maanantai 31. lokakuuta 2016

As long as we together

Olemme molemmat auttamattomia romantikkoja. Vahvistamme puolta toisissamme, että välillä pelkään sokeriseittimme peittävän naapuritalotkin ylleen. En välitä - tällaista minulla ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan. Toteamme kuin yhteisestä suusta, että on aivan sama, missä olemme, kunhan vain saamme olla kahden. Ei meistä kokonaan erakkoja tule, hermiittejä, mutta täydennämme toisiamme niin, että mieleen tulee symbioosi.

Symbioosin on helppo myös matkustaa, koska pääperiaatteet ovat samat. Minä suunnittelen logistiikan, Hän toteuttaa. Minä mahdollistan asiat, Hän tekee ne. Paitsi matkaeväät ja liput - niistä huolehdin minä. Kumpikin vihaa kiirettä ja juoksemista, siksi kaiken a ja o ovat ennakkovalmistelut. Kun aamulla heräämme, on kaiken oltava valmiina. Vain kahvin keitän ennen lähtöä, sen pitää olla tuoretta. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä tärkeämmäksi on muodostunut kahvin maku ja tuoreus. Nirppanokka.

Niinpä lauantaina junaan hyppäsi onnellinen ja hymyilevä pariskunta. Vaikka kello ei ollut kuin päälle kahdeksan ja olimme heränneet jo kuuden jälkeen. Mutta kun ei ollut kiire, oli helppo istua leveästi, nauttia junan rauhoittavasta rytmistä. Matka meni sukkelaan jutellessa, pelatessa, lukiessa ja tietysti syödessä aamupala. Mikään ei minua saa niin vihaiseksi kuin verensokerin lasku, siinä vaiheessa kannattaa nakella vaikka voileivillä.

Pohjoisemmassa Suomessa kerkesimme käydä kaupassa, alkosta tilkan juomaa ja baarissa juomat, ennen kuin siksakkasimme läpi ruutukaavan Kallaveden rantaan hotellille. Pääsimme saman tien majoittumaan. Huone oli ihan siisti, standardihuone, ei mitään erityistä, mutta ei myöskään mitään valitettavaa. Hän kaiveli juhlariepusemme oikenemaan, minä menin suihkuun. Aikaa tuntui olevan ruhtinaallisesti, juhlat alkaisivat vasta kolmen tunnin päästä.

Aika kuitenkin meni vauhdilla, saimme itsemme valmiksi kymmentä minuuttia ennen juhlan alkua. Olipa minulla komea kavaljeeri! Siitä olisi vaikka jonkinlaista eskorttirahaa voinut maksaa. Vaikka pidän farkut ja nahkatakkityylistä kaikken eniten, on pukuun pukeutuneessa miehessä sitä jotain. Etenkin jos Hän on hoikka, klassinen v-malli, joka takamus on tiukka ja tukka päässä on kaikki omaa. Minulla on kaunis puoliso! Hänen käsipuolessaan on ihana purjehtia paikkaan kuin paikkaan.

Juhlien alku oli puuduttava. Emoyrityksen terveiset kuulostivat kauppamatkustajan saarnalta. "Myyntiponnistelkaa!" Mutta tunnelma oli mukava, lämmin ja pöydässämme ei istunut yhtään varsinaista myyntitykkiä, vain ystävia ja sukua. Plaseeraus oli siis erittäin onnistunut, olimme viihtyisässä kulmapöydässä, josta kuitenkin pääsi tarvittaessa näppärästi livahtamaan baariin tai puuteroimaan. Tai tupakalle, ei kyllä sitä lajia enää tule juurikaan harrastettua, olisinko polttanut viitisen tupakkaa koko iltana?

Yksi uusi ystävä kun hokasi meidän olevan kaupungissa, vonkasi baariin. Minä olisin jo ollut valmis lähtemään, mutta Hän viisaampana toppuutteli. Sanoi, ettei se nyt kovin kohteliasta olisi veljeäni ja hänen puolisoaan kohtaan. Myönnyin pitkin hampain, mutta osoittautui, että loppuilta kääntyi erinomaisen hauskaksi kiitos osaavan bilebändin ja hienon fiiliksen. Olipa paikalle järjestetty pienimuotoinen ilotulituskin! Hieno oli ilta, juomat olivat soveliaita. Ruoka oli ravitsevaa, mutta valitettavasti maku siitä oli unohdettu jonnekin. Laadukkaita aineksia toki.

