Elvis has left the building

Halusin vielä luoda erillisen muistopostauksen Elvikselle.

Entinen kollegani, nykyinen ystäväni luotti minuun muutamia vuosia sitten niin paljon, että heidän lomansa ajan sain hoitaa Devon Rex kissojansa Elvistä ja Roosaa. Sittemmin he ovat olleet hoidossa useita kertoja, viimeinen hoitokeikkani oli toukokuussa, kun en asunut kotonani, vaan menin hoitamaan katteja heille kotiin.

Jo silloin Elvis oli väsynyt ja aina nälkäinen, mutta elossa ja täysissä järjissään. Kesän aikana olo oli huonontunut niin paljon, että Elvis läksi tänään sateenkaarisillalle (ja taas minä itken).

Elvis has left the building.

Miten se Roosa-parka pärjää?

Vapaita kesäpäiviä

Olen kesä-heinäkuun aikana saanut vähennettyä saldovapaatuntini sadasta 28aan tuntiin. On tässä ollut festareita ja kaveriretkiä. En olisi koskaan halunnut kerätä tunteja, mielestäni ihaninta olisi 7,5 tunnin työpäivä, eikä huolta huomisesta. Pahoin pelkään, että syksyllä tunnit alkavat taas nousta. Huolet myös.

Työtä on juuri nyt sopivasti, voin jopa pitää taukoja. Olen purkanut sekä yhteissähköpostimme että omani (lukemattomia molemmissa vain kolmisenkymmentä). Voin jopa ajatella kehityskohteita, kuvittelen antavani muille vinkkejä, lopputulema tulee olemaan se, että itselleni taidan kasata taas kuormaa, jota en kuitenkaan pysty kantamaan.

Viikonloppuna on luvassa kaksi vierailua. Eilen saapuivat potentiaaliset kissakummit tutustumaan hoidokkeihinsa. Mahtava vierailu, etenkin perheen 14-vuotias tuntuu olevan luontainen kissakuiskaaja. Äitinsä on minulle "velkaa" kissanhoitoa. Aikoinaan useasti hoidin hänen nyt jo edesmennyttä Eppu-kissaansa.

Sunnuntaina tulevat Hänen lapsenlapsensa äiteineen vierailulle. Ihana tekosyy miettiä tarjottavia! Lapsenlapsen äiti oli alkukesästä korvaamaton apu minulle koettelemuksessa, eikä missään vaiheessa suostunut edes ottamaan korvausta avustaan. Hän ottaa sukukäsitteen vakavissaan ja laskee jopa minut sukuun kuuluvaksi.

Perjantaina paistelin mustikka-mansikkasuklaarahkapiirakan. Siitä ei tullut kovin onnistunut, uusi resepti ja vaihtelin aineksia, kun oikeita ei ollut. Ehkäpä suolaisella puolella korvaan makean piirakan puutteet. Evakossa kaipasin suunnattomasti kotiin, enkä vähiten siksi, että laitoksessa ei itse tarvitse ruokaa tehdä. Eikä paljon ajatellakaan.

On ollut aivan mahtavaa tutustua kotiinsa uudelleen. Kuten myös Häneen. Tietyt ajanjaksot elämässämme ovat sellaisia, että ne saavat minut miettimään, onko meillä mitään yhteistä, onko meillä tulevaisuutta. Sitten kun Hän palaa ihmislajiin takaisin, ovat asiat toisin. Muistan Hänet ja Hän minut.

Vaikka vahinkoahan ankeat kaudet saavat aikaan, yritän miettiä, että se on vain maallista niin pitkään, kun kunhan ei kuole. Välillä laskettelen suustani ärräpäitä, enkä osaa hillitä itseäni, kun niin pistää vihaksi. Kurjaa vain on, että Hän on jo valmiiksi maansa myynyt, eikä minun melskaamiseni yhtään auta.

Tässä vaiheessa piirakka vielä pelaa ihan edustuskelpoista, mutta kun leikkasin sen paloksi, ne alkoivat lotköttelemään ja vettymään. Ei ainakaan ole kuiva käntty kyseessä.

Ystävän taideteos sai kehykset. Vielä kun se löytäisi jostain oikean loppusijoituspaikan.

Minni ja Morris huolehtivat toistensa puhtaudesta.

Korjausliike

Olihan kamala kevät ja alkukesä!

