I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch.*

Me voimme hyvin. Kiitos siitä universumille! Kissat voivat hyvin. Hallelujaa, ylistys! Yhteiskunta on sairas. Kun tuota nykyhallitusta seuraa, itku on lähempänä kuin nauru. Hullujahan ne tuntuvat olevan monellakin tapaa. Pakko siis pitää yksi vuorisaarna.

Nyt kun lama on taas alkamassa, niin eivätkö nuo onnettomat koita nutistaa pienituloisia tai tulottomia ihmisiä asemaan, jossa kaksi matalapalkkatyötä on pakko, jos elää meinaa. Ja kun niitä kahta työtä tehdään kahdelle eri työnantajalle, niin kukaan ei seuraa kertyneitä työtunteja. Eläköön! Orjuus on laillistettu!

Saan olla itseni kohdalta kiitollinen, että olen jo elämäni ehtoopuolella. Näin vihervasemmistolaisena kiitän yhteiskuntaa kahdesta opintolainasta, molemmat olen maksanut ihan itse pois. Kiitän peruskoulusta, lapsilisästä, opintotuesta, aikuisopintotuesta, kunnallisesta hammashoidosta ja soskun rahoista (pari kertaa sielläkin notkunut, mutta en silti jäänyt yhteiskunnan elätiksi).Kiitän terveydenhuollosta, jota ilman olisin jo kääpiönä kuollut pois nurkista kuleksimasta. Ja pari kertaa vielä vanhempanakin. Kiitän edullisesta asumisoikeusasunnosta, vaikka tod.näk. vastike nousee n 80 e/ kk. Kiitos vilkkaasta joukkoliikenteestä (ratikka15 <3). Kiitos kirjastoista, yhteiskuntarauhasta, ay-liikkeestä ja monipuoluejärjestelmästä.

Vastineeksi olen 10 vuotta kasvattanut kunnallisena nuoriso-ohjaajana pirun pienellä palkalla muiden kääpiöitä. Nuorimmatkin jo nelikymppisiä, mutta suurin osa niistä selvisi aikuiseksi suhteellisen täyspäisenä. Ovat tuottava kansanosa ja kasvattavat omia lapsiaan kunniakkaasti. Sen urakan jälkeen päätin ryhtyä ajattelemaan itseäni ja siirryin mammonan palvelukseen ja verojenmaksamispuolelle. Ihan hyvä diili.

Olen saanut eläkettä kertymään yllättävän paljon. Oletan, että tulen vielä kartuttamaan sen jonnekin pariin tonniin. Kai sillä elää, vaikkei kunnallinen terveydenhuolto enää pelaisikaan. Ehkä tarjolla vihdoin olisi armoitsemurhavälineistö, ettei tarvitse viedä vähiä vanhustenhoito/palvelutalopaikkoja. En minä kitua tahdo.

Enkä tahdo edes aloittaa maahanmuuttoteemasta - tai ehkä vähän. Jos kantasuomalainen ei lisäänny, niin olisiko syytä yrittää saada Suomeen maahanmuuttajia? Ja sitten kun niitä on tänne saatu, olisiko syytä satsata kotouttamiseen? Jos kouluissa ei riitä lapsioppilaita, eikö niihin tiloihin voisi perustaa peruskouluja maahanmuuttajille? Oppivelvollisuus kunniaan.

Viimeistään niiden maahanmuuttajien lastenlapset ovat suomalaisia - ja jos saan toivoa, suvaitsevaisia ja avarakatseisia suomalaisia. Värillä ei ole väliä. Päätän yltiöoptimistisen saarnani täältä tähän.

*"I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch." on lainaus elokuvasta Stage Mother. Katsoin vahingossa nääs elokuvan tossa pari viikkoa sitten. Tykkäsin.

Kävimme Hänen kanssaan entisten nuorten kokoontumisajoissa, Keban keikalla Tavastialla. Oli kivaa!

Minni vuosi sitten ja eilen. Neiti ei enää ole vauvvakissa.

 

Paranemaan päin

Sanotaanko näin, että olipa hienoa, kun potkupallokisat alkoivat juuri kun sairastuin. Olen saanut sairastaa rauhassa, kun Hän on melskannut kisayleisön kanssa. Kuten sunnuntaina jo tiesin, flunssa, klassinen räkätauti, kolkutteli onteloiden takana. Imeskelin sinkkitabletteja ja yökkäilin (iljettävän makuisia kaikki maut), istuin vessassa ja palelin.

Seuraavana aamuna laitoin töihin rehvakkaan viestin, että lepään päivän ja sitten ryhdyn tekemään etänä hommia. Itse asiassa jo samana iltana tajusin, ettei minulla ole toivoakaan pitää lupaustani. Ei tullut mikään yhden wcpaperirullan flunssa, vaan kahden (lasken kestoa niistämiseen kulutetun wcpaperin perusteella - paperinenäliinoja tietenkään ollut koko huushollissa ja talouspaperi rikkoo nenän).

Tiistaina tein koronatestin ennen kuin raahustin Pirsmaan, kun kävi niin, että reilu 10 vuotta sitten käytettynä saamani Moccamaster-kahvinkeitin antoi viimeisen valomerkkinsä kesken aamukahvin keiton. Arvatkaas, säikähdinkö poksausta ja leimahdusta, onneksi vikavirtakytkin sulaketaulussa toimi, eikä pahempaa sattunut. Odotettavissahan se on ollut, kun jo vuoden päivät keitin on tiputtanut vettä pohjasta. Vaan kun kumpikaan meistä ei ole hienomekaanikko, niin olen vain odottanut viimeistä voitelua laitteelle.

Googlailtuani Black Week tarjoukset Moccamastereille tajusin, että helpointa uusi oli hakea lähiPirsmasta, eikä lähteä reporankana seikkailemaan pitkin elekroniikkakauppoja. Maksoin peruskeittimestä 40 euroa enemmän, mutta bonukset nousivat 15 euroa ostoksen ansiosta ja tulossa on vielä kaksi punaista teema-mukia kylkiäisinä. Ei paha.

Samalla tein kaikki puuttuvat ruoka-ostokset. Sainpahan levätä rauhassa. Tänään pitää tehdä taas toivioretki samaan osoitteeseen, kun vähän paremmin voidessani tilailin joululahjoja verkosta, nyt löytöni odottavat automaattien lokerikoissa noutoa. Hän oli ihana, kun muutaman kerran jo ihastellut kotitunnelmaamme jouluiseksi. Kaivelin sesonkivalot ikkunaan ja pöydälle ja tupsuttelen kahvipurujen päälle kanelia. Kun kuuma vesi osuu siihen, asuntoon leviää ihana kanelin tuoksu. Köyhän naisen aromaterapiaa.