Rauhallinen yö ja maukas aamupala siivittivät meidät ajoissa Onnibussille, mutta pitää kyllä edelleen todeta, että saatanasta se sellainen matkaaminen on. Nyt vielä sattui joku juukelin nuorison edustaja eteeni, joka ehdoin tahdoin tunki selkänojaa entistää tiukilla olleita polviani kohti. Hän taas kärsi krampista. Teimme lupauksen, että mikäli vain mitenkään on mahdollista, seuraavan kerran saavumme myös takaisin junalla. On se hintansa väärti. Mietimme myös tulevia pikkureissuja, joilla voimme itseämme ilahduttaa. Meillä on paljon syytä olla onnellisia.

Tänään vietän vapaapäivän. Olen onnellinen, että voin viettää sen hänen kanssaan, vaikka ohjelmassa on kotihommia ja muuta epämukavaa. Mutta ehkäpä käymme myös kirjastossa. Pääasia, että olemme yhdessä. Kaikki muu on maallista.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Painajaisia

Näen painajaisia. Edellisenä yönä olin lapsiprostituution uhri, viime yönä muurahaiset vyöryivät kimppuuni. Työ ahdistaa, tai oikeastaan pelko sen loppumisesta. Hän-parka saa kestää kiukutteluani, kun en osaa/ pysty/ voi puhua. Enkä edes tahtoisi, Hänellä on ongelmansa omasta takaa, mikä minä olen niitä lisäämään? Mutta siitä tunnet sä ystävän, laulun sanoja mukaellen, että Hän on valmis ainakin kuuntelemaan. Hän sanoo, että aivan samoin kun minä tunnen suorastaan fyysistä tuskaa, kun en voi Häntä enempää auttaa, niin myös hän olisi valmis riipomaan ihokkaan niskastaan, jos se vain minua auttaisi.

Tässä tilanteessa siitä ei valitettavasti apua ole. Työkuviot eivät edelleenkään ole selvinneet. Roikun siinä surullisen kuuluisassa löyhässä hirressä. Edelleen olen kaupungin kallein tallentaja, eikä loppua näy. Nimeni oli mainittu yhdessä infossa, mutta minulle saakka ei mitään ole kuulunut. Niinpä puuhastelen touhujani. Onhan se outoa, kun ensin on kuolemassa työhön ja sitten sen puutteeseen.

Onneksi on Hän. En tiedä, jaksaisinko ilman. Tai jaksaisin, mutta todennäköisesti palkitsisin itseni alkoholilla. Nyt sitä tulee nauttittua enemmän iloon, harvemmin ja jotenkin strukturoidusti. En minä osaa kokonaan ilman olla, sitä on turha kuvitellakaan. Mutta kun kotielämämme on jotenkin niin balanssissa, niin uskallankin. Uskallan luottaa myös siihen, ettei Hänelle tule ylilyöntejä.

On tämä elämä kumma paikka. Kun yksi paikka tulee kuntoon, toinen hajoaa. Tänään menen osteopaatille korjauttamaan olkapääni. Ainakin toivon, että se olisi korjattavissa, ettei tarvitsisi vetäytyä kirurgin veitsen alle, kuten veljilleni on käynyt. Mikä siinä on, että tässä vanhetaan? Miksei tätä voisi jatkaa, nyt kun pääkin alkaa olla suurinpiirten kasassa? Ihan epäreilua; vihdoinkin kypsyt ihmisenä, saat muutaman kolhun pintaasi, kohta jo tipahdat elämän puusta kalsaan skrubuun.

torstai 20. lokakuuta 2016

Yksinoloa

Nuorna tyttönä seurasin perheitä ja pariskuntia kateellisena heidän yhteydestään. Kun kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti yksinäisenä lapsena, vailla toivoa paremmasta, niin parisuhde on varmaan ainoa keino tuntea saavansa vihdoin jotain, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä. Kumppanuutta, seuraa, turvaa. Etenkin kun jo lapsena tiesin, ettei minusta äidiksi ole, rikkinäisestä isäni lapsesta. Sitä kun omaa pragmaattisen, jopa inhorealistisen luonteen, niin tietää vaistomaisesti, mihin ei sovi. Minähän sitä turvaa tarvitsin, ei minusta ollut sitä kenellekään antamaan.

