Ei dramaa eikä kaarta

Kovin on tasaista. En ehkä ihan tällaista lomaa ajatellut, mutta ei ainakaan ole paha mieli. Vähän tylsistynyt ehkä. Parempi näin kiitenkin.

Maanantaina kävimme Keskuspuistossa tunnin verran hortoilemassa. Keli oli mahtava, ei hyttysiä eikä hirvikärpäsiä. Satuimme paikkaan, mistä en kuvitellut tatteja löytyvän, etenkin kun silmiin osuivat edellisen sienestäjän perkuujätteet, mutta niinpä vain bongasin ensimmäisen oranssilakin, sitten toisen, kolmannen... Pian jo Hänkin osasi kohdistaa silmänsä oikeisiin asioihin. Sen jälkeen minä vain esisiivosin Hänen kantamiaan punikkitatteja (ainakin haavan- ja koivunpunikkitatteja).

Kotona kuivausshowssa meni pari päivää. Metsään jäi kaipuu, ehkäpä saan vielä jonkun houkuteltua kanssani pidemmälle retkelle. Nyt kaapissa on kuitenkin tattimurskaa sen verran, että saan maustettua talven kastikkeisiin tattiumamin maun.

Olen onnellinen Hänen jälkeläisensä hyvistä uutisista. Kaveri ilmoittautui kuukausien radiohiljaisuuden jälkeen. Kuuntelin kun he juttelivat puhelimessa 10-15 minuuttia, varmaan pisin aika koko parisuhteemme aikana. Uutiset olivat lohduttavia. Olipa kiva kuulla Hänen riemuitsevan jälkikasvun kuulostavan ihan tavalliselta ihmiseltä.

Itse menen huomenna Hänen exänsä, lasten äidin, kanssa juhlistamaan heidän esikoisensa exän pyöreitä syntymäpäivävuosia. Naurattaa välillä tämä laajennettu suku, mutta ne kaksi naista pelastivat mielenterveyteni Odysseiani aikana. Olen heille paljosta kiitollinen. Voi olla, että sitä tulee huomenna vänistyä. Tai sitten otamme ilon kautta. Toivottavasti.

Ensi viikko olisi vielä aikaa tehdä jotain. Enköhän minä jotain keksi. Ainakin päiväunia ja kissojen leikittämistä.

Vapaita kesäpäiviä

Olen kesä-heinäkuun aikana saanut vähennettyä saldovapaatuntini sadasta 28aan tuntiin. On tässä ollut festareita ja kaveriretkiä. En olisi koskaan halunnut kerätä tunteja, mielestäni ihaninta olisi 7,5 tunnin työpäivä, eikä huolta huomisesta. Pahoin pelkään, että syksyllä tunnit alkavat taas nousta. Huolet myös.

Työtä on juuri nyt sopivasti, voin jopa pitää taukoja. Olen purkanut sekä yhteissähköpostimme että omani (lukemattomia molemmissa vain kolmisenkymmentä). Voin jopa ajatella kehityskohteita, kuvittelen antavani muille vinkkejä, lopputulema tulee olemaan se, että itselleni taidan kasata taas kuormaa, jota en kuitenkaan pysty kantamaan.

Viikonloppuna on luvassa kaksi vierailua. Eilen saapuivat potentiaaliset kissakummit tutustumaan hoidokkeihinsa. Mahtava vierailu, etenkin perheen 14-vuotias tuntuu olevan luontainen kissakuiskaaja. Äitinsä on minulle "velkaa" kissanhoitoa. Aikoinaan useasti hoidin hänen nyt jo edesmennyttä Eppu-kissaansa.

Sunnuntaina tulevat Hänen lapsenlapsensa äiteineen vierailulle. Ihana tekosyy miettiä tarjottavia! Lapsenlapsen äiti oli alkukesästä korvaamaton apu minulle koettelemuksessa, eikä missään vaiheessa suostunut edes ottamaan korvausta avustaan. Hän ottaa sukukäsitteen vakavissaan ja laskee jopa minut sukuun kuuluvaksi.

Perjantaina paistelin mustikka-mansikkasuklaarahkapiirakan. Siitä ei tullut kovin onnistunut, uusi resepti ja vaihtelin aineksia, kun oikeita ei ollut. Ehkäpä suolaisella puolella korvaan makean piirakan puutteet. Evakossa kaipasin suunnattomasti kotiin, enkä vähiten siksi, että laitoksessa ei itse tarvitse ruokaa tehdä. Eikä paljon ajatellakaan.

On ollut aivan mahtavaa tutustua kotiinsa uudelleen. Kuten myös Häneen. Tietyt ajanjaksot elämässämme ovat sellaisia, että ne saavat minut miettimään, onko meillä mitään yhteistä, onko meillä tulevaisuutta. Sitten kun Hän palaa ihmislajiin takaisin, ovat asiat toisin. Muistan Hänet ja Hän minut.

Vaikka vahinkoahan ankeat kaudet saavat aikaan, yritän miettiä, että se on vain maallista niin pitkään, kun kunhan ei kuole. Välillä laskettelen suustani ärräpäitä, enkä osaa hillitä itseäni, kun niin pistää vihaksi. Kurjaa vain on, että Hän on jo valmiiksi maansa myynyt, eikä minun melskaamiseni yhtään auta.

Tässä vaiheessa piirakka vielä pelaa ihan edustuskelpoista, mutta kun leikkasin sen paloksi, ne alkoivat lotköttelemään ja vettymään. Ei ainakaan ole kuiva käntty kyseessä.

Ystävän taideteos sai kehykset. Vielä kun se löytäisi jostain oikean loppusijoituspaikan.

Minni ja Morris huolehtivat toistensa puhtaudesta.

Ihmiskoe

Vuoden ja viiden kuukauden kuluttua täytän 60 vuotta. Jos vaihdan äänestyspiiriä ennen sitä, jälkeen jää suhteellisen hyvin säilynyt tomumaja - ellei sitten vahingoitu itse aktissa. Muutaman kerran olen pohtinut puolivakavissani, jotta eikö täältä joutane. Väsyttää käydä asioita aina uudelleen, parasta ennen päivämäärä alkaa olla takana päin. En välillä tahdo jaksaa yrittää aina uudelleen, sitten naurattaa, kun tajuan, että asiathan taitavat olla paremmin kuin koskaan elämässäni.