Mielenterveys on hauras ja elintärkeä asia ihmiselle, totesin jälleen kerran, kun Hän luisui arkijärjen toiselle puolelle. Paljon meni rikki, mutta korjaamisen arvoista on sen verran, että kannattaa yrittää.

Kerkesin jo lähes unohtaa, että blogi on olemassa, kun olen viime kuukausien aikana kirjoittanut fyysistä päiväkirjaa. Nytkin arvon vielä, jatkanko kirjoittamista, vai ovatko ajatukseni niin yksityisiä, että tahdon pitää ne itselläni. Mutta katsotaan, miten käy.

Tänään meillä on kuitenkin erityispäivä. Morris ja Minni muuttavat meille. Meistä tulee kissanhuoltajaperhe.

Asiat ovat paremmin kuin aikoihin. Mutta onko näin Morriksen ja Minnin mielestä, jää nähtäväksi.

Kuinka minusta tuli ilkeä isoäitipuoli ja muita jouluisia aiheita

Kun ensimmäisen kerran menin naimisiin 2003, sain kamalan rasittavan 14-vuotiaan tytärpuolen. Sittemmin joskus avioeron ja kuluneiden vuosien jälkeen meistä oli juuri tulossa ystäviä. Vuosi sitten tytärpuoleni kuitenkin päätti lopettaa maallisen vaelluksensa tässä ajassa. Välillä olen vihainen, välillä itkettää ja välillä mietin, että emmehän me edes kerenneet kunnolla tutustua. Jotta minkä meni tekemään.

Hänen, meillä asuvan, kaksi poikaa ovat jääneet vieraammiksi, olivat jo aikuisen ikäisiä, kun lähes seitsemän vuotta sitten ryhdyimme kopuloimaan keskenämme. Molemmilla on rajoitteensa, minulla omani, mutta vanhemman jälkikasvun kautta elämäämme ilmestyi hetken aikaa sitten entinen miniä ja lapsenlapsi. Hän on tietenkin onnesta soikea, rakastaa lapsia, on riittävän lapsenmielinen. Itse taas enemmän kauhistelen, että eikö vapaaehtoisesti lapseton pääse vieläkään lapsista eroon, nyt minusta sitten muotoutuu ilkeä isoäitipuoli. Lapsi ei ole osoittanut ilkeyden merkkejä, 8-vuotiaana ei vielä ymmärrä.

Onneksi ensimmäinen vierailu on jo takana. Joulupäivänä tulee seuraava. Olen rauhallinen. Ei vielä pelota. Elämää ei tarvitse muuttaa, kunhan vaan pysyy ilmisenalun elämässä. Ehkä minusta tulee soveliaan ilkeä isoäitipuoli. (V*ttu mä mikään mummo vielä voi olla! Enhän?!)

Työ on ollut hirvittävää. Herään kolmen neljän aikaan aamuyöllä, teen unissani työtehtäviä. Ihan niin kuin joskus 14-vuotiaana mansikkapellolla työskentelyn jälkeen poimin yötkin mansikoita. Hirvittävyys on myös lisännyt saldotunteja siinä määrin, että olen joulun molemmin puolin saldovapaalla. Saan viikon joululoman.

Tänään päätin kuitenkin osallistua lähes kaikkien kollegoiden kanssa joululounaalle. Olihan se varattu Sipuliin. Ihana lounas seuran puolesta, ruokakin oli ookoo, perusvarmaa, mutta ei tarjonnut elämyksiä. Ehkä ihmiset eivät kaipaa joululounaalla sellaisia. Ehkä minunkin makupalettini on aina samanlainen eikä tarjoa elämyksiä. Mutta tuli siellä todistettua vieläkin suomalainen, joka ei usean sortin buffetissa osaa käyttäytyä, vaan kasaa lautasensa kukkuroilleen. Kaikki samalle. Siinä ei paljon Dressmanin puku nääs auta.

