkeen. Eilen tein normimittaisen työpäivän. Alkuviikko meni siinä mielessä reisille, että tahdoin yhden ikuisuusprojektin pois kätösistäni ennen lomaa. Mutta onnistuin siinä! (Olin vain reilun kuukauden myöhässä.)

Olen onnellinen, että Hän jaksaa siivota. Minusta ei työpäivien päälle ole kuin tekemään ruoka ja makaamaan viileiden juomien kera. Mistä tulikin mieleeni viimeisin addiktioni. Olen menettänyt sydämeni sitruuna-katajanmarja-vichylle. Kun Hän maistoi sitä, totesi sen olevan täydellinen blandis ginille. Blandis on kieltämättä minullakin pyörinyt mielessä, ehkäpä testaan huomenna.

Vielä viikko ja päivä töitä. Kotitoimisto on varsin kuuma paikka. Mutta koti se on kuumakin kolo, kun on parhaassa mahdollisessa seurassa.

maanantai 28. kesäkuuta 2021

Elämää kasapanoksen kanssa

Olen viettänyt juhannusvapaani lepäämällä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin muutaman heräämisen lisäksi 10 tuntia. Sen lisäksi nukuin aamupäivällä tunnin ja iltapäivällä toisen. La-su nukuin kahdeksan tuntia. Ja viime yönäkin sain seitsemän tunnin unet. Nukkumattiasiamies oli juhannuksen töissä, mahtavaa! Toivottavasti trendi tulee jatkumaan, kunpa kelit paranisivat (viilenevää toivon, huonolta näyttää).

Hän sai surullisia uutisia nuoruudenystävästään. Aikaa enää paljon ole. Täytyy sanoa, että nykyään jos puhelin soi yllättäen, harvoin uutiset mitään hyviä ovat. Kohtalo korjaa satoa. Ei kukaan selviä tästä pelistä hengissä, siksi on parempi pelata reilua peliä jo elinaikanaan.

Aamu ei ole meillä ihmisen parasta aikaa. Lauantaina olin juuri lopettelemassa kännykkäpelisessiotani (June's Journey), kun Hän päätti herätä, ennen kuin olin saanut "oman aikani" loppuun. Hän ei malttanut odottaa minua keittämään kahvia, vaan latasi unenpöpperössä keittimen niin, että se lorotteli kahvia ympäri pöytä- ja lattiatasoja ennen kuin hätiin kerkisin, niin poltin päreeni. Tuli taas todistettua, että asuntomme on pieni, etenkin jos minulta pettävät hermot. En ole kivaa seuraa kiukkuisena.

Kodin pienuudesta johtuen emme toisaalta pääse karkuun toisiamme. Sopu löytyi jälleen kerran. Mutta hetken olimme tahoillamme molemmat sitä mieltä, ettei meitä arvosteta.

Töissäkin olen välillä sitä mieltä, etten saa ansaitsemaani arvostusta. Enemmän minua kuitenkin ahdistaa työn määrä. Laadusta en ole enää aikoihin voinut puhua. Nyt vaan pitää jaksaa vielä kolme viikkoa. Sitten alkaa lomaputki ja toivottavasti sen jälkeen taas jaksaisin vuoden eteenpäin. Ilman töitä olisi vielä kamalampaa, pitää muistuttaa itseään.

perjantai 25. kesäkuuta 2021

Helleraivo

Se on taas täällä, jokakesäinen riesa ja tunnelman pilaaja. Tänä vuonna helle alkoi aikaisemmin kuin edellisinä kesinä, eikä ilmastonmuutos tule antamaan meille armoa tulevaisuudessakaan. Aion perustaa meille asunnon-hermojen-parisuhteensäästörahaston ilmapumpun hankkimista varten. Nähdäkseni hyvän ja energiatehokkaan kapistuksen hinta huiskii jossain kolmen neljän tonnin tietämillä asennuksineen.

Onpahan jotain, minne pyrkiä näiden tavanomaisten lisäksi. Tavanomaisiin luetaan täysylläpito, rakastava parisuhde, jonkinlainen päiväkotipaikka - sekä Pauli Hanhiniemeä lainatakseni sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita.

Juhannus kaupungissa sujuu rauhaisaan tahtiin. Keskiviikon sade tuli rankka viilensi keliä sen verran, että kun en töiden päälle jaksanut kauppaan lähteä Pietarin potkupallokoronaa hankkimaan, niin tein sitten elämäni ensimmäisen focaccian. Tuli törkeän hyvää, teen toistekin, mutta en kesällä, enkä vain kahdelle ihmiselle.




Ja joku päivä, kun kylille uskaltaudun, jälki tulee olemaan hurjaa. Uhkailen, todennäköisempää on, että jaksan baareilua pari tuntia ja luikin ajoissa kotiin.

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Ikäasioita tai ikäviä asioita

Kulunut vuosi on ryhtynyt kampeamaan minua kohti keski-iän päättymistä. Tekisi mieli syyttää koronaa, mutta todennäköisesti syyllinen on ikä, geenit ja huono hoito. Tällä viikolla toimistolla lakinaisemme huomautti hiusteni merkittävästä harmaantumisesta. En ottanut itseeni, harmaa on hieno väri. Hyvähän se on kolmekymppisen huomautella.