Ulkoisesta kuorestani alkavat sivusaumat ratkeilla ja lahkeensuut rispaantua. Seuraan prosessia suurella mielenkiinnolla, ihailen kämmenselkien, silmänalusten ja poskien ryppykarttaa. Leuanalus luovutti jo viitisen vuotta sitten painovoimalle. Ihmettelen, miten edelleen sisälläni on se sama valkotukkainen mykkä ja komeroonpiiloutuva rimpula, kun massaa on kertynyt ja tukka vaalenee maantienvärisestä harmaaksi haiven kerrallaan. Miten edelleen joistain asioista ajattelen aivan samoin, vaikka silloin minulla ei tainnut olla sanoja asioiden käsittelyyn. Mutta tietoa oli.

Lapsena minulla oli Lapsuuden Kultainen Kirja, johon tulivat pituus- ja painokäyrä, kertomani sadut, tarinat ja anekdootit. Mummo, isän äiti, sitä on eniten täyttänyt, hänhän minua hoiti aina nelivuotiaaksi saakka. Sitten mummoparka sekosi, viisikymppinen nainen sai Parkinsonin taudin ja kaksisuuntaisen maniavaiheen päälle yhtä aikaa. Senaikainen sairaanhoito hänet sitten varsin nopeasti sitoi sänkyyn ja lepositeisiin sairaalan kroonikko-osastolle, missä hän eli parikymmentä vuotta vihanneksena, kun vanhainkodissa eivät voineet pitää.

Mutta asiaan. Pari vuotta sitten sain "Kun minua ei enää ole"-kirjan. Olen sitä täyttänyt vähitellen, morbidi ystävänkirja aikuiseen makuun. Loppusivuilla olisi tilaa elämänviisauksille jälkeenjääville, olen ottanut osion käyttöön Vanhuuden Kultainen Kirja-tyyppisesti. Noin puolivuosittain kirjaan uusimmat ratkeamat ja repeämät muistiin, koska sitten kun se dementia iskee, niin mitäs luulette, muistanko mitään?

Ehkä en edes halua, tuskinpa on kiva minnekään kirjata, että tänään seisoin ruokajonossa, enkä saanut mitään tai sain ensimmäiset vaippani paskottuani alleni aktiivisesti puolisen vuotta, tai että pari kuukautta sitten unohdin puolisoni nimen. Tai että palvelukotiin pitäisi päästä, mutta paikkoja ei ole. Tai että jos pääsisin liikkumaan sängystä, hakisin Kurvista viimeisen voitelun ainekset. Voihan se toisaalta olla, että alan elää villiä nuoruuttani uudelleen ja vonkaan kaikkea mikä liikkuu, enkä ymmärrä edes surra. Todennäköisesti tulen mummooni ja alan huudella rivouksia, solvauksia ja muuta epäsopivaa, niin pitkään kunnes saan kunnon napit ja loppuu se ininä.

Mut ei mennä sinne vielä. Nyt on nyt, eikä tukka vielä lähde päästä. Sen sijaan pelkään ihan muita asioita koto-oloissa, en vaan uskalla miettiä liikaa, etteivät mietteeni käy toteen. On tämä päästäisloma kummaa aikaa, kun kerkeän ajatella. Ajattelu usein on erittäin yliarvostettu juttu.

Ei minua ahdistakaan

Mietin eilen, valtaako mieleni sunnuntaiahdistus, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei näy. Loppuloma on ollut niin täynnä ohjelmaa, että on ihana vain olla. Lepäilen saunan jälkeen makuuhuoneessa, Hän katsoo urheilua. Urheilu on usein erinomaista päiväunien taustakohua, tasainen papatus merkityksettömästä aiheesta on ihanan unettavaa.

Päiväunista tuli mieleen torstai. Matkasimme ensin Itikseen, Hän kävi lääkärissä ja minä shoppalin sillä välin Clas Ohlsonissa (korvatulpat, kaksi koukkua kylppäriin, kittiä oven paikkaamiseen, kolmijalka ja kielet kitaraan). Sen jälkeen Hän kävi passikuvassa, passi oli mennyt vanhaksi jo marraskuussa, nyt kun vielä saisin Hänet tekemään hakemuksen. Kappahlista tarttui mukaan uusi pipo. Sitten matkasimme Hagikseen. Lounastimme pizzaa Da Vincissä ennen kuin poikkesimme Vihreällä Planeetalla. Liu Cixinin scifi-trilogia oli edelleen hyllyssä, nyt se muutti meille.

Olimme kotona joskus ennen neljää. Olin aivan poikki ja hiivin päiväunille. Hän teki minulle seuraa, kuinka ollakaan, itse nukuin reilun tunnin, Hän melkein neljä. Päivärytmi sekosi aika tehokkaasti, sain kuitenkin perjantaina käytyä viikonlopun ruuat sekä hääpäivälahjamme pellavalakanat. Niitä olen mieluillut useamman vuoden.

Eilen vierailulle saapui Hänen lapsenlapsensa äitinsä kanssa. Hän piristyy silmissä, kun pääsee apinoimaan nuorison kanssa. Ihanaa nähdä puolisonsa silminnähden onnellisena, etenkin kun oma jälkikasvu ei kaikkiseltaan ole Hänelle aina onnenhetkiä tuottanut. Seuraava vierailu on jo sovittu pääsiäiselle. Hienoa, kun Hän pääsee syventämään suhdetta tuoreeseen sukulaiseensa. Minä nyt tunnetusti en lasten päälle juuri mitään ymmärrä, kunhan käyttäytyy hyvin eikä loukkaa isovanhempaansa.

Voi olla, että lepään jälleen hieman. Uudet lakanat lisäävät sängyn vetovoimaa. Olenkohan tulossa vanhaksi, kun unen ja levon tarve lisääntyvät?

Olen järkyttynyt, että makuuhuoneeseemme on hiipinyt vihreä väri. Outoa.

Hääpäiväkukkaset

Kissanhoitokiitoskukkaset

Kovin on tapahtumaköyhää

Parin viikon takaiset piirakkatalkoot olivat suksee. Nyksän eksällä on vielä opeteltavaa pulikkatalkoissa, että hän saa kuoritaikinan pyöreäksi, mutta kaikki kuoret saimme täytettyä. Hauskaa oli! Puhetta, musiikkia ja pulikointia. Aikaa kului vajaa viitisen tuntia, kuohuviiniä kaksi pulloa, jallua 20 cl. Sitten vielä eksyimme lähibaariin, jonne ilmestyi myös exän nyksä. Hienoja ihmisiä!

Yhdeksän aikaan illalla nakotin bussissa varsin tuiterissa, kotona menin iltapesun päälle suoraan sänkyyn herätäkseni viiden jälkeen sunnuntaiaamuna. Hän kiitteli, etten ollut jäänyt notkumaan humppelissa riesaksi. Itsekin kiittelin samaa.