Lounaan jälkeen tein toivioretken Hakaniemen halliin, kilo peurapaistia maksoi 10 euroa enemmän kuin viime vuonna (44 juroa). Kerran vuodessa olen valmis panostamaan lähiruokaan ja eettiseen lihapalaan. (Tai sitten ostin saksalaisen tarhapeuran kulmapaistia eksootilliseen hintaan. Mistä minä tiedän?) Lähieilepasta hain siideriä ja joulumaidot. Tein naurettavat 22 karjalanpiirakkaa, kaipasin vanhaa kunnon linjastomeininkiä, missä niitä syntyy satoja, en vaan itsekseni jaksa. Jo aamulla olin lahjonut Hänet, tuli vuosi lisää lasiin, lahja oli mieluinen. Nyt sain paketoitua joululahjat. Vielä teen kastikkeen, koska se vie tunteja. Tämä on aivan mahtavaa!

Olen onnellinen. Miten tämä on mahdollista? Olenko hereillä? Asiat tuntuvat sujuvan.

Sivunkääntäjän tunnustukset

Jotenkin harmittaa jälleen kerran työ. Asiat eivät siellä juuri nyt suju aivan tahtomallani tavalla. Taloudelliseen tilanteeseen vedoten esihenkilöni esihenkilö vetoaa, että suostuisin position muutoksiin ilman palkantarkistusta. Harmi, ettei yhdestä hakemastani paikasta ole kuulunut mitään. En edes voi haaveilla vaihtavani työtehtäviä. Todennäköisesti joudun vielä myöntymään. Minulla on esi-ihmeiden puolivillaisista lupauksista huonoja kokemuksia. Olisiko vastaukseni italialainen lakko? (Aikaisemminkin tästä on taidettu puhua.)

Varasin viikon päähän edestakaiset junaliput länsirannikolle. Westcoast surfing tulee maksamaan eur 110! Minä nyt kuitenkaan ulkomaille ole matkaamassa! En edes muista, koska viimeksi olen noin paljon lipuista maksanut. Mutta kun en ole tavannut ystäviani viiteen vuoteen, on jo korkea aika. Hän ei tahdo mukaan lähteä, välillä Hänen on kovin vaikeata lähteä uusiin paikkoihin. Enkä minä tahdo pakottaa tietenkään. Ehkä pieni ero tekee jälleen hyvää.

Tiistaina tytärpuoleni olisi täyttänyt 33 vuotta. Vaan kun ei ole täyttämässä. Miksi? Voisiko joku vastata hänen puolestaan? Voiko jonnekin huutaa epäreiluutta? Voisiko hän tulla kertomaan, missä epäonnistuin, enkä kuunnellut? En loppuvaiheessa pitänyt silloisesta puolisostani enkä tytärpuolestani, mutta asiat muuttuivat. Hänestä kehittyi mielenkiintoinen, älykäs ja empaattinen ihminen. Ei voi puhua, koska suru.

Kirjallisuus on ihan kamala laji. Sanon minä , joka kuvittelin pystyväni lukemaan mitä vain. Nyt olen vasta puolivälissä Antti Hyyrysen Viimeinen Atlantis-kirjaa. Meillä asuva, eikun siis Hän, on jo useampaan otteeseen suositellut, että lopettaisin kirjan lukemisen. On muuten elämäni ensimmäinen kirja, joka saa minut tolaltani ennen kuin loppuun olen päässyt. Aikaisemmin tiesi, että kirja loppuu hyvin, mutta tämän kanssa ei tule niin käymään. Tiedän jo nyt. Ja miten lähelle kirjan teema tätä päivää hiipii! Itken ihmisen paskaa, jota en voi korjata kuin omalta kohdaltani.

Uskomattoman paljon on tuskaisia asioita maailmassa. Silti, eri paljon hyvää, ja kun elämättä ei kuitenkaan voi olla. Mulla on tunteet! Ai niin ja Hän on ihana. Ja terveisiä pylleristä itsensä maailmasta pyyhkiville sieluille! Hienoa syyspäiväntasausta eläville! (Ei kai nyt vaan kukaan huomaa, että tärkein asia on sivulauseina maailmalla, ettei vaan tarvitsisi selittää, miltä tuntuu? Epäreilulta!)

Mittumaaria

Oli niin kamala työpäivä, että päätin lopettaa työnteon heti, kun se oli mahdollista. Lakkosumaa riittää purettavaksi. Nyt istun uudessa nojatuolissa, jonka tässä jotain aikoja sitten yritin pilata itseltäni kotitalousonnettomuudella. Onneksi ihminen on viisas ja jollain myrkyllä sain poistettua lähes kaikki tahrat. Loput piilotin räsymaton alle.