Lääkitys saa kasvojeni ihon punoittamaan. Sen saan pidettyä kurissa ystäväni Joe Blascon kanssa. Nykyinen proseduuri ennen julkisille paikoille siirtymistä on monivaiheinen:
- kasvoja ei saa jättää pesemättä ikinä illalla, eikä hampaita!
- illalla pesun jälkeen lisään silmänympärysvoiteen (Aco), kollageeniseerumin (Dermosil) ja uutuutena manteliöljyn (Lidl), ette usko, miten ahnaasti ihoni, joka aikaisemmin on ollut rasvainen, imaisee öljyn sisäänsä
- aamulla pesu misellikasvovedellä, sitten hyaluronihapposeerumi, silmänympärysvoide ja kollageeniseerumi
- primer, silmänalusvoide, kostutetulla meikkisienellä Blascon neutralisoija ja ultrabase meikkivoide
- meikin kiinnityssuihke ja sen päälle paikkaus Blascolla tarvittaessa
- silmiin ylärajaus, vedenkestävä ripsiväri ja kulmaväri sekä harjaus (pitkät valkeat pitää leikellä ihmismittaan)
- vielä pienenpieni ripsaus puuteria, ja kas, seuraavan kerran lisään punoituksen piilottamiseksi Joen meikkivoidetta iltapäivällä ennen kuin lähden ihmisten ilmoille bussiin
- illalla ensin Lumenen vedenkestävän silmämeikinpuhdistusaineella silmät ja vähän kasvoja, loppupesu puhdistusvahdolla, sitten tähmät pintaan.

Jos keikalle olisin matkalla, lisäisimme coctailiin paljon mustaa ja huulipunaa.

Melkoinen rutiini, kun sen auki kirjoittaa, mutta onhan tuo toiminut. Vielä pari vuotta sitten menin nelikymppisestä. Siksi ehkä "äkillinen" asiaankuuluva vanheneminen kauhistuttaakin. Ja ehkä siksi että eläkkeelle siirtyvän kollegan korvaa ikäiseni aikuismalli, joka kuvien perusteella näyttää upealta. Olenko siis vielä kateellinenkin? Ainakin tajuan, etten enää kelloja voi takaisinpäin käännellä. Telomeerini ovat ryhtyneet lyhenemään.

Harmittaa, etten nuorempana ryhtynyt hoitamaan dekoltee-aluetta. Yhtenä vuonna - olikohan se 2014? - poltin toukokuussa itseni pahasti, kun pilvisenä päivänä olin ystävän seuran Hietsun kirpparilla. Seuraavana aamuna ryhdyin rapimaan kutittavaa kaulaa, siinä olikin vesikellot. Nyt dekolteen täyttävät pienet ratkenneet verisuonet. Hirvittävä näky. Olivat vesikellot kyllä jumalattoman kipeätkin. Sen lisäksi ylähuulen päälle ilmestyneet ensimmäiset viivat ällöttävät - niistä se puna vielä komeasti nousee pitkin kasvoja.

Tutkiskelen itseäni muutenkin kuin jotain koe-eläintä. Testaan eri teorioita. Usein mietin, että paljon olisin voinut tehdä toisin, mutta en ole vihainen itselleni. Jos asiat etenevät näin kohti loppua, voin olla varsin kiitollinen. Välillä on ollut silkkaa itsemurhaa, välillä olen luistellut ihmeellisesti kamalistakin tilanteista.

En uskalla arpoa, mitä on edessä, mutta sen vaan sanon, kaverit, etten ikinä näin onnellinen ollut. Amor omnia vincit! Olin sitten vanha tai en.

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Kissahotellista, iltaa

Kokeilimme jälleen kissahotellin pitämistä. Vieraaksemme saapuivat ystävän kissat Bes ja Sirius. Muuten meillä oli erittäin rattoisaa, mutta viimeinen yö  Kissahotellissa osoittautui levottomaksi.

Pahin huligaani saatiin kiinni itseteosta (raapimasta sohvaa) klo 02:30. Yöportieeri hajoitti mellakan vesitykillä (suihkupullo) ja jäi sohvalle vartioon. Vartiopaikalle nukahdettuaan portieeri heräsi 05:10, kun huligaani yritti rynnäkköä pomppaamalla vatsalta sohvan selkämykselle.



Kyseinen huligaani häiritsi myös rauhallista hotellivierasta, joka vihdoin uskaltautui huoneensa hämärästä ruokasaliin. Tämä aiheutti jonkun verran kovaäänistä suukopua vieraiden välille.

Nyt kun portieeri on samoilla silmillä tehnyt päivävuoron, voin vain kuvitella, että ensi yönä uni maistuu.

Töissä olisi tarjolla osakeanti henkilöstölle. Kun tietää, millainen orjaleiri on kyseessä, kiinnostaako/ uskaltaako sellaiseen sijoittaa. Toisaalta saisin vuodeksi arvo-osuustilin ja voisin verrata, voittaako enemmän Veikkauksen peleissä vai pörssissä. Meillä asuva olisi sitä mieltä, että pörssisijoittaminen voisi olla meidän yhteinen juttumme, mutta en tiedä. Muutaman päivän voin vielä miettiä.

Jouduin hirvittävän pakkoraon eteen, kun Lomarengas avasi vuoden 2022 varaukset ennen kuin tätäkään vuotta olimme kerenneet lomailla. Pakkohan se oli tehdä varaus jo nyt, kun huomasin muidenkin vakiovieraiden varauksensa tehneen. Sen lisäksi minulla on jokavuotiseen tapaan stressi autosta, kun otamme sen uudelta vuokranantajalta. Entäs jos varaus peruuntuu tai auto on ihan romu? Ja loman alkuun on vielä melkein kaksi kuukautta.

Aihe, jota selkeästi välttelen, on reilun viikon takainen sukulaisvierailu. Alku on mahtava, mutta politiikan puhuminen pilasi tunnelman. Porvarin ja punikin on välillä vaikeata ymmärtää toisiaan. Anteeksipyynnöt on esitetty puolintoisin, mutta silti. Jotain meni vähän rikki. Mutta tästäkin selviämme.