Työviikko oli raskas, vaikka asiat toki etenevät.  Kamalaa on, en tiedä, pitäisikö toivoa yytee-potkuja, mutta kuka muu hullu shown hoitaisi? Se siitä.

Eilen oli Hänen lapsenlapsensa syntymäpäiväjuhlat. Matkasimme Vuosaareen ja vaelsimme läpi lähiöiden. Vastassa oli parisenkymmenen eri-ikäisen ihmisen villilauma. Lapset sokerihumalassa, aikuiset notkistuivat hitaammin. Tarjoilut olivat ylenpalttiset, vastaanotto lämmin. Hän varmasti tunsi olevansa odotettu vieras. Minua ahdisti ihmispaljous, mutta piilotin sen mielestäni hyvin. Vain valokuvissa näki vaivautumiseni, minun ja muun porukan väliin jäi 15 cm rako. (Lue: Kuka näistä ei kuulu joukkoon?)

Huokaisin helpotuksesta, kun parin tunnin päästä läksimme kotiin. Hänen lapsenlapsensa, lapsen äiti, lapsen isän äiti ja hänen nykyinen puolisonsa vielä menevät, mutta laumatapaamiset ovat rankkoja. Kotiin päästyämme vedin parin tunnin päiväunet, olin valveilla vajaan neljä tuntia ja menin yöunille. Henkisesti rankkaa.

Nyt on vähän pirteämpi olo. Syytä ollakin, nimittäin vuorossa on roolipelipäivä. Pelinjohtaja vihjailee jotain hahmojen kuolemasta Signal-ryhmässämme. Laitoin vastakysymyksen, onko hän kyllästynyt meihin, peliin vai molempiin. Hän saa sillä välin kotona jatkaa työtään rauhassa. Siivous hoidetaan vasta, kun Roosa ja Elvis lähtevät tiistaina kotiin.

Lomaan on kovin pitkä aika. Helmikuussa ei ole juurikaan edes palautumisaikaa, viikonloput on jo myyty.

Jännän äärellä

Huomenna lähden vierailulle nyksän eksän ja hänen nyksänsä luokse. Suomeksi: kun tässä nyt kuitenkin yhteisiä asioita pyöritellään, menen tutustumaan livenä Hänen entiseen puolisoonsa, lasten äitiin.

Tapaaminen ei ole mikään kovat kaulassa kahvikekkeri, vaan aiomme tehdä yhdessä karjalanpiirakoita. Olen pari kertaa heidän nuorimmaisensa mukana lähettänyt joululahjan mukana piragoi, hyvin ovat maistuneet. Lasten äiti ei sanojensa mukaan koskaan ole niitä tehnyt, huomenna sitten sokea taluttaa rampaa. Äiteehän ne meillä teki lähes kuolemaansa saakka.

Häntä ei mukaan kutsuta. Parempi vaan hoitaa tämä alta, koska viikon päästä olemme jo koko sakki pelaamassa isovanhempia lapsenlapsen 9-vuotissyntymäpäivillä. Sinne jo hätäpäissäni ostin Pokemon-figuurilahjuksen, kun pelkään, ettei Hän saa käytyä onki-lahjaa lupauksensa mukaan. Todennäköisesti pelkään turhaan. Yleensä pelkään turhaan. - Aina se selkäranka jostain on löytynyt.

Mutta. Puolen päivän punttuussa olen viisaampi, mätsäävätkö kemiamme. Kirjoituksissa ainakin, mutta live on aina live. Ei minua oikeastaan huoleta. Jos molemmat tulemme (tai olemme tulleet) Hänen kanssaan toimeen, niin merkit ovat hyvät.

Lopetin muuten tänään työt kotitoimistolla 14:30 (liukumasaldotunteja jäi vielä plakkariin n 76, ei huolta). Olipa luksusta! Lämmitimme melko pian sen jälkeen saunan. Roosa huusi saunan oven ulkopuolella, koska henkilökunta piiloutui häneltä tunniksi. Sitten vielä puoli tuntia huutoa, koska henkilökunnan mielestä kuuma kiuas on kissalle riski, eikä saunaan ole silloin mitään asiaa.

Kuvassa lämpöä on vielä 50 astetta. Ei kuitenkaan vielä ylälauteella kavunnut lämmönpalvoja.

Vapaapäivä ennen maailmanvalmistumisen päivämäärää

Olimme olleet kovin kllttejä, huomasin jouluaattona, kun Hänen nuorempi jälkeläisensä toimi joulupukin apupoikana. Kirjoja, alusvaatteita, molemmille merinovillakynsikkäät, palapeli ja muutama muu tarpeellinen verme löytyi lahjojen joukosta. Ilta jatkui kahdestaan sen jälkeen, kun jälkikasvu siirtyi uusien ruokien ja lahjojen pariin äitinsä luokse.

Ruuat onnistuivat jälleen erinomaisesti. Kaloja ei enää jäänyt joulupäivän lounaalle, mutta ei Hänen lapsenlapsensa jäänyt niitä kaipaamaan, kun veteli peurapaistia niin, että äitinsä jo alkoi toppuuttelemaan ikäisekseen varsin pitkää lapsukaista. Totesimme lapsen olevan tulossa isäänsä, kasvaa jättiläiseksi ja arvostaa hyvä ruokaa. Muissa asioissa ei teit' isäin kannata lähteäkään astumaan.

Olipa mahtavaa seurata sivusta, kun isoisä ja lapsenlapsi ropasivat joulupukin tuomia vieheitä. Siinä jo ryhdyttiin suunnittelemaan ensi kevään ja kesän onkiretkiäkin. Ymmärrän kyllä lapsen äidin monivuotisen epävarmuuden Hänen suhteensa, mutta nyt ex-miniä totesi, että olisi pitänyt antaa Hänelle tilaisuus jo useampi vuosi sitten. Mutta mitään ei ole menetetty, nyt Hän pääsee osallistumaan lapsenlapsensa elämään, kun vaan itse pysyy kunnossa. Motivaatioita siihenkin on nyt eri tavalla.

Minä en edelleenkään innostu lapsista, mutta kyseinen yksilö ainakin toistaiseksi on osannut käyttäytyä. Siinähän tuo menee joukon jatkona, kun vaan minun ei oleteta osallistuvan syvällisemmin kasvatuksen periaatteisiin tai kustannuksiin, pragmaatikko tunnustaa. En muista enää sitäkään vähää, miten muiden lasten kanssa toimitaan, en osannut sitä lapsenakaan. Elämä oli liian raskasta.