Niinpä sitten opetin itseni olemaan yksin, kasvatin kuoren ympärilleni. Opettelin tulemaan toimeen itsekseni, hoitamaan homman kuin homman, samalla hoitamaan töissä muidenkin hommat, kun se tuntui niin helpolta. Parisuhdeasioita en oikein oppinut koskaan, nuoruusvuosien viritelmät kompastuivat ylisuuriin odotuksiin ja elämää suurempiin vaatimuksiin. Naimisiin mennessäni taas kuvittelin, että antamalla kaiken ja hoitamalla kaiken saisin suhteen pysymään ja toinen tekisi samoin. Taas meni metsään - toinen olikin se käenpoikanen, joka söi kyllä kaiken, mutta ei antanut mitään, vaati vain vielä lisää. Eikä minulla ollut enää suojakuorta, jonka taakse rientää. Silloin päätin, että mieluummin elän loppuikäni yksin kuin näivettävässä parisuhteessa. Että onhan minulla ystävät ja oma pääni. Pikkuhiljaa opin vastaanottamaan  hyvää ja huolenpitoa ystäviltä.

Entäs nyt? Mikä on toisin? Minulla on rajani, se oma pääni, en vaadi mahdottomia itseltäni eikä toiselta. En toteuta toisen oikkuja, vaan päätökset kaikesta teemme keskustellen. Mikä on tärkeätä, mitä tarvitaan, miksi mitäkin tarvitaan. Tunnustamme realiteetit, kaikkea ei voi saada. En kaipaa yksinoloa, ystäviä kaipaan silloin tällöin. Heistä vaan joukko käänsi suhteemme alkuaikojen takia selkänsä Hänelle. Minä taas olisin toivonut, että he antaisivat Hänelle edes mahdollisuuden. Kun en kuitenkaan tahdo käpertyä elämään vain hänen kanssaan, vaan jakaa maailman hänen kanssaan. Myös ihanat ystäväni. Heidän kansssaan taas tahtoisin jakaa Hänet, näyttää, minkä hienon lisän hän ystäväpiiriimme toisi. Ehkä sitten joskus...

Tiistaina huomasin muuttuneeni. Hän käy katsomassa omien ystäviensä kanssa potkupalloa, minusta se on kannatettava ajatus. Ei hänkään saa jättää ystäviään kokonaan, vaan sopeuttaa heidät muuttuneeseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Vietin illan itsekseni ja koti tuntui suurelta. Liian hiljaiselta. Niinpä panin tv:n päälle ja ryhdyin neulomaan. Sitten söin liikaa, tuore leipä huusi kaapista. Se oli tyhmää. Mutta yöllä kun hän kömpi viereeni, olin onnellinen. En siksi, että olisin pelännyt hänen jäävän sille tielleen, vaan siksi, että ainakin hetkeksi olen saanut hänet rinnalleni jakamaan elämää. (Tässä iässä nimittäin jokainen hetki on kallisarvoinen, niitä ei välttämättä enää paljon ole jäljellä.)

Yksinolon taito on kuitenkin sisälläni. Toivon, ettei minun aivan heti tarvitse ottaa sitä käyttöön uudelleen. Toivon, että tämä jatkuu mahdollisimman pitkään. Tämä tekee minulle hyvää, parantaa jotain suurta, sydämeni nimittäin.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Kiva kaveri

En koskaan ole tainnut olla näin varma siitä, että minua rakastetaan ehdoitta juuri sellaisena kuin olen. Nauru sen minulle kertoo, nauramme paljon yhdessä. Hän on varsinainen kotikoomikko, jatkuva viihdeohjelma. Pöhköä huumoria, slapstickia, älykästä ironiaa, viiltävää sarkasmia, sanaleikkejä, tilannehuumoria – koko huumorin kirjo. Välillä ovat kyljet kipeänä silkasta nauramisesta, henkeen sattuu ja saan astmakohtauksen. Nauruunkin voi yrittää kuolla.

Rakastetun lisäksi olen saanut kaverin, ystävän. Ihmisen, jonka kanssa viihdyn arjessa. Elämän ei tarvitse olla juhlaa, vaan rauhallista ja tavallista arkipäivää. Toisaalta arkipäiväkin menettää kaurapuurostatuksensa kun olemme yhdessä, kaikki on niin paljon helpompaa ja hauskempaa, kun teemme asioita yhdessä.

Sunnuntaina saapui Ottoveli yökylään. Hänellä oli treffit kirurgin kanssa, olen niin onnellinen siitäkin, että syy tukoksiin löytyi. Solisluu painaa isoa valtimoa ja se on vuosien aikana aiheuttanut hyytymän kerääntymisen kainaloon. Nyt ilmeisesti höylätään, pallolaajennellaan ja sitä ennen liuotetaan tukos pois. Loppupelissä hänenkin pitäisi parantua takaisin ennalleen, vaikka pitkään siinä tulee menemään. Merimiehen pitää olla hyväkuntoinen, ennen kuin voi jatkaa työtään. Tuossa vaan olisi ollut kaikki mahdollisuuden elämää suurempaan vahinkoon, jos ei olisi sattunut olemaan ihan sairaalan vieressä.