Välillä unohdan olevani puolisokea. Oikean silmän näkökentästä puuttuu 40% ja sama vamma on vienyt minulta stereonäön. Olen koko ikäni joutunut arvioimaan etäisyyksiä - joskus arviokykyni pettää. Nyt lautaspino ei osunutkaan hyllyyn, vaan hyllyn viereen, kaatoi kaksi kahvimukia sekä kahvinkeittimen. Voi sitä itkuparkumisen määrää. Kupit säilyivät ehjinä, yksi lautanen meni silpuksi. Tuoli minua syletti eniten. Tumma kahvi värjää varsin tehokkaasti tekstiilejä.

Emme saaneet juhannuskissavierasta. Joskus asiat eivät vain käy, niin kuin haaveilen. (En minä saanut lottovoittoakaan. Mutta. Nyt on juhannusvapaa! Kolme päivää voin pelata vapaaherratarta. Vapaherratar juo jallukahvinsa loppuun ja sitten tiskaa astiat. Vapaherrattaren puoliso pelaa kitaraa. Elämä on kohdillaan, onnellisuutta ja etenkin tyytyväisyyttä on liikkeellä.

Nauttikaa elostanne! Hukkuminen ja muut onnettomuudet kielletty.

Mitä jäljelle jää?

Parhaat rakkaustarinat loppuvat huonosti, arvostetuimmat elokuvat vähemmän kauniisti. Surullisissa lauluissa ovat korkeimmat nuotit, mutta miksi elämän pitää matkia niitä? Ystävä menetti lapsensa. Nuoren ihmisen elämä päättyi aivan liian varhain. Vaikka itsellänikään ei aina helppoa ole ollut, vielä kamalampaa on tuntea ystävän suru, koska tahtoo auttaa ja tajuaa, ettei voi.

Osittain ymmärrän, miksi ihminen valitsee oman lopullisen tienpäänsä, mutta kuitenkin mietin, että voisiko hetken katsoa eteenpäin. Voisiko antaa ajalle tilaisuuden? Vaikka yhden tunnin. Yhden päivän tai viikon. Voisiko vielä puhua jollekulle? Ainakin vanhemmalle, joka välittää ainokaisestaan. Jotainhan tässä maailmassa on vialla, kun nuoret ihmiset eivät siinä jaksa.

Minun piti alunperin kirjoittaa jotain vitsikästä Hänen urheiluhulluudestaan ja omasta urheilunvälttelystäni, Lewis-sarjan uusinnasta, hyvästä mielestä ja kevään tuoksusta, kun väri valtaa maailman, mutta kaikki tuntuu nyt niin pieneltä. Tiedän, ettei tuhkan päällensä viskominen auta asianosaisia, ehkä tapahtunut vaan muistuttaa, että elämästä pitää nauttia juuri nyt. Tänään. Ihana sana. Vaikka lakko jatkuu ja talous on väliaikaisesti katollaan, kaikki meillä on hyvin. Niin hyvin, että pelottaa.

Deminutiivi - lomanen

Aloitin talvilomani. Minulle on kasautunut reilusti levon tarvetta ja vain viikko lomaa. Niinpä tulee mieleeni kutsua talvilomaviikkoa lomaseksi. Lomanen - viikon kestävä vähäinen lepohetki suolatehtaan arjesta. Ja viikon päästä kun menen takaisin töihin päiväksi ennen viikonloppua, tiedän olevani loman tarpeessa.

Inhaa olla oikeassa paskoissa asioissa. Hänen kanssaan puhumme politiikkaa ja seuraamme maailmaa. Yksi asia meitä on viime päiviin saakka erottanut, Hän on uskonut itänaapurin Puttepossun ja Kiinan Pingispallon jotenkin pysyvän ruodussa ja pitävän myös kansansa aisoissa. Minä taas epäilin ja luin merkkejä toisin. Nyt Hänelle kävi kuin pressa-Salelle: naamiot putosivat. Hän uhoaa ikuista kostoa, minä pessimisti taas pelkään, ettei vain vielä tule kamalampia käännöksiä ennen kuin pästään kohtaan, jossa diktaattori kuolee oman käden kautta, tapetaan tai vie mahdollisimman monta mukanaan.