Nyt saan nauttia pari päivää vapaista, ennen kuin tuskaisat pari päivää koittavat töissä. En ymmärrä, miksi kaikkien liiketoimintojen pitää ajoittaa muutoksensa aina vuodenvaihteeseen - tai sitten heinäkuun alkuun. Se on varmaan kiva tulla sitten valmiille töihin, mutta meille se aiheuttaa suman jo muutenkin tiukkojen aikataulujen ajankohtana. Pari yötä tässä kuitenkin on jo ollut, etten ole rakentanut töitä unissanikin, olen saanut kierrokset laskemaan.

Mutta muuten elämä on meille hyvä. Valoa, lämpöä, ruokaa, herkkusia, rakkautta ja kirjoja.

Mökkierakon vieraskirja

Ihanaa, keli viileni! Nyt voi ryhtyä odottelemaan sateita, että ensi viikonloppuna viimeistään pääsemme sienestämään. Tähän saakka kontribuutioni lajiin on ollut autosienestys, kävin perjantaina täyttämässä juomavesiastian  ja paluumatkalla pysäyttelin autoa aina, kun tien vierellä vilahteli sieniä. Sain kerättyä puolisen litraa kantarelleja sekä pari bonuslimanuljaskaa, jotka heitin sekaan lasagnen kastikkeeseen umamia lisäämään.

Luin loppuun Jyväskylän reisulta mukaan tarttuneen Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät-romaanin. Vähän se oli hömppää, mutta sen verran monimutkainen ja mielenkiintoinen juoni, että jaksoin kiinnostua loppuun saakka. Aika sympaattinen kirja. Näköjään sille löytyisi parin kirjan verran jatkoakin, jos eteen tulevat, taidan nekin lukaista pois. Nyt kuitenkin tarrasin Høegin Sinun silmiesi kautta-romaaniin, jonka alkuasetelma on niin koukuttava, että mielikuvitustani kutkuttaa, mihin Peter tällä kertaa päätyy. Hän kun on sapioseksuaalisen mieleni ilon ja autuuden kohde.

Perjantaina saapui veljentytär. Vietimme illan ruokapöydän ääressä, vatuloimme perheen menneisyyttä, hänen avoeroaan sekä tulevaisuuden tarjolla olevia mahdollisuuksia. Lauantaina kerkesimme vierailla Taidekeskus Väinölän naivistinäyttelyssä ja ruokaostoksilla ennen kuin suuntasimme takaisin mökille. Vähän meidän jälkeemme sinne saapuivat veliseni vaimoineen. Vietimme rattoisan leppeän lauantain varjossa ja rannassa. Saunan jälkeen söimme terassilla varjossa. Aurinko oli varsin armoton, mutta onneksi tuuli riittävästi, ettei keli aivan mahdoton ollut.

Hän on jatkanut töitään (soitellut ja laulanut) aina, kun vieraat ovat poistuneet. Onneksi nykytekniikka mahdollistaa sen myös mökkiolosuhteissa. Kala ei ole rannassa tarttunut onkeen, vaikka madot ovatkin maistuneet, saattaisi tulla parempi saalis, jos lähtisi veneilemään kohti kaislikoita.

Herään edelleen kuuden seitsemän välillä, mutta nukun päiväunia. Sielu lepää.

Aktivoituneen lahnan arvoitus

Työmaa ehkä edistyy. Jos ei etene, karkaan kaikesta, muutan maata, nimeni ja sukupuoleni. Näin taas päivänä muutamana unta irtisanomisesta. On se sitten mahtavaa, kun huijarisyndroomalla varustettu työntekijä on kerran eläessään irtisanottu (2012 - kun esi-ihme sai kenkää ja minäkin kullitetun kädenrutistelun), niin aina pahan paikan tullen tietää olevansa tähtäimessä. Koska eihän suolatehtaalta huonompaa löydy.

Enemmän kuitenkin taidan olla huolestunut veljeni jälkeläisestä, esikoisen toinen pitkä suhde kariutui, vaikka vasta viime vuonna menivät kihloihin. Taidan olla iloinen jälkeläisen puolesta, koska mielestäni kyseessä oli hoitosuhde parisuhteen sijaan. Ei siinä toisessakaan osapuolessa loputtoman pahaa vikaa ole, hänen vain pitää kasvaa ihmiseksi. Nyt pitää vain sukulaisolennon kasvaa omillaan toimeentulevaksi. Joskus on vaikeata laskea irti, vaikka tietäisi sen olevan omaksi parhaakseen.

Itse olen tänään muutaman juoman voimin saanut aikaan asioita kuin piriä olisin pussillisen vetänyt (en käytä, koska sydän, mutta jäljet olen nähnyt). Taimet istutettu, yksi lempipyyhkeistäni korjattu (miksi ne aina renksun kohdalta hajoavat, vaikka muuten olisi käyttöaikaa?), paistamiani lettuja nakerrettu jälkkäriksi, huominen rope-ruoka sovittu, melkein keikkaseura helmikuulle hankittu, sukusuhteita hoidettu. Välillä olen aikaansaapa. Välillä lahna.

Kukaan ei tainnut kertoa elämän uskomattomasta käänteilystä, aina jotain. Ihan aina. Alan olla tätä aika täynnä (ei saa sanoa, vaan kun ei jaksha).

Rahkalettutaikina:

2 ylikypsää banaania

2 kananmunaa

Appelsiinirahka

Maitoa n 2-3 dl

Siirappia

Suolaa

Vehnäjauhoa (ehkä n 2-3 dl)

Leivinjauhetta ripaus, 1 tl

Sekoita ainekset. Anna turvota n tunti. Hän söi hillolla, minulle kelpasivat sellaisenaan.

Unta, kevättä ja lakkoa

Pitänee todeta, että vaikka olen pitkästynyt kotona, on lakon aiheuttama pakkotauko tehnyt hyvää sekä päälleni että yöunilleni. Etenkin unille. Vaikka herään edelleen pari kertaa yössä, saan unen päästä kiinni uudelleen. Nukun lähes 7,5 tuntia.

Olen viettänyt kiireettömiä aamuja, vaihtanut kukkamultia, pessyt ikkunoita ja siivonnut kohteita, jotka viikkosiivouksessa jäävät nuohoamatta. Pelkäsin, että ryhdymme riitelemään, kun olemme 24/7 samassa tilassa, mutta vain pari kertaa on pinna kiristynyt. Pienen huudon jälkeen tilanne on lauennut.

Huomioita itselleni eläkeikää varten: mieti tarkkaan, kannattaako jäädä kokonaan pois töistä, jos vaan siellä pitävät. Jos jäät pois kokonaan, hanki aikaavievä harrastus, johon liittyy aikataulu. Jos aikataulua ei ole, vietät liikaa aikaa yöpuvussa ja syötät läheisesi pumpuloiksi. Toki jos se siinä vaiheessa kiinnostaa, niin anna palaa vain.