Ilahduin, kun kuuntelin Hänen ja Ottoveljen keskinäistä seurustelua. Tulevat hyvin toimeen, hekin nauravat yhdessä. Se on hyvä merkki. Ottoveli on aika tarkka ihmistuntija, hänen arvioonsa voi luottaa. Mikä parasta, hän antaa ihmiselle mahdollisuuden eikä tuomitse vanhojen tekojen takia. Kaikki me voimme muuttua, kaikki tosin eivät tahdo tai osaa. Hän onneksi osasi ja etenkin tahtoi.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Jokaisella on ongelmansa

Suhteemme alku oli myrskyisä. Hän ajoi itsensä melkoisiin ongelmiin, jotka edelleen vaikuttavat arkeemme. Ne melkein tuhosivat parisuhteemme, tai itse asiassa olin jo varma, että Hän ei selviäisi koettelemuksestaan hengissä. Olin jo hautaamassa koko ajatusta, Häntäkin. Mutta juhannuksen jälkeen ovelleni ilmestyi katuva mies. Muutama viikko siinä meni, ennen kuin luottamus palasi. Itse asiassa vasta kun Hän herkesi raittiiksi, uskoin hänen tarkoittavan totta katumuksellaan.

Nyt meillä noudatetaan kohtuutta. En minä osaa lopettaa kokonaan alkoholin nauttimista. Viini maistuu ruuan kanssa, siideri on maukasta ruuan jälkeen. Eikä minusta ole sitä kieltämään Häneltäkään. Mutta övereitä meillä ei vedetä, sivistynyttä rypemistä kylläkin. Ja kun meillä on niin hauskaa yhdessä, niin en osaa sitä niin pahana asiana pitää. Meillä nauretaan, lauletaan, viihdytään, keskustellaan, kokataan ja ollaan lähekkäin. Olemme kovin itseriittoisia, mutta juuri äsken juttelimme, että kyllä meidän pitää ryhtyä muitakin tapaamaan. Ihan jo siksikin, että saamme yhteisiä uusia kokemuksia.

Torstaina kävin syömässä entisen kollegani kanssa Vinkkelissä. Ruoka oli hyvää, mutta ei tajunnanrajäyttävää. Alkuun graavattua lohta, sitten sellerikeittoa, päääruokana sous vide menetelmällä valmistettua angus härkää. Välijuustojen jälkeen tuli vielä tyrniposset mantelikakun kanssa. Ihan ookoo makuja, mutta aika mielikuvituksetonta. Sen siitä saa, kun tekee liian hyvää ruokaa itse. Keskinkertainen ei riitä. Entistä kollegaa oli kyllä ihana nähdä. Olemme kaikin puolin erilaisia, mutta osaamme nauraa sille. Laajennamme toistemme maailmankuvaa. Siihen kannattaisi muidenkin pyrkiä.

Perjantaina töiden jälkeen raahasin Hänet shoppailemaan. Pikkuveljen firma täyttää vuosia, luvassa on gaalajuhla. Hänellä ei ollut tummaa pukua, joten sellainen piti saada. Onneksi Haloselle sattuivat hintahulinat; takki ja liivi löytyivät satasella. Kävimme vielä saman tien Jack & Jonesista farkut ja kauluspaidan. Illalla minulle annettiin yksityinen muotinäytös, on se ihanaa, kun voi ihailla puolisoaan myös fyysisesti. Hän miellyttää silmääni.

Nyt poden sunnuntaiangstia, huomenna taas töihin. Siellä vaan on niin tylsää. Minulta on viety kaikki haastavat tehtävät, puuhastelen rippeitä, joita kukaan muu ei tahdo tai kerkeä tehdä. Noh, olen todennäköisesti kaupungin korkeimmin palkattu tallentaja... Pitäisi löytää toinen työ, ennen kuin nykyinen kokonaan loppuu. Ahdistaa.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Erimunaiset vai siamilaiset?