Toinen asia, mistä olen jo kauan juputtanut, on kulutusyhteiskunnan kuolema. Ihmettelen, eivätkö ikäiseni tajua, ettei tällainen voi kestää. Nuoruudessani kaatopaikat olivat vielä tyhjiä, tavaraa haudattiin maahan mallilla "pois silmistä, pois mielestä", sitä katselin kauhuissani jo kääpiönä. Sittemmin ihminen on jo ymmärtänyt ryhtyä kierrättämään hylkäämiään romuja, vielä kun tajuaisivat, ettemme tarvitse niin pajon alunperinkään. Olemme kulutusyhteiskunnan huipentuma, reliikki, joka ilmeisesti vain pakon edessä ymmärtää, että se on loppu nyt. Raha tai tavara eivät takaa onnea, matkat ympäri maailman eivät tuo maailmanrauhaa tai avarra maailmankuvaa. Rauha ja mielen avartaminen tapahtuu kotosalla, jos avaa silmänsa ja alkaa miettiä, millaisen pallon aikoo jälkikasvulleen jättää.

Olen pommikuopan reunalla kasvanut lapsi, Pohjois-Karjalaa pommitti itänaapuri taajaan, kun halusi katkaista kuljetusyhteyden Lappiin. Leikin yksin 2-3-vuotiaana junaradan varressa, mummo varoitteli, että jos kaivellessani törmään isoon mustaan metalliseen mötikkään, kaivelu pitää lopettaa, silloin tällöin löytyi vielä 60-luvulla suutariksi jääneitä ammuksia. Sieltä taitaa pessimismini olla kotoisin, Pojois-Karjalan kangasmetsistä.

Kunpa olisin väärässä!

Tuleeko hyvä, häh?

Ei hyvän tähden tämän maailman kanssa. En jaksaisi enää, mutta pakko kai se on. Mielipuolen naapurissa on mahtava elää. Mitä sen pikkuraksashan, mustan botin, päässä pyörii? Miten kaukaa historiasta voi hakea oikeutusta?

Kylppäri pitää tyhjentää ja pakata pitää viimeistään huomenna. Ja pestä pyykit. Evakkomuutto on sunnuntaina. Entinen kollega onneksi kuljettaa palkkioksi kissanhoitokeikasta. Onneksi muuttolistaksi käy lähes mökkiretken lista, mutta entäs jos siinä asunnossa on jotain vikaa? Elukoita, likaa tai kamalat naapurit. Hirveä riski!

Ihan niin kuin elämäkin, kuka tätä kestää?

(Enkä edes halua aloittaa Hänen esikoisestaan. Surullinen tarina, jolle loppua ei näy. Ei se minun tarinani olekaan, liippaa vain vierestä.)

Oi ihana tammikuu

Lopetin perjantaina työt kuin seinään. Olen ryhtynyt suojelemaan itseäni liialliselta työltä, koska pinnan kiristyessä saatan päästellä sammakoita suustani. Asperkele minussa aktivoituu, tarvitsen omaa rauhaa ja rauhaa etenkin viikonloppuisin. Jotta osannenko enää ikuna kirmailla baareissa ja keikoilla, vaikka se mahdollistuisikin? Ainakin aion yrittää, ystävän yllyttämänä tilasin maaliskuun loppupuolelle Tavastialle lipun.

Hänen poikansa vietti meillä pari vuorokautta. Ahdistavaa ja surullista. Pojan lähdön jälkeen minulle tulee atavistinen tarve desinfioida koko residenssi - toistaiseksi olen tyytynyt lakanapyykin pesuun. Poika on mykkä ja kyvytön hallinnoimaan omaa elämäänsä, sääliksi käy molempia vanhempia. Äitinsä kanssa viestittelen, kerron kuulumiset, sekin helpottaa häntä, kun tietää pojan olevan elossa.

Ilman Hänen perheongelmiaan kaikki on hienosti. Rakkautta ja rauhaa riittää, molemminpuolista arvostusta. Ja vielä viikon verran kissaterapiaakin, Roosa ja Elvis ovat kovin rakastettavia ja seurallisia persoonia. Vähän pelottaa tulevaisuudessa häämöttävä kylpyhuoneremontti ja töissä ensi viikon organisaatioiden rakennusurakka, mutta muuten haistan kevään olevan jo oven takana. Myrskyn jälkeen on poutasää ja blaablaablaa... ulkona on nimittäin todella kaunista juuri nyt. Helsinki on hetkisen kaunis, menkää vaikka katsomaan.