Illalla katsoimme yhdessä the Blues Brothers elokuvan. Olipas se viihdyttävä! En muistanutkaan kaikkia juonen käänteitä. Musiikkihan on aivan mahtavaa. Muistan, kun näin leffan ensimmäisen kerran Mikkelissä ensimmäisen urani opiskeluaikana yhdessä kämppä- ja opiskelukaverini kanssa. Pitkän aikaa käyttäydyimme päissämme kuin Jake ja Elwood maneereja ja sanontoja myöten. Voi meitä, mutta hauskaa oli!

Hän menee viemään äidilleen kukkasen. Itse olen muistellut lapsuuttani useampaankin otteeseen, äitee olisi täyttänyt vuosia viime viikolla. Harmi, ettei hän saanut elää pidempään. Usein mietin hänen päässeen elämän kivoihin puoliin kiinni vasta eläkeikäisenä - onneksi hän sai edes ne vuodet. Ja onneksi itse otin hänestä mallia, kuinka en tahdo elää elämääni. Kaipahan äiti oli välillä salaa ylpeäkin, vaikka useammin sain kuulla, että pitääkö se aina näkyä ja kuulua, että enkö voisi olla tavallinen. En ollut, pahoitteluni sinne jonnekin. En kadu, enkä muuttaisi sitä puolta itsestäni.

Tietotekniikka leikkii Claude Monetia. Välillä tv:n kuva pikselöytyy impressionistiseksi maalaukseksi. (Kaikkea sitä kerkeää lakkolainen seurata.)

Kunpa lakko loppuisi tänään. Töihinmeno alkaa pelottaa.

Onni täällä vaihtelee, eikä taivaan isää näy

En varmaan koskaan ole saanut tällaisia suukopuja aikaiseksi veljieni kanssa kuin parin viime vuoden aikana. Usein epäilen sen johtuvan maantieteellisestä erostamme. Pohjoisemmassa Suomessa monet poliittiset päätökset tuntuvat näyttävän silkalta kiusanteolta. Niin kuin bensalitran hinta. Ja kaikki on hallituksen kehitysavun syytä.

Onneksi usemmiten vältämme täyden rähäkän. Tai sitten kolmas meistä vetää uuden epäreiluuskortin esiin, silloin viimeistään tajuamme, että kaikilla meistä on ongelmamme, samaa perhettä kuitenkin olemme, pidämme loppupelissä toistemme puolta aina.

Henkilökohtaisesti uskon meidän sukupolvemme jäävän tämän kulttuurin viimeiseksi kulutusjuhlasukupolveksi. Koko nykyinen kulttuuri alkaa olla tiensä päässä, käy kuin mayakulttuurille, Rooman valtakunnalle tai mitä näitä nousuja ja tuhoja nyt on ollut. Toki raunioista taas joku uusi malli nousee, jos nyt emme ydintalveen tupsahda. Yksi hälytysmerkki rappiosta ja tuhosta on taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyminen - itsekkyys meidät kaataa. Pian vyöryvät pohjoiseen nälkää, sortoa, kuivuutta ja sotaa karkuun isot laumat. Näinköhän ne rajoillemme pysähtyvät lupaa pyytämään?

Sitä tärkeämmäksi minulle on noussut ihmissuhteen arvo. Haluan elää mahdollisimman pitkään rauhassa tätä pientä taloudellisesti vaatimatonta, mutta henkisesti rikasta elämäämme Hänen kanssaan. Jokaisen hyvän päivän jälkeen olen kiitollinen. Ja niin olen huononkin, koska aina ne paranevat, kun vaan saamme olla yhdessä. Vaikeudet on helpompi kestää, kun jakaa ahdistuksensa toisen ihmisen kanssa. Niin myötä- kuin vastamäessä.

Tänään olen viettänyt saldovapaapäivää. Mietin nimittäin jo eilen oloani, jotenkin kehno. Olen matkustanut joka päivä väistökämppään siirtymisen jälkeen bussilla - eipä olisi ihme, vaikka olisin jo sanut koronan. Kuumetta ei ole, vähän valuu nenä ja vähän yskittää. Mutta kun kerran on mahdollisuus levätä hetki, niin käytän sen. Sen lisäksi opettelen uutta pesukonetta. Pitääkö kaiken aina olla vaikeata ja kantapään kautta koeteltavaa?

Vihdoinkin patsas on saanut jotain järkevää käyttöä. #maailmanräyhää

Suru

Entisen puolisoni tytär päätti elämänsä. Olen vuoronperään vihainen ja surullinen. Sain tietää asiasta yllättäen, kun hänen ystävänsä jakoi päivityksen turhan löyhin yksityisyysasetuksin. Sittemmin hän vaihtoi asetukset, mutta en ollut ainoa, jolle tieto pläjähti shokkina päin naamaa.

Elän muistoissani. Pillitän välillä, suren elämättä jäävää elämää. Ja samalla mietin, että jo pienestä alkaen tyttöä vaivasi se, ettei hän päässyt sisään elämään, vaan tuntui aina seuraavan sitä ulkopuolisena. Niin looginen kuin hän olikin, se ei auttanut häntä löytämään elämäniloa ja elämän tarkoitusta. (Ennen kuin kukaan kysyy, jokaisella on omansa ja jokaisen tulee löytää itse omansa.)

On tässä muutakin ollut viime aikoina. Muun muassa Hänen poikansa kasvatti juuria sohvamajoituksessamme viikon verran. Kerkesimme hetkisen jo toivoa, kun jälkikasvu otti taas jalat alleen. Surullista. Sillekään emme mitään voi, minä en etenkään, en ole pystynyt kehittämään henkilökohtaista kiintymyssuhdetta poikaan.

Raskaita ajatuksia. Syyttelen itseäni. Olisi pitänyt keretä huolehtia tytöstäkin. Mutta kun työkin nyt on taas siinä vaiheessa, että itku meinaa päästä päivittäin. Viime viikolla viimeksi mietin, että joulun aikaan pyydän hänet kylään. Että silloin on aikaa ja kerkeän houkutella hänet meille.

Aikaa ei ole. Ei enää.

Uudet murheet hautaavat vanhat

Töihin pitänee asentaa pyöröovet. En ole ainoa, joka kärsii, olen vain ainoa, joka ei pääse  pois. Olen liian vanha päästäkseni edes haastatteluun. Ikärasismi vihdoinkin toteutui kohdallani (oikeasti kuvittelin voivani välttyä siltä, kaikkea sitä tjlee kuvitelleeksi, päädyn sitten varmaan ajallani hoitokotiinkin). Enempää en voi asiasta avautua, mut tässä kuulkaas jäävät saippuaoopperat toiseksi. Tässä oopperassa ei vain valitettavasti ole rakkautta ja romantiikkaa, enemmänkin inhorealismia. Pari kertaa olen jo miettinyt, miltä tuntuisi meillä töissä lanseerattu varhaisen välittämisen mallin testaaminen.