Nyt kun itse olen parantunut, niin Hän sairastui vuorostaan. Parempi tietysti näin, että aina on toinen kotihommavalmiudessa, mutta eihän tämä kivaa ole. Pitänee siirtää suosiolla ainakin siivous ensi viikkoon, emme me nyt vielä pölyyn ole tukehtumassa. Poltellaan kynttilöitä ja keitellään kanelikahvia.

Negatiivinen on positiivinen asia.

Pyhäinpäivää

YLE:n laskurin mukaan ensimmäiseen eläkeikämahdollisuuteeni on aikaa 6 vuotta ja 301 päivää. Mielenkiintoisen kamalaa, voisiko joku kertoa, mihin aika on mennyt? Olen tosin miettinyt, että jos vaan terve olen, pää pelaa ja töissä pitävät, voisin jatkaa ainakin osa-aikaisena. Ehkä vielä on turha spekuloida, etenkin kun eilen meinasi mennä itkuksi heti aamusta, kun tajusin työn määrän. Mutta siitäkin selvisin, rämpimällä tosin ja maanantaina koko homma alkaa alusta.

Pari viikkoa hoitokissalan henkilökuntana päättyy huomenna. Morris ja uusi tyttöystävänsä Minni ovat viihdyttäneet meitä huolella. Morriksella meni reilu viikko, ennen kuin hän antoi anteeksi ihmiskunnalle ja otti kontaktia. Minni sen sijaan on hellyydenkipeä perskärvänen. Hienoa on ollut saada heidät kylään, varmaan vuodenvaihteessa saamme heidät vierailulle uudelleen, kun omassa perheessä tapahtuu lisääntymien. Saavat tuoreet vanhemmat ja isosisko hetken tutustua uuteen tulokkaaseen.

Minuahan ei pimeys ole koskaan haitannut, mutta Häntä taas ankeuttaa. Koitan muistuttaa, ettei pimeyttä kestä kuin kolme kuukautta. Kaikkea kivaa on luvassa. Isänpäivänä Hän saa lapsenlapsensa kylään. Sitten tulevat syntymäpäivät ja joulu, lisää kissavieraita. Ennen kuin huomaammekaan, valon määrä alkaa lisääntyä. Itse pidän tietyllä tapaa sellaisesta puolipakollisesta lepohetkestä, ei paljon kiinnosta lähteä riekkumaan. Eikä paljon jaksakaan töiden takia.

Mutta yhdessä on hyvä olla. Se on onnea.

Viikon varrelta

Arki on ihana sana! Enpä olisi uskonut nuoremmasta itsestäni, että tällaisen lausunnon vielä joskus antaisin. Päivät kuluvat nopeasti töissä, perehdytän kahta henkilöä yhden käyttämämme ohjelman antiikkisiin saloihin. Onneksi he oppivat huomattavasti nopeammin kuin minä - tai sitten minä olen parempi perehdyttäjä kuin kollega, joka minun koulutukseni hoiti. Itserakkaasti totean, että ehkä se todellakin näin oli.

Maanantaina kävin yhteiskunnan tarjoamassa alastonkuvauksessa, mammografiassa. Oli ensimmäinen kerta, kun yhden kuvan ottaminen sattui perusnipistystä enemmän. Tuloksia saa huonossa tapauksessa odottaa parisen viikkoa, hyvässä taas useamman. Päasia, että sain käytyä.

Tiistaille sain kutsun videohaastatteluun. En ole kovin luottavainen, että jatkoon pääsisin, mutta olenpahan taas kokeillut. Minulla on vielä seitsemän vuotta eläkeikään, enkä usko, että silloinkaan tahtoisin eläkkeelle, jos vain säilyn toimintakykyisenä. Annettavaa varmaan olisi.

Lauantaina juhlistimme etukäteen syntymäpäiväni. Teimme Helsinki-turneen: soitinkauppa, antikvariaatti, kirppari, myöhäinen lounas ja sitten ruokakaupan kautta kotiin. Syntymäpäivälahjakseni valitsin antikvariaatista viisi kirjaa. Høegiä kolme, sitten yksi lukematon Holdstock ja uusi käännös Philip K Dickin kirjasta Do Androids Dream of Electric Sheep? Uneksivatko androidit sähkölampaista? Kuulosta kovasti paremmalta kuin Palkkionmetsästäjä. (Kirjaan löyhästi perustuu Blade Runner-leffakin. Paitövei.)

Oli ihana aurinkoinen päivä ja meillä jälleen erinomaisen kivaa yhdessä. On mahtavaa, että rakastettu on myös yksi parhaita ystäviä, mitä iäkkäämmäksi tulemme, sitä tärkeämmäksi sekin puoli käy. Rakkaus on hieno laji.

Olen taas ajatellut - kannattaako se?

Jälleen kerran mietin, että ihmisen olisi syytä rakastaa (tai edes pitää) työtään, kun miettii, miten paljon aikaa ja energiaa siihen käyttää, miten tärkeitä asialliset kollegat ovat ja miten pieni on siitä saatava korvaus. Ainakin perusihmisellä, on kai niitä hyvin ansaitseviakin, mut sama koskee heitäkin, helpottaa rahan ansaitsemista, jos pitää siitä mitä tekee. Oma työni on tällä hetkellä merkityksellistä, mielenkiintoista ja opin koko ajan uutta, kun törmään uusiin ratkaistaviin haasteisiin.

Silti odotan lomaa, vaikka lakkovapaata kertyi kuusi viikkoa. Ilman niitä olisin todennäköisesti pitkällä sairaslomalla. Lakko pelasti mielenterveyteni sekä perspektiivin. Ja kun esihenkilö joutui rumbaan, hän kategorisesti kieltäytyy meille tarjottavista lisätöistä. Siperia opetti, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Toinen asia, mitä eilen pyörittelin päässäni, en olisi ikinä uskonut, millainen onnen ja rauhan tunne ihmisen valtaa, kun kysyy toiselta, tahtooko hän katsoa telkkaria vai suljetaanko koko värme. Että on ihminen, kenen kanssa voi olla lähes kuin itsekseen, joka on nähnyt kaikki puolet ja silti tahtoo olla kanssani. Onhan se aivan mahtavaa! Meillä on kränämme, ongelmamme ja vastoinkäymisiä, mutta yhdessä jaksamme ja jaamme. Hän on minulle kumppani, rakastettu ja ystävä.