Elvis ei mennytkään laatikkoon, vaikka houkuttelin.

Roosa sen sijaan pomppii kaikki mahdolliset paikat läpi.

Lauantaina oli blinipäivä. Ovat ne vaan sitten herkullisia lättyjä!

Mint condition

Tekisi mieli sanoa, että hyvä kun päästiin, mutta ehkä vuodessa 2021 jotain hyvääkin oli. Etenkin Hänen ja minun suhteellemme se teki hyvää, toi syvyyttä ja lisäsi sävyjä. Ihmissuhderintamalla elän elämäni parasta aikaa; meillä puhutaan ja pussataan. Rakkaus on ihmeellinen asia, kun se kohdalle sattuu. Harmi, ettei sitä voi tilata, toivoisin sitä nimittäin kaikille siitä haaveileville.

2021 pakotti katsomaan peiliin, arvioimaan tyytyväisyyden määrää, kun sitä ei voinut peittää menojen ja uusien ihmisten alle. (Itse tosin olen jo useamman vuoden meinannut hautautua työkuorman alle, mutta enpäs nyt mene sinne!) Harvassa olivat kohtaamiset, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisempiä: suku ja ystävät osoittivat arvonsa. Muutenkin arvostan elämääni suuresti tällä hetkellä, en olisi uskonut, että tällaista onnea on tarjolla henkilökohtaisen risukasapolkuni jälkeen.

Vain yhdet festarit koko vuonna! Eikä tainnut olla yhtään pistokeikkaa. Onneksi oli pari kesäretkeä ja mökkikeikka, toivat vaihtelua arkeen. Ja kotiakin tuli parannettua (kiitos työmäärästä saadun korvauksen): parvekelasihuolto ja ilmalämpöpumppu lisäävät viihtyvyyttä. Vastike nousi 20 eurolla, mutta se on ymmärrettävää: kylpyhuoneremppa pitää maksaa. Eikä 500 euroa 41 neliön asunnosta pääkaupunkiseudulla vielä paha ole; mahdumme tänne molemmat niin työ- kuin vapaa-ajan viettoon. Luonto on lähellä ja kulkuyhteydet erinomaiset. Tähän meillä budjetti venyy (toki olisi ihanaa päästä suurempaan, mutta kustannusnousuun ei varaa ole).

Surujakaan ei päässyt välttelemään. Mietin tytärpuoltani lähes päivittäin. Ja Hän poikaansa. Poika on sentään vielä elossa, mutta ei narkomaanin elämää voi täysillä elämiseksi kutsua, pettymykset seuraavat toisiaan. Miten hukkaan voi elämä valuakin? Samaa mietin tytärpuoleni suhteen, mutta toisaalta ymmärrän toivottomuuden määrän, joka saa ihmisen vain tahtomaan pois.

Lupauksia ei kannata tehdä. Mailma saattaa täräyttää jotain väliin. Parempi antaa elämän viedä. Tänään se vie niin, että saamme viikoksi Morris-kissan kylään. Miten voi pieni karvainen eläin tuodakin niin paljon iloa mukanaan? Kaverilla on mahtava luonne. Ja ehkä meilläkin on parempi päivä kuin eilen, harmillisen väärinymmärryksen takia olin nuupallani loppuillan. Nyt kun olen yön yli nukkunut, voisin katsella kolikon kirkkaampaa puolta.

Se kai tässä ihmisen loppujen lopuksi pelastaa; täysin perusteeton optimismi ja ennustamiskyvyn heikkous. Hienoa tuoretta vuotta!

Syntymäpäiväpoika

Hän täyttää tänään 60 vuotta. Ei uskoisi, habitus ei vastaa vuosia - se tosin taitaa olla yleistyvä trendi. Ei viisikymppiselle enää kiikkustuolia hankita tai kuusikymppiselle rollaattoria. Hän sai perheeltä lahjakortin Thomannille, basso olisi haaveissa, pitää tutkia budjettia, saammeko sen hankittua. Itse lahjoitin hänelle hopeasormuksen, missä on kissansilmäkvartsi. Vielä pitäisi yksi lahja olla matkalla, katsotaan nyt sitten, koska se sapuu.