Sen jälkeen kun Hän saapui kesälomareissultaan, emme ole olleet yhtään yötä erossa toisistamme. Ei vielä mikään saavutus, mutta saavutus molemmille on se, ettemme koe kyllästymisen tunnetta. Läsnäolomme ei vaivaa eikä riivaa toista. Saatamme puuhastella illan omiamme, mutta pääasia on, että olemme samassa tilassa. Läsnäoloa ei tarvitse pakottaa, kumpaakaan ei harmita, jos toinen keskeyttää tekemisemme. Elämäni miehen kanssa ei koskaan ole ollut tällaista, ystävien kanssa siihen on päässyt parhaimmillaan viime vuosina. Osaa antaa tilaa ja ottaa sitä itse, eikä mieti koko ajan, että mitähän tuo minusta ajalttelee.

Naureskelin mielessäni, että varmaan osasyy moiseen on se, että Hän on myös yksi parhaista ystävistäni. Jaamme samanlaiset poliittiset mielipiteet (kiihkeätkin välillä), musiikinrakkauden (jopa samansuuntaisen musiikkimaun osittain). Pidämme samanlaisista ruuista, väreistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Mutta emme me nyt ihan toisiimme kiinnikasvaneita ole, on meissä eroja ja rosoja, mitkä pitävät suhteen tuoreena ja mielenkiintoisena. Herkkyys on kuitenkin sama, pari kertaa olemme onnistuneet loukkaantumaan vakavasti, mutta onneksi pian ajautuneet takaisin toistemme käsivarsille. Kivi on parempi ottaa kengästä pois kuin jättää sinne kalvamaan koloa nahkaan ja vuoriin.

Marraskuulle varasin kuitenkin eilen päiväretken Keski-Suomeen. Tai yönyliretken itse asiassa. Sen me ehkä vielä tässä vaiheessa kestämme, pidempää eroa en osaa ajatella. Eikä hänkään. Olen onnellinen, että tämäkin asia on MEILLÄ tasapainossa, vaikka se muiden silmissä saattaakin esiintyä omituisena siamilaiset kaksoset-ilmiönä. Me olemme valmiit hyväksymään sen, koska se ei meitä tuskastuta. Olemme erillisiä olentoja, mutta kaipaamme toisiamme paljon. Ihan vain olemaan lähellä, täydentämään toista.

Ehkä meitä yhdistävä kuminauha löystyy ajanmittaa, mutta miksi sen toisaalta pitäisi? Onko paha asia olla yhdessä, jos molemmat sitä tahtovat ja se on molemmille onnen ja täyttymyksen tila? Ystävämme saavat suoda sen toistaiseksi anteeksi ja hyväksyä meidät yhdessä. Silloin olemme täydellisimmillämme. (Ja ennen kuin ehditte edes epäillä, että mitäs Hän on mieltä, kerron, että Hän lukee sanani. Hän tietää blogistani, on tiennyt edellisistäkin. Kerrankin elämässäni olen täysin avoin, enkä silti pelkää. Uskomaton tunne. Vapauttava.)

maanantai 10. lokakuuta 2016

Lapsellisia asioita

Lauantai-iltana istuskelimme olohuoneessa, sanoitimme Hänen biisiään. Olen päässyt tutustumaan uuteen puoleen itsessäni ja tajunnut, että en ole aivan lahjaton siinäkään lajissa. Teemme kolmen biisin sanoituksia yhtä aikaa, vaihtelemme välillä, kun inspiraatio ei iske. On jännittävää huomata musiikin ja sanoitusten nivoutuvan yhteen, muodostavan kokonaisuuden. 

Nautiskelimme päivällistarjoilun jämäjuomia, kun Hänen puhelimensa yks´kaks´ soi. Oli jo aika myöhä, toki sitä vähän säpsähti, että ei kai vaan kenellekään ole tapahtunut mitään pahaa. Siellä oli Hänen vanhempi poikansa, joka oli tulossa yhden ystävänsä luota ja menossa tapaamaan seuraavaa. Hän oli saanut päähänsä, että vanhaa isäukkoakin voisi välillä käydä moikkaamassa. Isä ilahtui ja kutsui poikansa käymään, minä en edes kerennyt jännittää.

Heillä menivät sukset hivenen ristiin kesän mökkireissulla, pojat olivat riehaantuneet, isältä olivat käämit kärähtäneet nuorison paapomiseen. Minä nyt en varsinaisesti osaa patistella ketään ihmissuhdeosastolla, kun en osannut omiin vanhempiinikaan luonnollisesti pitää yhteyttä. Jotenkin ajattelin asioiden selviävän ennemmin tai myöhemmin, etenkin kun omat välimmekin tarvitsivat elämää vakavampaa vierihoitoa ja selvittelyä. Enkä minä ole kenenkään äiti, en osaa olla äidillinen. 