Kolmas juttu. Kun eilen tihrustin Martin Clunesin saarihyppelyohjelmaa, naureskelin mielessäni, että nuorempi minä olisi tilannut laivamatkan Marquesassaarille Hiva Oalle ja etsinyt sen hevoiskuiskaajan käsiinsä. Juu. Tiedän makuni. Onneksi kotona on yksi makuuni sopiva, toi mun valo. Ihanaa kuitenkin huomata, ettei ole täysin immuuni.

Ensi viikolla joudun ehkä keskustelemaan jälleen palkasta ja positiosta. Pitää teroittaa aseensa ja vyöttää kupeensa.

Huolenkantaja

Hyvin on verkkainen päiväkirjan päivitystahti, kun elämä vyöryy tahtiin herätys-töitä-kotihommia-ruokaa-nukkumaan. Datamigraatiossa ilmenee ongelmia, joita minä en pysty ratkaisemaan, mutta vedän mutkia suoraksi, koska nyt tehdään vasta leikkiversiota. Ainakin opin, mitä pitää korjata ennen lopullista versiota.

Yksi ystävä voi huonosti. Onneksi näin hänen lähettämänsä viestin vilaukselta työpäivän aikana, ennen kuin hän sen tuhosi. Pystyin vastaamaan työpäivän jälkeen. Vyyhti aukeni, ja kyllä, asiat ovat huonosti, mutta eivät lopullisen huonosti. Se hänen pitää tajuta itse. Eilen illalla otin yhteyttä myös ystävän puolisoon kysyäkseni vointia, muistan miten yksin itse olin vastaavanlaisessa tilanteessa.

Pohdin jälleen kerran elämää, haurautta ja ainutkertaisuutta. Nyt kun itse on tännekin saakka päässyt, usein ihmettelen ja olen kiitollinen kokemastani. Eipä olisi se pienen pohjois-karjalalaisen kylän tyttö uskonut, jos kaikki olisi silloin paljastettu. Ja mene tiedä, mitä kohtalolla on takataskussaan.

Itse kyllä toivoisin, ettei kovin kummoisia. Olen niin onnellinen juuri tässä ja nyt. Kiitollinen rauhasta ja tasapainosta. Maailman onnellisimman maan kansalainen tietää oman onnensa olevan tyytyväisyyttä. Kun ei tapahdu mitään kamalampaa kuin tavarat välillä tippuvat käsistä ja seinät käyvät kimppuun. Siinä se.

Parvekkeelle tuli uusi kasvi. Ilmalämpöpumppu tappoi neilikat ja rosmariinin, kun reilun viikon tohotti kuumaa niitä päin. Että minä rakastan tätä viileyttä!

Ystävyydestä

Jo pääsiäisen aikaan suunnittelin kutsuvani yhden entisen nuoreni kylään. Ystävän, ei tässä enää voi nuorista puhua, kun hänkin täyttää reilun kahden vuoden päästä 50 vuotta. (Apua! Minne aika kuluu, kun on kivaa?) Pääsiäinen meni kotia järjestäessä remppaa varten, eikä väistöasunnossa ollut tilaa vieraalle, niinpä siirsin kutsun viime perjantaille.

Nyt on koti kunnossa ja minulla aikaa suunnitella menua. Ja sitä teinkin huolella, suunnitelma kerkesi muuttua useasti ennen kuin päätin tehdä grillijuusto-rypäle-salaatin ja oman versioni vodkachorizopastasta. Vaihdoin kerman kantarellikermakastikkeeseen ja koska käytin raakamaggaraa, pannulle lisäsin sipulia ja paprikaa kypsymään yhtä aikaa makkaran kanssa.

Ruoka onnistui, vieras tuli ajallaan, kaikki tulivat keskenään toimeen. Oli mukava leppoisa ilta, vielä kävimme Käpygrillissä kuuntelemassa Thin Lizzy-coverbändin keikan. Siellä onnistuin viivyttelemään niin pitkään, että viimeinen kotibussi kerkesi mennä. Ilma oli niin leppoisa, että kävelin parisen kilometriä kotiin päin, kunnes pääsin loppumatkan bussilla. Ihana linnunlaulukonsertti, upea kuutamo, lämpöä ja kevään tuoksua!

Ystävät ovat tärkeä osa elämääni. Sen Hän on saanut huomata. Enimmäkseen on käynyt niin, että ystävät puolin ja toisin ovat hyväksyneet meidät pariskuntana, vain Hänen sairautensa hulluimpina aikoina kuulin vastakkaisia mielipiteitä. Mutta normalioloissa on kanssakäyminen luontevaa ja leppoisaa, mielipiteet myönteisiä kaikinpuolin. Toivon, että tilanne jatkuu tällaisena, parisuhteessa pitää säilyttää tasapaino ystävien ja puolison suhteen. Molemmat ovat tärkeitä, en ole onnellinen ilman toista.

(Varoitus, seuraa keittiötsykolokinen lausunto. Varmaan ystävyyden tärkeydellä on jotain tekemistä yksinäisen lapsuuden ja varhaisnuoruuden kanssa, ujo köyhän alkoholistiperheen lapsi ei ollut halutuinta ystävämateriaalia. Siksi edelleen hämmästyn, kun huomaan kelpaavani jollekulle ihan minuna itsenäni. Eipä silti, että muuten voisin lahjoakaan ihmisiä, korkeitaan ruualla. Että kai minussa sitten jotain hyvääkin on.)

Amatöörifilosofi

Kävin lauantaina kotona kauhistelemassa kylpyhuoneen remonttia. Kuivaaminen oli lopetettu, hyvä asia sinänsä, mikään ei ole vuotanut minnekään. Vielä kun saisivat tehtyä jotain uutta. Hirvittävän näköistä oli asuintiloissakin, kun kaikki kolot olivat täynnä eteisen ja kylpyhuoneen kalusteita. Kävin tutustumassa sisäpihalta löytyvään kylpyhuonekonttiin - olisi sen kanssa hätätilassa tullut toimeen.