Kissahotellimme sai uudet asukkaansa: Devon Rexit Roosa ja Elvis saapuivat viettämään pitkää viikonloppua. Pariskunta on jo kaavoihinsa vakiintunut kissapari. Mahtavia pörisijöitä, jotka rakastavat sylejä ja hellää rapsuttelua.

Viime viikonlopun vietimme pohjoisemmassa Suomessa. Nuorempi(!) pikkuveli täytti 50 vuotta. Miten pikkuveli voi olla niin vanha, kun itse olen noin 35 vee (+shipping&handling)? Kerkesimme vierailla kaikkien veljenlasteni kodeissa, mahtavia persoonia heistä on tullut! Synttäreilläkin joku totesi jotain tasapainoisuudesta ja sosiaalisista kyvyistä. Kyllä! Ihania ötöjä! Vanhempi pikkuveli sen sijaan voi huonosti; hermovaurio pieleen menneen selkäleikkauksen jälkeen on vakava kaveri. Kipu syö ihmisen.

Ihmeellinen tunne, kun TAAS olen yhtä aikaa täynnä onnea ja surua. Työpaikastani on tulossa helvetti, mutta parisuhde vain paranee. Hän on vierailulla ystävänsä luona. Itse olen viettänyt perjantai-iltaa kissahotellin hospitality-emäntänä ja samalla nauttinut vieraiden kanssa pari drinksua. Ai niin ja tein focacciaa taas, koska en jaksa lähteä kauppaan. Inhoan ihmisiä - silti haikailen baarien ja live-musiikin perään.

Elvis

Roosa

Kissahotellista, iltaa

Kokeilimme jälleen kissahotellin pitämistä. Vieraaksemme saapuivat ystävän kissat Bes ja Sirius. Muuten meillä oli erittäin rattoisaa, mutta viimeinen yö  Kissahotellissa osoittautui levottomaksi.

Pahin huligaani saatiin kiinni itseteosta (raapimasta sohvaa) klo 02:30. Yöportieeri hajoitti mellakan vesitykillä (suihkupullo) ja jäi sohvalle vartioon. Vartiopaikalle nukahdettuaan portieeri heräsi 05:10, kun huligaani yritti rynnäkköä pomppaamalla vatsalta sohvan selkämykselle.

Kyseinen huligaani häiritsi myös rauhallista hotellivierasta, joka vihdoin uskaltautui huoneensa hämärästä ruokasaliin. Tämä aiheutti jonkun verran kovaäänistä suukopua vieraiden välille.

Nyt kun portieeri on samoilla silmillä tehnyt päivävuoron, voin vain kuvitella, että ensi yönä uni maistuu.

Töissä olisi tarjolla osakeanti henkilöstölle. Kun tietää, millainen orjaleiri on kyseessä, kiinnostaako/ uskaltaako sellaiseen sijoittaa. Toisaalta saisin vuodeksi arvo-osuustilin ja voisin verrata, voittaako enemmän Veikkauksen peleissä vai pörssissä. Meillä asuva olisi sitä mieltä, että pörssisijoittaminen voisi olla meidän yhteinen juttumme, mutta en tiedä. Muutaman päivän voin vielä miettiä.

Jouduin hirvittävän pakkoraon eteen, kun Lomarengas avasi vuoden 2022 varaukset ennen kuin tätäkään vuotta olimme kerenneet lomailla. Pakkohan se oli tehdä varaus jo nyt, kun huomasin muidenkin vakiovieraiden varauksensa tehneen. Sen lisäksi minulla on jokavuotiseen tapaan stressi autosta, kun otamme sen uudelta vuokranantajalta. Entäs jos varaus peruuntuu tai auto on ihan romu? Ja loman alkuun on vielä melkein kaksi kuukautta.

Aihe, jota selkeästi välttelen, on reilun viikon takainen sukulaisvierailu. Alku on mahtava, mutta politiikan puhuminen pilasi tunnelman. Porvarin ja punikin on välillä vaikeata ymmärtää toisiaan. Anteeksipyynnöt on esitetty puolintoisin, mutta silti. Jotain meni vähän rikki. Mutta tästäkin selviämme.

Saunan jälkeen

On ollut hyvää ja huonoa. On tullut ammatillisia pettymyksiä kovasti, liikaa työtä ja kaikki liian tärkeitä, että niitä voisi lykätä. Riittämättömyys on päällimmäinen tunne, taiteilen kovin korkealla kapealla nuoralla. Yritän edes jotain onnistumista miettiä vastapainoksi.

Lähimpänä onnistumista olisi varmaan Keski-Suomen viikonloppuretki. Aivan mahtavaa oli viettää ystävän kanssa pari vuorokautta, suurin poistumisemme residenssistä koski puutarha- ja kirppiskierrosta lauantaina. Ostin neljä kiina-kulhoa 10 sentillä. Ystävä tuo ne mukanaan, kun seuraavan kerran uskaltautuu kylään. Olisipa se pian, koska ikävä on ollut.

Puutarhareissu kävi kalliimmaksi, sinne törsäsin kympin. Värinokkonen ja kaksi eri lajia hopeakäpälää. En kyllä voi olla varma. Jos lukijoilla on valistuneempia arvauksia, tai tietoa, olisi hienoa kuulla.

Tänään sain vihdoin vaihdettua parvekelasin näkösuojan. Siinä oli edellisen asukkaan jäljiltä valkoinen/ ei enää niin valkoinen rullakaihdin, josta mietin eroonpääsemistä jo 2010, kun asuntoon muutin. Mutta kun sopivaa ei ole vastaan tullut. Leikkasin rullakaihdin kankaan juuresta, jätin tangon paikoilleen. Hän kantoi rullakankaan roskalavalle. Sitä oli projekti nimittäin odottanut. Iikkean ohut nailonsuoja oli helppo asentaa seinään jääneeseen rullaan mukana tulleen narun avulla. Kangas laskee huomattavasti enemmän valoa läpi. On kuin koko asunto saisi enemmän valoa. Kasvit ainakin.

Veljieni kanssa saimme vihdoin sovittua sukutreffiviikonlopun. Varmistin jo kollegan tuuraajaksi. Nyt vielä on saatava nimellinen lupa esihenkilöltä. Enpä usko, että hänellä on mitään lomaani vastaan, reilusti on liukumasaldoa käyttämättä ja lisää tulee. Ihana nähdä taas koko porukka!