Poika saapui paikalle, ensimmäiseksi tokaisi saaneensa asunnon, oman kodin Kalliosta. Pitkä poika, ei laisinkaan isänsä näköinen, mutta luonteeltaan ovat kovin samanlaisia. Siinä hän vietti reilun tunnin verran aikaa, sovittiin, että seuraavan kerran ilmestyy paikalle ruoka-aikaan, se minä nimittäin osaan tehdä, ruokkia nälkäiset. Ja siinä on toisaalta pienempi mahdollisuus joutua kiusallisiin hiljaisuuksiin. Ehdottelin heille vähän muutakin yhteistä tekemistä, eiköhän sekin vielä tule eteen. Mukava, avoin tyyppi, mutta villikko, on vielä siinä iässä, että saa paljon typeryyttä aikaan.

Vierailun jälkeen Hän oli onnesta soikeana. Ihmeellistä nähdä, miten jälkikasvu ovat ihmiselle tärkeätä. Itse kun ei koskaan ole sen lajin päälle ymmärtänyt. Mutta kyllä minultakin tunteita löytyy, se tuli todistettua sunnuntaina, kun puhuimme meidän välisestä suhteestamme erään asian tiimoilta. Minullahan on ihan hurjan vahvoja tunteita, en olisi arvannutkaan. Ja onhan minulla jonkinlainen suhde edesmenneen ex-mieheni tyttäreenkin. Jotta en kai minä ihan mahdoton ole.

torstai 6. lokakuuta 2016

Ruusa ja Muusa – iloiset possut

Jostain kirjoituksesta luin puolihuolimattomasti, että kun ihmisellä on työaika, jota kytätään, hän käyttäytyy kuin lapsi ja pyrkii välttelemään työntekoa. Jotta jos työaika poistettaisiin, niin hommat tulisivat tehtyä kuitenkin. Voi pitää paikkansa, ainakin minä olen töissä useasti törmännyt nurkissa luuhaileviin, vessaan piiloutuviin toimistokuukkeleihin, joiden pääasiallinen harrastus tuntuu olevan pisteestä toiselle vaeltaminen ja kuulumisten vaihtaminen. Ei nyt sillä, että minäkään ihan pelkkää työtä tekisin, mutta kun itsellään on ollut aina viime aikoihin saakka kädet niin täynnä työtä, että sitä olisi riittänyt vielä kolmannellekin, niin on kateellisena seurannut muiden taukoilua.

Nythän minulla taas aikaa on. Edelleenkään minulle ei ole tungettu riittävästi töitä; epäilen, että työsuhteeni on pian katkolla. Oikeastaan en edes välitä. Voin sitten tarvittaessa osallistua tämän hallituksen kaavailemiin työllistämistalkoisiin ja katsoa, osaanko osoittaa aktiivisuuteni työnhakijana. Jos töitä ei ole, niin se on vähän vaikeata todistella kenellekään mitään. Vai lasketaanko silloin lähetettyjen työhakemusten ja puhelinsoittojen määrä? Laadusta ei kukaan ole vielä tainnut mainita mitään.

Töi-paikassa suolakaivoksella olen liian kovaääninen, liian verbaalinen, liian ärhäkkä. Minua nimittäin mikään muu ei saa niin nopeasti vastakarvaan kuin epäoikeudenmukaisuus. Ja jostain syystä sitä on liikkeellä nykymaailmassa enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Sitten kun hymyilen vinoon, niin sekään ei ole hyvä. Naamasta näkee liikaa. En vaan jaksa enää näytellä kilttiä. Hiljaa voin yrittää olla ja puhista puhinani vaikka vessassa. Tai kotona. Hän-parka on saanut kestää välillä melkoista turbulenssia. Mutta vähänkös olen onnellinen, kun minulla on Hänet. On joku tärkeä, joka välittää hyvinvoinnistani ja mielipiteistäni – pitää niitä jopa terveinä, oikeudenmukaisina ja tärkeinä.