Pikkuhiljaa valmistaudumme kuitenkin vaihtamaan seuraavaan väistöasuntoon. Kun aikani itkin ja kauhistelin remontin venähtämistä, otin lusikan kauniiseen käteen, laitoin viestin työmaailmasta tutulle yhteyshenkilölle. Sieltähän se apu löytyi. Muutamme huoneistohotelliin 29.4. saakka. (Mutta tämänhän minä jo kerroinkin. Olen vain niin helpottunut, että kyllä onnenpotku päässä pyörii.) Jos rempan saavat päätökseen aikaisemmin, onpahan aikaa siivota koti ja kantaa tavarat takaisin vähitellen. Onneksi paikallisliikenteen bussit kulkevat suhteellisen läheltä molemmissa päissä.

Luen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian viimeistä osaa, Uusi maa-romaania. Taas hidastelen, maistelen kerääviä juonenkäänteitä ja jo nyt ikävöin hahmoja, kun tiedän kirjan pian loppuvan. Oli oikea ratkaisu lukea ensin Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit, paljon olin niistäkin kerennyt unohtaa. Onneksi mukana on vielä kaksi Antikvariaatti Sofiasta löytynyttä kirjaa: Hanif Kureishin Musta Albumi ja Will Selfin My Idea of Fun, jospa niillä pärjäisin kotiin saakka.

Välillä mieleen tulee kummallisia ajatuksia. Kun kuolen, jään paitsi kaikesta hyvästä kirjallisuudesta, jota sen jälkeen kirjoitetaan tai jota en kerkeä elämäni aikana löytää. Mutta ehkäpä on niin, ettei sitä kuolemansa hetkellä kerkeä miettiä, on vaan nyt tehtävä parhaansa, ettei jätä hyvää kirjaa lukematta. Tai hyvää tekoa tekemättä, tutustumatta uuteen ihmiseen, opiskelematta kiinnostavaa asiaa, rakastamatta, antamatta anteeksi, lepäämättä, haastamatta itseään...

Toinen lomapäivä menossa. Luvassa pakkaamista, pyykinpesua ja siivoamista. Ai niin ja kaupassa pitää käydä. Samoin kotona, unohdin ottaa puolukkajauheen ja Hän kaipaa puhdasilmasprayta, tietokone kuumenee, kun pöly tukkii tuulettimen. Kyllä me selviämme, jos yhdessä saamme jatkaa.

Deminutiivi - lomanen

Aloitin talvilomani. Minulle on kasautunut reilusti levon tarvetta ja vain viikko lomaa. Niinpä tulee mieleeni kutsua talvilomaviikkoa lomaseksi. Lomanen - viikon kestävä vähäinen lepohetki suolatehtaan arjesta. Ja viikon päästä kun menen takaisin töihin päiväksi ennen viikonloppua, tiedän olevani loman tarpeessa.

Inhaa olla oikeassa paskoissa asioissa. Hänen kanssaan puhumme politiikkaa ja seuraamme maailmaa. Yksi asia meitä on viime päiviin saakka erottanut, Hän on uskonut itänaapurin Puttepossun ja Kiinan Pingispallon jotenkin pysyvän ruodussa ja pitävän myös kansansa aisoissa. Minä taas epäilin ja luin merkkejä toisin. Nyt Hänelle kävi kuin pressa-Salelle: naamiot putosivat. Hän uhoaa ikuista kostoa, minä pessimisti taas pelkään, ettei vain vielä tule kamalampia käännöksiä ennen kuin pästään kohtaan, jossa diktaattori kuolee oman käden kautta, tapetaan tai vie mahdollisimman monta mukanaan.

Toinen asia, mistä olen jo kauan juputtanut, on kulutusyhteiskunnan kuolema. Ihmettelen, eivätkö ikäiseni tajua, ettei tällainen voi kestää. Nuoruudessani kaatopaikat olivat vielä tyhjiä, tavaraa haudattiin maahan mallilla "pois silmistä, pois mielestä", sitä katselin kauhuissani jo kääpiönä. Sittemmin ihminen on jo ymmärtänyt ryhtyä kierrättämään hylkäämiään romuja, vielä kun tajuaisivat, ettemme tarvitse niin pajon alunperinkään. Olemme kulutusyhteiskunnan huipentuma, reliikki, joka ilmeisesti vain pakon edessä ymmärtää, että se on loppu nyt. Raha tai tavara eivät takaa onnea, matkat ympäri maailman eivät tuo maailmanrauhaa tai avarra maailmankuvaa. Rauha ja mielen avartaminen tapahtuu kotosalla, jos avaa silmänsa ja alkaa miettiä, millaisen pallon aikoo jälkikasvulleen jättää.

Olen pommikuopan reunalla kasvanut lapsi, Pohjois-Karjalaa pommitti itänaapuri taajaan, kun halusi katkaista kuljetusyhteyden Lappiin. Leikin yksin 2-3-vuotiaana junaradan varressa, mummo varoitteli, että jos kaivellessani törmään isoon mustaan metalliseen mötikkään, kaivelu pitää lopettaa, silloin tällöin löytyi vielä 60-luvulla suutariksi jääneitä ammuksia. Sieltä taitaa pessimismini olla kotoisin, Pojois-Karjalan kangasmetsistä.

Kunpa olisin väärässä!

Onni täällä vaihtelee, eikä taivaan isää näy

En varmaan koskaan ole saanut tällaisia suukopuja aikaiseksi veljieni kanssa kuin parin viime vuoden aikana. Usein epäilen sen johtuvan maantieteellisestä erostamme. Pohjoisemmassa Suomessa monet poliittiset päätökset tuntuvat näyttävän silkalta kiusanteolta. Niin kuin bensalitran hinta. Ja kaikki on hallituksen kehitysavun syytä.

Onneksi usemmiten vältämme täyden rähäkän. Tai sitten kolmas meistä vetää uuden epäreiluuskortin esiin, silloin viimeistään tajuamme, että kaikilla meistä on ongelmamme, samaa perhettä kuitenkin olemme, pidämme loppupelissä toistemme puolta aina.

Henkilökohtaisesti uskon meidän sukupolvemme jäävän tämän kulttuurin viimeiseksi kulutusjuhlasukupolveksi. Koko nykyinen kulttuuri alkaa olla tiensä päässä, käy kuin mayakulttuurille, Rooman valtakunnalle tai mitä näitä nousuja ja tuhoja nyt on ollut. Toki raunioista taas joku uusi malli nousee, jos nyt emme ydintalveen tupsahda. Yksi hälytysmerkki rappiosta ja tuhosta on taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyminen - itsekkyys meidät kaataa. Pian vyöryvät pohjoiseen nälkää, sortoa, kuivuutta ja sotaa karkuun isot laumat. Näinköhän ne rajoillemme pysähtyvät lupaa pyytämään?