Meillä on kaikki hyvin. Hän kipuilee poikansa takia, minä töiden, mutta yhdessä jaksamme tukea toisiamme. Koti on viihtyisä pesä. Lisäsin vielä viihtyisyyskerrointa, kun keskustelun jälkeen tilasin Rosebudin halvennusmyynnistä kaikki kovakantiset Tintti-sarjakuvat. Minähän rakastan sarjakuvia. Hyllystä löytyy pieni kokoelma, enemmänkin varmaan olisi, jos olisi tilaa ja varallisuutta.

Aamupäivasauna on parasta. Vielä pitäisi jaksaa vaihtaa lakanat. Sitten jos vaan tyyriinä olisi ja nauttisi ihan tavallisesta. Sen arvon huomaa, kun on pariin otteeseen tavallisuuden ja rauhan kadottanut. Nyt kellojen pysähtymistä toivoo, nyt kaikki on hyvin.

Pikaisia muistiinpanoja

On vauhti taas päällä. Maailman pitäisi töissä valmistua juhannukseen tai ainakin kesäkuun loppuun mennessä.

Koronakriisistä on ollut se hyöty, että meistäkin on vihdoin kiinnostunut saman alan yritys. Ehdokkaalla on ostohousut jalassa, materiaalin keräämisessä, peräämisessä ja tuottamisessa meinaa hiki olla vieraana. Myynnin seurauksena todennäköisesti menetän työpaikkani, mutta en jaksa hirveästi vänistä sitäkään. Jospa maailma kantaisi.

Helsingin 470. syntymäpäivänä hyppäsimme sairastumisriskiä uhmaten junaan. Ihan kuin olisi ulkomaille ollut menossa, matkanteossa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Vietimme pitkän viikonlopun nuoremman pikkuveljen mökillä koko lähisuku, 11 ihmistä. Ihana keli, kaunis luonto, lempeää seuraa, naurua, väittelyä, pieni hiprakka, tyhjiä pulloja, täysiä vatsoja, ulkovessa, veneilyä, palaneita olkapäitä, itikanpuremia, pari auringonpistosta sekä paluumatkalla Hänen saattoautoon jäänyt puhelin. (Ei onneksi  suuri ongelma, kun puhelin kuitenkin löytyi ja tänään saapui Matkahuolto-pakettina lähi-Eilepaan.)

Olen myös kunnostautunut LVI-hommissa. Eilen asensin ilmanviilennintä varten sellaisen ilmalukon ikkunaan. Vielä pitää hankkia jatkoputki ulosmenoon, että saamme vermeen käytön vaivattomammaksi. Kyllä muuten viilentää - juuri ajoissa. (Itse viilentimen pikkuveljeni lahjoitti meille - minua ei yhtään harmita olla köyhä sukulainen. Ilahduttaa vain. Vein mie tuliaisiksi pullon sampanjaa, saippuakuplamiekan sekä puolukkajauhetta.)

Onnellisuutta ja kiitollisuutta liikkeellä. Ei vaan harmita. Lomakin on vielä edessä, kun vaan hengissä pysymme.

Pahapäinen

En kuulemma ole veikeä enkä kovin leppoisakaan; olen pahapäinen, sisukas ja periksiantamaton. Mikäs siinä, jos tykkää mallista. Tiedän, etten ole kovin lutuinen. Siksi on ihanaa, kun tiedän Hänen silti minua rakastavan. On kai minussa sitten jotain hyväkin.

Pikkuveli päätti järjestää kesäkuulle lähisuvun tapaamisen, kun niskanikamien leikkausjäljet alkavat parantua. Ei meitä nyt ihan viittäkymmentä tule olemaan, mutta yli kymmenen kuitenkin. Vähän jännittää, miten mahdumme veljen varsinaiselle mökille, mutta onhan siellä tupa, yksi makuuhuone, aikassa neljän hlön nukkumatilat, veneeseen menee varmaan kaksi ja toinen veli uhkasi vuokrata matkailuauton. Nuoriso voi olla teltoissa.

Hankin jo junaliput. Vähän myöhästyin, menolipuista menee täysi hinta. Ärsytti, kun ekan kerran lippuja tutkaillessani olisin vielä päässyt puolta halvemmalla. Mutta kiva lähteä; rakastan veljiäni ja heidän perheitään. Kaikki tahtovat pitää hauskaa, viihdymme yhdessä, kaikki ovat hyväksyttyjä omana itsenään.

Kunpa kirottu virustilanne ei nyt pahene puoleen kesäkuuhun mennessä! Tahdomme hivenen vaihtelua mökkihöpertelyn päälle.

Ai niin, vaihtelua! Olin toimistolla, siellä oli hirveästi ihmisiä! Ainakin 15! Olipa mukava kuulla ihmisääniä ja istua kokouksessa ihan elävien ihmisten kanssa. Aloinkin jo kyllästyä kuulemaan ääniä päässäni (luurit korvilla, mitäs luulit?). Ja mikä parasta, perjantaina menemme jälleen. Meillä on tiimipalaveri ihan livenä, pitää ehkä vähän hankkia jotain herkkusia iltapäiväkahville.

Vapaaehtoisesti lapsettoman äitienpäivätoivotus

Muistan pelänneeni jo kolme-neljävuotiaana ajatusta, että sisälläni möyrisi jotain. Alien. Olinhan itse sellainen. Kammosin ajatusta, että joku minun ikäiseni joutuisi vahtimaan vanhempiaan, tekemään päätöksiä, pettymään aina uudelleen. Tiesin, millainen minusta tulisi, vanhempieni lapsesta, enkä ollut väärässä.

Olen epäkelpo ja viallinen. En edes äidilleni osannut olla mieliksi. Liian kovaääninen, liian näkyvä, liian kaukana, liian kaukainen.

Ja miten monta kertaa on Hän jo todennut olevansa onnellinen, kun minulla ei ole lapsia. Hänen jälkikasvunsa aiheuttaa aivan riittävästi ongelmia. Tiedän. Minun kääpiöni olisivat triplanneet potin. Tunnen itseni. Tiedän geenini.

Hyvä puoli asiassa on, että suurin osa ihmisistä onnistuu vanhemmuudessa ja lapsena olossa. Muissa asioissa sitten mokataan ihan kymmenellä. Niin kuin solidaarisuudessa, jakamisessa ja suvaitsevaisuudessa. Tässä tilanteessa olen onnellinen, että vanhempani ovat jo kuolleet eikä minulla ole jälkikasvua. Ei edes minulta salaa tehtyä. Onneksi olen nainen, onneksi olen vanha maho nainen.