Sitä minä vaan mietin, että kun vuoden alusta tulee vielä se kiky-puolituntinen viikkotyöajan päälle, niin sitten on taas puoli tuntia enemmän aikaa vaikka blogata. Elleivät sitten siihen mennessä ole jo nakanneet minua kilometritehtaalle. Tämä paikallinen kuningas kyllä vastaanotti tossut jalastani ja rusetin hännästäni, mutta ei muuttunut siitä miksikään. Olisi pitänyt vielä kääntää toinenkin kinkku, ei kun kankku. 

tiistai 4. lokakuuta 2016

Pienestä kii

Luojan kiitos, on jo tiistaiaamu. Eilinen oli päivä helvetistä. Ihan vaan siksi, että olin ärtyisä, töissä meinasin ärjähdellä. Kotonakin piti hillitä itsensä välillä, minä en ole mikään helpoin mahdollinen kumppani, kun kaikki ärsyttää. Onneksi sitä ei tapahtu koko ajan ja onneksi Hän nauraa minun kiukunpurkauksilleni. Sekään ei kyllä aina hyvä ole. Onneksi hän toistaiseksi on erottanut pienet ärsyyntymiset ja totaalihepulit, silloin on parempi pysyä kaukana tai saattaa saada kapustasta. Mutta tiedättekö, miten voi ärsyttää, kun toinen nauraa teidän kiukullenne? Se lisää räyh-meininkiä.

Siksi olikin parempi, että keskityin katsomaan Areenasta Alcantaran perheen uusinta jaksoa. Olinkin jo kaivannut sitä. Väsymyskin painoi, mutta valitettavasti viime yökään ei unen kannalta ollut huippusuoritus. Kai tässä on taas pillereihin turvauduttava, kun aamuyöt ovat yhtä kushelevettiä.

Elämääni on kovasti helpottanut, kun viime viikolle vihdoin sain tilattua ajan terveysaseman vastaanotolle. Siellä kaksi lääkäriä leikkelee yhden päivän aikana liukuhihnalla asiakkaiden luomia.Minulla on jo muutaman vuoden ajan ollut haaroissa sisäreidessä varsiluomi, joka parin viime viikon aikana muuttui kiusalliseksi riesaksi. En voinut kunnolla enää kävellä, puutarhan hoitokin alkoi tuottaa vaikeuksia. Tympi ja ärsytti.

Vajaa viikko sitten rynnin taas kesken työpäivän toiselle puolelle kaupunkia. Kerkesin istahtaa odotustilan tuoliin, kun jo piti pompata ylös. Ei paljon jäänyt ylimääräistä aikaa. Eikä aikaa mennyt itse operaatiossakaan, lääkäri ehdotti, ettei hän edes käyttäisi puudutusta, kun sen vaikuttamisen alkamiseenkin menisi aikaa. Itse olin niin täynnä luomen aiheuttamaa riesaa, että suostuin mielihyvin. Mitä tahansa, että kipu ja riesa loppuisivat. Laastareilla olin nimittäin saanut jo revittyä suurempia hiertymiä nivusiin joka kerta kun silpaisin ne yöksi pois. Huomio itsellesi, nivusten iho on ohutta.

Nips vain ja luomi oli poissa. Lääkäri vetäisi laastarilapun vielä reiän päälle ja välittömästi housuja jalkaan vetäessäni huomasin eron. Nyt kun nipsauksesta on jo lähes viikko, hädintuskin muistan, miltä kipu ja vaiva tuntuivat. Paitsi, että luulen toiselle puolelle olevan kehittymässä uuden luomen. Ystävän sanat siitä, että yli 50-vuotias nainen ryhtyy kehittämään ties minkälaisia patteja ja lonkeroita, ovat osoittautuneet enemmän kuin paikkansa pitäviksi. Samalla näytin selässä olleen luomeni, lääkäri kehoitti vielä hetken seuraamaan ja sitten tilaamaan ajan, jos se yhtään kutittaisi tai kasvaisi. Hän kyllä varoitti, että sitten tulisi lohikäärmetatuointiin reikä. Minua se ei haittaa, voin käydä paikkauttamassa tatuoinnin joskus toiste, se on ollut listalla joka tapauksessa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sunnuntain tuska

Maanantai painaa niskaan sunnuntai-iltaisin. Onneksi en ole yksin. On uskomatonta, kun on saanut puolison lisäksi ystävän. Sellaisen, joka toivoo minulle vilpittömästi hyvää ja ajattelee parastani. Hänen seuransa lohduttaa minua.

Vielä riitti tälle päivälle lasagnea. Paistelin lisäksi parsakaalia salvia- valkosipulivoissa. Olemme molemmat herkkuperseitä, onneksi makumaailmamme on yhteneväinen. Jossain välissä tosin pitää päästä myös ulos syömään. Valmiiseen pöytään pääseminen on aina vähän juhlavaa. Iltapäivällä lämpeni sauna, sen jälkeen laulatin pesukonetta. Äidinperintöä sekin, edellisen kerran olen omistanut pesukoneen joskus 90-luvun alussa, ennen kuin muutin Helsinkiin.