Sitä tärkeämmäksi minulle on noussut ihmissuhteen arvo. Haluan elää mahdollisimman pitkään rauhassa tätä pientä taloudellisesti vaatimatonta, mutta henkisesti rikasta elämäämme Hänen kanssaan. Jokaisen hyvän päivän jälkeen olen kiitollinen. Ja niin olen huononkin, koska aina ne paranevat, kun vaan saamme olla yhdessä. Vaikeudet on helpompi kestää, kun jakaa ahdistuksensa toisen ihmisen kanssa. Niin myötä- kuin vastamäessä.

Tänään olen viettänyt saldovapaapäivää. Mietin nimittäin jo eilen oloani, jotenkin kehno. Olen matkustanut joka päivä väistökämppään siirtymisen jälkeen bussilla - eipä olisi ihme, vaikka olisin jo sanut koronan. Kuumetta ei ole, vähän valuu nenä ja vähän yskittää. Mutta kun kerran on mahdollisuus levätä hetki, niin käytän sen. Sen lisäksi opettelen uutta pesukonetta. Pitääkö kaiken aina olla vaikeata ja kantapään kautta koeteltavaa?

Vihdoinkin patsas on saanut jotain järkevää käyttöä. #maailmanräyhää

Valon päivä

Eilisen hammaslääkärikeikan jälkeen tarvitsin vapaapäivän. Imusolmukkeet ja kaula ovat turvoksissa, kun palvelusetelillä maksettu hammaslääkäri survoi viisi reikää täyteen muovia yhdellä kertaa. Alahampaat eivät taaskaan meinanneet puutua, lääkäri joutui lopettamaan poraamisen puuduttaakseen hampaita lisää. Aikaa meni monestakin syystä (ajanvarausjärjestelmä oli mm. päättänyt minun peruuttaneen aikani), ja kun kotiin pääsin, olin syömäkyvytön vielä pari tuntia. Vedenjuominenkin tuotti vaikeuksia.

Helsingin kaupungin terveydenhuolto säästää väärästä päästä ainakin minun kohdallani, jos en pääse hammastarkastukseen kuin kolmen vuoden välein. Kahden vuoden väliajalla reikiä on ollut vain pari kappaletta, huomattavasti siedettävämpää kuin eilinen piinapenkki. Todellakin tunsin olevan toisen luokan kansalainen maksavien asiakkaiden joukossa.

Mutta nyt nautin vapaapäivästä ilman minkäänlaista ohjelmaa. Nukuin jopa aamupäiväunet. Hän läksi hakemaan Dermosilin paketin, tykkäämme molemmat yrityksen seerumeista; hyaluroni-, kollageeni- ja uusimpana yökäyttöön retinoliseerumi. Apteekista hankin itselleni nykyään vain Acon silmänympärysvoiteen. Siihenkään en ole aivan tyytyväinen, täytyy kokeilla jotain muuta. Mutta jotenkin kivaa, että Hän jaksaa pitää huolen itsestään mahdollisimman hyvin.

Onneksi tässä kuussa ei ole enää tolkuttomasti ohjelmaa. Lauantaina minulla on roolipeli ja isänpäivänä tulee Hänen nuorimmaisena käymään kylässä. Jos tulee. Se vierailu on peruuntunut jo useasti. Vanhempaa minun ei tekisi mieli nähdäkään, on perinyt kaikki isänsä huonot puolet potenssilla kerrottuna. Sanotaanko, että jälleen kerran huokaisin onnesta, kun olen ymmärtänyt olla lisääntymättä, minä itsekäs hedonistinen epäihminen.

Valo hiipuu. Alkava pimeä vuodenaika vyöryy niskaan. Onneksi sitä ei kestä kuin kolmisen kuukautta. Helmikuussa valo jälleen saapuu. Jaksan, jaksan, jos vain Hänkin jaksaa.

Baarielämää, haastatteluja ja vieraita miehiä

Työpaikkaa en päässyt vaihtamaan (vielä, terveisin yltiöoptimisti), mutta muuten elämä näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Kiitos kuuluu virkistyneelle seuraelämälle. Toissa viikonlopun vierailu Keski-Suomeen oli piristävä. Sen seurauksena minulla on jo uudet Onnibus-liput joulukuun alkuun. Jyväskylässä järjestetään sisäfestarit, John Smithin viileämpi sisar, Frozen. Ja haastattelujakin on luvassa lisää, firmat vain vaihtuvat.

Viime perjantaina järjestimme elämää suuremman rumujuhlan kylillä luottoystävän kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli lähes vuosi ja juttua riitti. Tapasimme meillä, matkasimme bussilla Kallioon ja kuinka ollakaan, löysin itseni viiden maissa lauantaiaamuna hortoilemasta taksin perässä Krunikassa. Meillä asuva, Hän, oli sydän kylmänä seurannut lähettämieni tekstareiden avulla retkeä sydän kylmänä, ettei vaan jotain sattuisi. Mutta ei sattunut! Tosin kyllä kuulkaas sielua ja ruumisraiskaa riipoi, kun koomastani heräsin. Minusta ei ollut mihinkään. Nevö ögein 2021 kiertue suoritettu. Tai ainakin toivon, ettei sille seuraa jatkoa huomenna, kun pitkästä aikaa  saamme useampia vieraita syömäkylään.

Tuli taas todistettua, että Nainen tarvitsee kaksi luottokumppania, suutarin (check, Malmilla) ja kampaajan (check, Mariankadulla). Iso kiitos sinne edelleen,  vaikka eivät hiukseni aivan yhtä kauniit ole kuin keskiviikkoiltana Rentolassa. Mutta ovatpahan vaaleat, tasaväriset, ja minulla on otsatukka, jonka luontainen kasvusuunta tosin taitaa olla ylöspäin! Ei sitä uskoisi, mitä ammattitaitoinen kampaaja saa aikaan, etenkin jos edellinen kampaajavierailu on viime vuoden joulukuulta.

Offtopic: Kotipitsan mainos herätti aamumielessäni kummastusta, kun luin rieskarullan täytteet; Kebab, seitan, kana ja h*pykumpu - ei kun härkäpapu! Vegaaneilla on aina hauskempaa?

 

Joojoo, menen unille.