Tänään hivenen epäilen oikeuttani edes parisuhteeseen. Onko hirviöillä oikeuksia? (Voi olla, että maailmantilanne lisää tuskaa.)

Talviloman päätös

Apua! Loma loppuu. Ihanaa! Arki alkaa. Kahtiajakoinen tunnelma johtuu siitä, että en pääse viikossa eroon töistäni, mutta toisaalta Hän ei kunnolla pysty jatkamaan omiaan, koska minä olen paikalla. Vaikka meissä on paljon siamilaisten kaksosten vikaa, oma tekeminen pitää säilyttää molempien mielenterveyden takia.

Perjantain käytimme siivoamiseen. Ennen puhtaita lakanoita imuroin patjamme. Kunpa olisi muillakin vesi-imuri, tietäisivät, mitä patjassa piileskelee. Onneksi meillä on samanlainen standardi ja rytmi siivousasioissa. En kestäisi enää elämää sottapytyn kanssa tai ihmistä, joka ei osallistuisi minulle tärkeään asiaan. Tällä hetkellä kotityöt menevät melkoisen hyvin tasan, minä hoidan pyykit ja kokkaamisen, Hän siivoaa ja tiskaa viikolla - minä hoidan tiskaamisen viikonloppuisin.

Löysin torstain kauppareissulla uuden sienikirjan halvennuksesta, eur 4,50. Tuntuva alennus johtui siitä, että kannet ja teksti olivat taitettu väärin. Kansien suhteen kirja piti kääntää ylösalaisin ja aloittaa lukeminen takakannen puolelta. Sehän ei minua metsässä haittaa, uudessa kirjassa on enemmän lajeja kuin tähän saakka metsäretkillä mukana kantamassani taskukirjassa. (Siitäkin olen onnellinen, että Hän on innostunut metsäretkistämme. Hän kuvaa ja minä metsästän sieniä. Metsään on mahtavaa mennä yhdessä.)

Suomen Sieniseuran naamakirjasivuilta bongasin linkin ihanaan englanninkieliseen artikkeliin sienestämisestä. Suosittelen lämpimästi, mikäli olette sienestyksen ystäviä - tai jos tahdotte ymmärtää meitä hurahtaneita. Oli siitä ex-puolisostani jotain iloakin, kun minut lajiin tutustutti ja tunnistamisen salat opetti. Metsässä vietetyt ajat olivat suhteemme rauhaisimpia aikoja.

Torstai-iltana soitti myös ex-puolison tytär, entinen ilkeä tytärpuoleni, toivottaakseen hyvää häävuosipäivää. Hän on tehnyt tuloaan vierailulle vuoden päivät, saa nähdä, joko vierailu pian toteutuisi. En kuitenkaan tahdo vaatia tai pakottaa. Tytär oli varsin rasittava teini-ikäinen, liittoutuivat isänsä kanssa minua vastaan. Molemmat potivat omia kipujaan, pääsin sijaiskärsijäksi ja ukkosenjohtimeksi. Onneksi nykysuhteessa tilanne on toisin, Hän kuuntelee minua jopa jälkikasvunsa suhteen. Me olemme yksikkö siinäkin asiassa.

Onneksi on vasta lauantai. Onneksi on työ, minne mennä. Onneksi löysimme toisemme - tästä on tullut ihan hyvä elämä.

Olihan iltamat!

Junamatka sujui kivuitta. Eväsleivät ja kahvi auttoivat kestämään tylsyyttä ja huikoa. Sitä paitsi sinne sain upotettua jääkaapin sisältöä - vähensin biojätteen määrää. Maisemat olivat kauniita, erityisesti ihailin paljaita järven jäitä. Näyttivät retkiluistelijan unelmilta. Lumen määrä ryhtyi lisääntymään vasta Mikkelin jälkeen. Perillä oli jo varsin talvisen näköistä, lämpötilan puolesta ainakin. Helsingissä ei ole -7C lämpötiloja tarvinnut kokea, mutta silti lämpötila tuntui ihan siedettävältä - ei kosteutta tai viimaa. Kaunis auringonlasku ja pilvetön tähtitaivas.

Pikkuveli vei meidät nuorimman pikkuveljeni tyhjään hulppeaan lukaaliin. Petasin vierashuoneeseen sängyn, ennen kuin kävelimme veljenvaimon pinaattivohvelitarjonnan pariin. Pari tuntia jaksoimme seurustella, ennen kuin uni alkoi painaa silmän nahkalätkiä. Onneksi matka majapaikkaan oli lyhyt.

Hassua oli nukkua leveässä sängyssä, meillä kun edelleen on sellainen 120-senttinen, jossa suoraan sanottuna nukumme liimautuneina toisiimme. Minulla on pitkän ajan suunnitelmissa 140-senttinen runkopatja. Vanhemmiten tunnun tarvitsevan elintilaa, etenkin kääntyillessäni. Nyt uni oli syvää ja sitä riitti.

Käpöttelimme pakkasauringossa aamupalalle veljen residenssiin ja sitten takaisin pakkaamaan tavarat. Kerkesin vielä ennen lähtöä ottaa päiväunet sillä välin kun Hän tutustui sähköflyygelin salaisuuksiin. Veljen ja vaimonsa tyyli on aika suurellinen, raha saa näkyä. Mutta en ole kateellinen, raskas työ siellä taustalla elintasoa pyörittää. Ja valuuhan niitä murusia meidän köyhempienkin pöytään.

Niin kuin nyt synttäreitä juhliessamme. Kuutisenkymmentä vierasta Tahkolla rinnebaarissa juhlistivat kälyni 60-vuotisstyntymäpäivää. Leikkimielistä ohjelmaa, mm. veljeni ystävineen esittämässä Joutsenlampea vaaleanpunaisissa tutuissa, tanssia, naurua, muisteloita, älyttömän herkullista ruokaa, uusia tuttavuuksia. Onneksi en enää lähtenyt jatkoille, vaan ymmärsimme vetäytyä hotellihuoneeseen. Hän jaksoi yllättävän hyvin seitsemän tunnin riehakkaat juhlat selvinpäin, pari viimeistä tuntia tosin varsin vaisusti. Enkä ihmettele, huppelia oli liikkeellä.

Tämä päivä meni matkustaessa. Oli kummallista tulla takaisin täydestä talvesta vesisateen keskelle. Onneksi bussi tuli heti. Hän otti kassit ja minä kävin lähikaupassa. Punalapputuotteilla sain aikaan oivan pasta-kanaruuan. Tästä on hienoa aloittaa talvilomaviikko.