Jos Häntä ei olisi, varmaan äitini kuolema tuntuisi pahemmalta. Olisin varmaan holtittomampi ja tuskassani tehnyt enemmän tyhmyyksiä. Olen onnellinen, kun minulla vihdoinkin on tasaveroinen rakastava kumppani. Äiti pääsi rauhaan ja minä löysin omani. Kaikki tuntuu niin kovin normaalilta, hyvällä tavalla.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Musiikista

En voisi rakastaa miestä/ ihmistä, joka ei ymmärrä musiikkia. Tavalla tai toisella. Hän on täydellinen löytö; hän soittaa, laulaa, säveltää, elää musiikille. Minä vain käytän ja kuuntelen, mutta sitäkin aktiivisemmin, kun vain voin hyvin. Sekin aika on eletty, kun en pystynyt musiikkiin koskemaan pikkusormellakaan, ex-mieheni tuhosi minussa paljon asioita. Mutta nyt asiat ovat hyvin, minulla on ystävät, rakastava mies ja musiikki. Minulla on niin paljon, että pakahdun.

Eilen oli täydellinen päivä. Ei riitaa eikä kränää töissä, vaan rauhaisaa työskentelyä, kollegan läksiäiset, toisen kollegan läksiäishali, en tajunnutkaan hänen pitävän minusta. Parasta Hänessä on se, että hän tahtoo tietää, kuinka päiväni meni. Toivon, että osaan antaa hänelle saman tunteen, koska se on niin jumalaista, että joku on kiinnostunut juuri MINUSTA. Parasta, että Hän antaa minun olla minä, ei rajoita eikä rassaa tai riivo tarkoituksellisesti.

Nukuin yöni tolkuttoman huonosti, osa minusta olisi tahtonut jäädä kotiin ja sammuttaa valot, silti pidin lupaukseni itselleni ja ystävälleni. Tapasimme ennen keikkaa Loosisterissa, vaihdoimme pikaisimmat. Oen niin onnekas, minulla on hienoja ystäviä. Heidän avullaan ja kannustuksellaan olen jaksanut vuodet ilman Häntä. Aion tehdä parhaani tutustuttaakseni Hänet ja heidät keskenään. Varjon toki lyövät tapahtumat suhteemme alussa, mutta toivon, että ystäväni antaisivat hänelle mahdollisuuden. Niin annoin minäkin - enkä kadu.

Kerkesimme Lepakkomieheen juuri parahiksi. Keikka alkoi saman tien, vaikka etukäteen kuvittelimme aikaa olevan vielä. Ilmeisesti lämppäreiden keikat olivat olleet lyhkäisempiä. Cosmo Jones Beat Machine heitti tolkuttoman hienon keikan, henkilökohtaisesti minua syletti, etten laittanut tulppia korviini, piti loppupuolella siirtyä baarin puolelle. Ääliö kun olen, toisen korvan puhetaajuuden olen jo nuorna naisna menettänyt, kannattaako tuota nyt toista enää viedä itseltään? Etenkin kun työkseenkin joutuu puhelimessa haastelemaan.

Keikan jälkeen juttelin hetken entisen kääpiöni kanssa. Jotenkin minulla on ikävä nuoriso-ohjaaja-aikoja. Varmasti kyseessä on muistot kultaantuvat-hetkinen, mutta silti kaipaan puuhastelua nuorten kanssa. He kuitenkin ovat rehellinen kansanosa, ennen kuin pilaantuvat. Kaikkihan me tietenkin pilaannumme ennen kuin tokenemme taas ihmiseksi. Hän kuitenkin pyysi numeroni, kun ei naamakirjassa ole. Tahtoo pitää yhteyttä, ihana asia. Ehkä minä jo silloinkin jotain tein oikein.

Keikan jälkeen tuli väsymys. Alkoholikin iski. Kuvittelin, että olisimme vielä jossain käyneet, mutta niin vaan kaikki yksimielisesti sanoimme hyvää yötä ja matkasimme omille teillemme. Kun kotiin pääsin Hänen kanssaan, kuvittelin ehkä, että olisimme hetken puineet iltaa keskenämme. Kissan viikset, uni voitti. Mutta jumalaista on tietää aamulla herätessään, että edessä on taas uusi päivä Hänen kanssaan.

Miten tällaista rakkautta voi olla? Se on varmaan jossain laissa kielletty...