Lähdön tunnelmaa

Toiseksi parasta oman elämänmuutoksen jälkeen on juhlistaa ystävien ja kavereiden seuraavan taipaleen alkua. Vallitsevasta tilanteesta johtuen (ja esihenkilön ajattelemattomuutta, mutisen itsekseni) saattelin aivan yksin kollegan viimeisen työpäivän loppuun. Enkä harmittele, hauskaa oli.

Elvis-kissa on devon rex.

Kävimme nauttimassa kostean lounaan ravintolassa Tikkurilassa. Kollegan puoliso haki meidät heille. Siellä kissaenergian lisäksi tankkasimme toisen pullollisen proseccoa ja pullollisen valkoviiniä. Juttelimme, nauroimme ja paransimme maailmaa aina kahdeksaan saakka. Sain vielä kyydin kotiin, kun kollegan puoliso meni jatkamaan työpäiväänsä keskustaan.

Hän oli sillä välin siivonnut ja levittänyt parvekkeelle Iikkeasta tilaamani toisen maton. Tilaus osoittautui hivenen haastavaksi. Hieno suunnitelmani oli, että tilaan jutut postitse. Kävi niin, että paketista tuli liian suuri lokeroon, se oli kiikutettu naapurilähiön K-kauppaan. Houkuttelin viekkauvvella ja vääryyvvellä Hänet mukaan kantokameliksi. Hän taas kosti sen uudenlaisella kovennetulla Iikkealla, kannoimme paketin kahdestaan kotiin. Minä olisin ajellut busseilla. Olivat muuten lihakset kipeänä seuraavana päivänä. Mutta nyt on uuden parvekematon lisäksi parvekkeelle näkösuoja, makuusoppeen kattolamppu ja alulautaset (tiskikoneemme on vähän huoleton veikko, vanhat lautaset eivät enää kestäneet kolistelua, vaan alkoivat ikäntyessään lohkeilla).

Muuten olemme jälleen nauttineet leppoisasta rauhasta. Eilen oli klassinen perunasalaatti-naggipäivä, tänään teen marokkolaisvaikutteisia karitsalihapullia (täytettyjen herkkusienien ja perunasalaatin kera). Minusta on kiva kokeilla uusia helppoja reseptejä. Ja Hänestä on kiva syödä lopputuloksia. Win-win.

Kollegan lähteminen tulee lisäämään työkuormaani melkoisesti, kunnes hänelle saadaan seuraaja (toimenkuva tietenkin muuttui). Minulta taas poistui henkireikä, kenelle mie puhisen ärsyyntymistäni ja tuskaani? Tännekö? Vai Hänelle? Ehkä saatte molemmat osanne, pahoittelen. Yksi aikakausi taas päättyi, minun eläköitymiseeni on aikaa, sikäli kun ikinä voin taloudellisista syistä eläkkeelle jäädä.

Ikäkriisi kolkuttelee otsalohkon takana

Olen viime aikoina pohdiskellut onnea, onnellisuutta, elämän tarkoitusta sekä muita kevyitä kahvipöytäkeskusteluaiheita. Veikkaan, että minulla on elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Huomaan vanhenevani, tajuan joidenkin vaihtehtojen olevan jo saavuttamattomissa, toisten saavuttamisen vaikeutuneen. Taitaa olla edessä se punnitsemisen hetki, että miten kävi niin kuin omasta mielestä.

Lyhyt vastaus olisi, että hyvinhän tässä on käynyt huomioiden lähtökohdat, geenit ja luonteen. Sen varmaan ihmiset minusta muistavat, kun iso ovi aukeaa. Sen ja arvaamattomuuden, vaikuttaa siltä, että tuulen suunta on vaihtuva, välillä ei tuule laisinkaan. Tietoiset ratkaisuni ja elämän arvaamattomuus ovat tehneet kaaresta melkoisen vuoristoradan. 

Pitkä vastaus sisältää ehkää, muttaa ja jossia, mutta todennäköisesti päätyy samaan lopputulokseen. Sitä tarinaa vaan ei kukaan tiedä, ellen minä kirjoita muistiin edes vähän.

Surua on jo tähän mennessä ollut huomattavasti enemmän kuin iloa. Kipuja tulee olemaan enemmän, tai ne sijoittuvat lähemmäs loppuhetkeä ja varmasti jäävät  paremmin mielen päälle. Mikä vika on ihmismielessä, kun kielteinen tarraa tiukempaan kuin myönteiset tapahtumat? Eikö gagan vaan voisi unohtaa, onko pakko jäädä pyörimään laskikasaan?

Pohdin minä sitäkin, pitikö ne kääpiöt ihan oikeasti jättää tekemättä. Piti, koska en ollut kypsä eikä ollut kumppania. Fiksuja ja kamaliahan niistä toki olisi tullut. Kumppanittakin voisin nyt harkita adoptiota tai sijaisvanhemmuutta tällä päällä ja elämänkokemuksella, mutta en 10 - 15 vuotta sitten. Synnyttämään en ryhtyisi vieläkään. Minun sisälläni ei kasva mikään. Ei se silloin ollut mun teekupponen. Sen verran arvaamaton ja häilyväinen olin. Liian suuri elämännälkä oli itselläni.

Olen rakastunut vääriin ihmisiin ja antanut väärien rakastua minuun. Kokemusten tavoittelu minua on kovasti ajanut. Olen taiteillut ohuella pinnalla, kokemuksista saamani ilo on välillä kääntynyt myös kävelyksi lasimurskan päällä. Sitten on sattunut jalkapohjiin kuin Uuno Kailaan runossa. Mutta onhan siellä joukossa ollut hienojakin kokemuksia!

Jotenkin odotan seesteistä loppuikää, mutta pahoin pelkään, ettei tämä tivoli vielä ole kaikkia laitteitaan esitellyt. Muutama vatkain ja täristin on vielä testaamatta, toivottavasti myös muutama lempeä keinukin. Toivon vaan, ettei minun tarvisisi yksin matkata, kunpa Hänen ja minun polkumme kulkisi samaan suuntaan ja rinnakkain.

En etsi ikuista onnea, mutta tasainen tyytyväisyys olisi ihan mahtava juttu. Saako sitä tilata jostain vai itsekö taas pitää tehdä kaikki?

Parisuhteellisuusteoriaa edistyneille

Kieltämättä olen tehokas arjen pyörittäjä. Ennakoin, olen järjestelmällinen ja aikaansaava. Se valitettavasti usein johtaa siihen, että ennen kuin kerkeän opettaa ja iskostaa toimintatavat talouden muihin eläjiin, olen jo tehnyt ne itse. Se taas pidemmän päälle rasittaa parisuhteen tasapainoa ja saa minut puuskuttamaan "aina minä"-lausetta.

Näinhän ei voi jatkua. Arkiasioiden koulutus parisuhteessa on edenyt sille asteelle, että Hän osaa kuljettaa wc-paperia eteisestä kylpyhuoneen lavuaarikaappiin. Se tosin vaati puoleltani hivenen kikkailua ja paperin jemmaamista, ettei tarvitsisi bideesuihkun käyttöön ryhtyä.

Ilokseni huomasin, että eilen se vihdoin oli tapahtunut. Alakaapissa oli vararullia ja telineessä täysi rulla. Oikein päinkin vielä! Erävoitto! Tätä ennen olen pakkosyöttänyt Hänelle päivittäisen tiskaamisen (tosin Hänen tekemänään se vie vettä ja tiskiainetta) sekä viikottaisen siivoamisen. Ne ovat hänen vastuullaan, minä taas hoidan ruoka-asiat ja pyykin.

Uskon siihen, että kun kodinhoidolliset asiat ovat tasapainossa, vaikuttaa se myönteisesti myös parisuhteeseen. Taitaa siitä olla joku ihan oikea tutkimuskin tehty, että kodinhoitotoimenpiteiden jakautuminen kotitaloudessa on verrannollinen ketun vierailuun pesässä. (If juu nou vot ai miin.)

Päätän raporttini täältä tähän.

Ihan tavallista

Nyt kun kaikki on taas hyvin, niin ymmärtää nauttia arjesta. Perjantaita vietimme harvinaislaatuisesti elokuvaa katsoen. Kumpikaan ei ollut nähnyt Coenin veljesten Big Lebowskia. Nauratti ja kauhistutti samanaikaisesti.

Eilinen oli saunapäivä. Niin ja päiväunipäivä. Uni on minulle aina vain suurempi luksus. Kuusi tuntia on hyvä, seitsemän huippu, sen yli menevä osuus haave. Niinpä välillä nappaan Triptylin, etten heräisi aamuyöstä täydessä taisteluvalmiudessa. Toinen keinoni on yhden yhdentekevän sanan toisteleminen, kolmas on mielikuvitusmatka viljapellon halki kulkevan soratien laitaa kohti metsää, siellä mäki alas joen rantaan, siinä vaiheessa yleensä nukahdan.

Välillä sitten ei auta mikään. Ahdistaa ja masentaa. Mieli on ärtyisä. Yritän muistuttaa itseäni, että tila on ohimenevä. Että uni korjaa tilanteen, valkopesee mielen.

Kiitollisia olemme molemmat tästä normaaliudesta, tasaisesta, ennalta-arvattavasta arjesta. Kumpikin olemme sen verran vääntäneet tahkoa, poikenneet kadun varjoisalle puolelle, rikkoneet sekä itsemme että sivullisia, nyt osamme aivan toisella tavoin nauttia elämän viilentelyjaksosta. Spurtit ovat ohi ja maratonit takana. Korkeintaan luvassa on patikointia ja lyhyitä vaelluksia.

Ehkä juuri siksi osaamme nyt viettää rakastavaisten päivää lähes joka päivää. Eikä siihen tarvita kukkasia tai koruja juuri tiettynä päivänä, vaan yllätyksiä arjessa. Ja niitä riittää.

Rakkausruokaa rakastavaisille. Lasagnea tulee aina niin suuri annos, että sitä syömme alkuviikon. Tuli niin suuri annos, että onnellinen olin, kun lasivuoan alle tuli laitettua leivinpaperi. Vihaan uunin pohjan siivousta.

Keep it simple, stupid

Kuinka pitkään ihmisen pitää elää, että ymmärtää avata epämääräiset purkkinsa ja nyssäkkänsä lavuaarin, tai edes pöydän, päällä? Kysyy nimimerkki "pikakahvia pestopurkissa ja sittemmin puhtaalla matolla". Pikakahvi oli mukana loppusyksyn hotellireissulla, kun kaipasin hermolepoa ja vietin pitkän hotelliviikonlopun nukkuen ja lukien ennakkomateriaalia koulutusta varten. Se oli sitä pahaa aikaa, joku hyöty pandemiastakin, sain kolme yötä lepoa törkeän edullisesti.

Tänään teen liian monta asiaa yhtä aikaa, mutta kun tahdon tehdä sekä lampaankääpäorakas-piirakan että pekoniin käärittyjä täytettyjä kanapaistipalleroita, ettei ensi vkolla tarvitse kuin syödä töi-päivän jälkeen.

Naapurilähiöönkin pitäisi uskaltautua, mutta eilinen kaupparetki oli sen verran hyytävä, että taidan tehdä kävelyretkeni vasta huomenna, kun lämpötila nousee. Aar-kioskissa odottaa puolukkajauhelähetys. Alkaa olla vaikeuksia löytää isompia pakkauksia, muutkin ovat huomannet suomalaisen superfoodin hyväätekevän vaikutuksen. Ruokalusikallinen puuron päällä joka aamu on osoittautunut erinomaiseksi.

Pitänee ottaa ruuantekojuoma kehiin, niin rauhoitun. Aion suhtautua elämään mahdollisimman kevyesti, elämä ei ole märehtimisen arvoinen, se pitää elää. Jopa koronaeristyksessä pandemian armoilla. Meillähän on edelleen toisemme, se ei ole muuttunut. Ei rakkaus katoa hetkessä.

Yhteinen nauru

Eilen illalla kovin pitkästä aikaa nauroimme ja pelleilimme yhdessä. Tunnelma oli leppoisa ja hyväksyvä. Muistin, miksi olen Häneen rakastunut ja miksi Häntä rakastan. Ehkä minäkin toivun kurimuksestani. Ehkä tunnelin päässä näkyvä valo ei olekaan päälle vyöryvä dieseljuna, vaan tähti, ehkä aurinko.

Korjasin joulukuusen pois jo viikonloppuna. Hän imuroi maanantaina. Kun vein kuusen verkkokomeroon, nappasin mukaan pari talvitakkia ja talvikengät. Pilkoin lakastuneen hyasintin bioroskikseen, hetken mietin sipuleiden kylmäsäilytystä, mutta en nähnyt itseäni kuopimassa taloyhtiömme kukkapenkkiä keväällä, luovuin ajatuksesta. Olen edelleen ihmisarka. Luikahtelen käytävässä pimeän turvin.

Kollega kertoi olevansa raskaana. Tavallaan se on palkkaneuvotteluani varten hyvä asia, tavallaan kamala, koska tuuraajan perehdyttäminen ei tule aataminaikuseen toimintaympäristöömme olemaan helppoa. Kivinen kesätie edessä, mutta ainakin elokuinen lomani sattuu hyvään kohtaan, kerkeän perehdyttää henkilön ennen sitä ja kesällä siihen on aikaakin.

Nau'uin itselleni edistynyttä excel-kurssia, mutta ehkä minun kannattaisi aloittaa pivotin peruskurssista. Halvempikin se olisi. Marraskuisen työelämälainsäädännön kurssin etätehtävän sain hyväksyttynä takaisin. Tarvitsen paljon koulutusta, siihen minulla on suorastaan himo.

Periaatteessa asiat ovat hyvin. Käytännössäkin, silti välillä löydän itseni hinkkaamassa henkistä kosteusvaurioita sen maton alta, jonne olen työntänyt syksyn aikana monia roskia. Pitäisi saada puhua pahat asiat auki, mutta Hän ei kestä kuunnella. Toisaalta ymmärrän, miksi.

Päivän lomasimulaatio

Saimme yllättäen ystävän kylään. Parin päivän varoitusajalla teimme ohjelman ja löimme yksityiskohdat lukkoon.

Lauantaiaamuna sain melkein meikattua, kun ystävä saapui. Onneksi toinen aamiainen oli jo valmiina, ilman evästä ei kannata Iikkeaan lähteä. Tein perjantai-iltana suolaisen piirakan valmiiksi. Olin kerrankin ajatellut ennakolta, mitä olen vailla ja valmentanut itseäni, että turhuuksia ei hankita. Olimme jo ennen yhtätoista tyhjänoloisella parkkipaikalla. Ajatus oli, että yläkerta skipataan kokonaan. Menemme vain suoraan tavarataivaaseen.

Löytyihän sieltä ties mitä; parvekkeelle uusi matto, uudelleensuljettavia pusseja, pussinsulkijoita, muovikansia, leivinalusta, lautasliinoja ja mehikasviasetelma. Niin ja huonoa puolukkasuklaata, en suosittele. Kovennettua Ikeaa seurasi pikapistäytyminen Pirsmaan.

Pienen lounaspalan jälkeen Hän jäi soittelemaan, kun ystävän kanssa suuntasimme HAMiin. Siellä ei onneksi mikään kansainvaellus ollut. Kohokohta oli Vilho Lammen näyttely. Melkoisen epätasainen ura oli kaverilla, näki, että elämä oli koetellut, eikä aina ollut ruusuilla tanssia.

Yläkerran tilataideteoskokoelma, Museum of Becoming, vaikka vakuttava aihe olikin, sai molemmat ahdistumaan, kyllästymään ja pyörittelemään silmiämme. Hyvä niin. Ainakin se herätti meissä tunteita ja ajatuksia. Ilmaisnäyttelyistä ihastuimme Sukupuolen sotkijat-postikorttinäyttelyyn.

Sitten menimme baariin. Oli ihana istuskella hetki ja seurata ihmisiä samalla kun vatuloimme näyttelyn antia. Kotiinlähtö vähän myöhästyi, niinpä päivällinen oli valmiina varsin eteläeurooppalaiseen aikaan. Siitä huolimatta suuntasimme iltasella vielä muutamaksi tunniksi On the Rocksiin. Saimme hyvät tarkkailupaikat ja taas saivat ihmiset meitä viihdyttää. Onneksi hyppäsimme yhden maissa bussiin. Minä simahdin heti, kun sain naamani pestyä. Hän ja vieras jäivät iltapalalle.

Sunnuntai on aina vähän haikea päivä, jos lauantai on ollut mieluisasti tapahtumia täysi. Mutta ehkä päivän lomasimulaation voimin jaksan vielä viisi viikkoa odotella omaa lomaani. Se tuskin on niin täynnä tapahtumia, vaikka ystävä on kyllä luvannut tulla yhdeksi viikonlopuksi mökillekin.

Meillä asuva, Hän, kehuu ystäviäni sekä sukua. Sanoo, että ei ole kaikissa parisuhteissa saanut niin tervetullutta vastaanottoa tai suhtautunut vierailuihin niin myötämielisesti. Minulla on ollut ilmeinen tuuri ystäviä saadessani; lojaaleja, älykkäitä, ymmärtäväisiä ja huumorintajuisia. Sellaisia, joiden kanssa viihtyy pitkään ja hartaasti. Akanat karsiutuvat lyhteestä, ei kaikkia voi miellyttää, olen oppinut. Vihdoinkin, kiitän itseäni.

Ei nukuta - kas, sunnuntai-ilta

Mistä tietää, että arki koittaa? Siitä, ettei nukutakaan illalla. Sitten vedän maanantai-illan silmät ristissä ja odotan säällistä nukkumaanmenoaikaa. Mutta eipä hätää, nykyään en enää menetä hermojani unirytmin vaihtelun takia. Annan armoa itselleni.

Armosta puhuimme Hänen kanssaan, kun aamulla katselimme Maarit Tastulan haastattelua Tommi Kinnusen kanssa. Olipa harvinaisen selkeätä, ihmistä rakastavaa ja konstailematonta puhetta. En koskaan ole pitänyt suurista saarnaajista, vaan pienieleisistä filantroopeista. Haastateltava toivoi ihmisten antavan itselleen armoa, virheisiin ei kuole ja täydellistä ei tarvitse tulla.

Ehkäpä joskus luen jonkun Tommi Kinnusen kirjan. Tosin näinä päivinä en ole kiinnostunut mistään vakavasta, mitä hömpempää (onkohan tuo edes oikea sana?), sitä parempi. Maailma on kamala paikka koronan, rasismin ja vainon keskellä. Pakko päästä välillä hetkeksi eroon siitä, tällä hetkellä siinä minua auttaa Eoin Colferin Artemis Fowl, lapsi kun olen joissain asioissa. Keijuja, maahisia, peikkoja, juonittelua, pahiksia ja hyviksiä - ja aina hyvä voittaa.

Hänenkin kanssaan armoa ja hyvyyttä pohdiskelimme, kun Hän oli joutunut vastaamaan asiattomaan palautteeseen. Ex-appi oli vaimonsa hautajaisten jälkeen avautunut. Lohdutin, että suru voi saada moniaita purkautumismuotoja. Vanheneva mies suree menetettyjä asioita.