Tein eilen juustokakun*. Vieraita ei ole tulossa, muuten emme tapahtumaa juhlista, Hän vannotti jo paljon aikaisemmin, ettei Hänelle vain järjestetä yllätysjuhlia. Ei järjestetä, itsekin inhoan yllätyksiä. Molemmat tahdomme tietää ja valmistautua, jos luvassa on sosiaalisia kohtaamisia.

Tänä aamuna pillahtelin taas itkuun, kun aamutvssä katselin Paavalin seurakunnan naispappia. Mietin, että hänenköhän kanssaan tytärpuoleni on järjestänyt isänsä hautajaisia 2016. Ja että toki on äitinsä päätös, ettei P:lle hautajaisia järjestetä, mutta silti ymmärrän, miksi minä tarvitsisin hetken, missä kollektiivisesti jättää hänelle jäähyväiset. Nyt asia jää auki, se nousee alitajunnasta aina silloin kuin vähiten odotan.

Mutta näillä mennään. Valon juhla onneksi toi pienen tauon työhön. Eilen en saanut edes yöpaitaa päältäni. Tänään käymme Hänen kanssaan eväät loppuviikoksi. Ei paljon kiinnosta ruuhkaan tunkea omikronin takia. Mikähän sieltä putkesta seuraavaksi pläjähtää elimistömme kimppuun? Loppuuko tämäkään ikinä?

Onneksi meillä on toisemme! Onneksi kaikki on hyvin! Pieni puhdas pesä, hullujen huumori, rakkaus ja myötätunto kannattelevat meitä läpi pimeyden. Kun vaan ei olisi toista pimeyttä vastassa.

*Piparkakku-puolukkajuustokakku

Pohja
180 g appelsiinipiparkakkumurua
80 g voita

Täyte
Yhden appelsiinin kuori raasteena
3 kolme kananmunaa
3/4 dl sokeria
200 g vaniljatuorejuustoa
200 g piparkakkurahkaa
N 1 rkl maizenaa

N. 80 g Nutellaa
2 dl puolukoita

Vuoraa irtovuoan pohja leivinpaperilla. Sekoita sula voi ja piparimuru, levitä vuoan pohjalle ja reunoille. (Jos tykkäät paksummasta pohjasta, nosta määrät 200 g ja 100 g.) Siirrä jääkaappiin odottamaan. Uuni lämpenemään 170C.

Riko kananmunat kulhoon. Raasta sekaan appelsiinin kuori. Lisää sokeri ja vispaa kunnolla sekaisin. Lisää tuorejuusto ja rahka. Sekoita tasaiseksi. Vispaa sekaan maizena.

Kaada täyte vuokaan pohjan päälle. Heittele nutellakökkäreet täytteen päälle ja sen jälkeen puolukat sekaan. Näyttää epäilyttävältä, pahoittelen.

Kippaa "komeus" uuniin toisen leivonpaperin päälle - valuttaa kuitenkin ja sitten v*tuttaa uunin pesu. Anna pönöttää uunissa 50 minuuttia. Avaa hetkeksi uunin luukku, väännä virta pois ja makuuta kakkua uunissa jälkilämmössä toiset 50 minuuttia.

Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä.

Vähiin käy

Ennen kotitoimistolle siirtymistä viime töikseni skannasin saapunutta postia sähköpostiini, kirotakin taisin, kun luulin olevani yksin. Kun selän takaa joku tokaisi, että vieläkö tein töitä, suoritin pakkoliikkeitä kätösilläni ja kas, lensi postikasa ympäri lattioita. Siinä sitten yhden kontrollerin kanssa noukimme A-nelosia ja yhdistelimme posteja. Kai ne menivät oikein. Jaksanko välittää? (Huomenna lienee syytä vielä tarkistaa pdffät ennen lähettämistä. Välitän kuitenkin.)

Vielä kaksi päivää töitä. Sitten kuuden päivän vapaa ennen kuin aloitan raivoisan ponnistuksen ennen joka vuosi toistuvaa maailmanlopun päivämäärää, jonka jälkeen kaikki alkaa alusta. Kalenterin kehittäjä keksi ikiliikkujan. Meitä on vain liian vähän, tai minua. Minun pitäisi kopioida myös itseni. Juuri alkanut ERP-projekti vie leijonan osan työajasta, niinpä teen varsinaisia töitäni toimistoajan ulkopuolella. Olen myöhässä ja jätän häntiä jälkeeni - teen asiat vähän sinne päin, korjaan, jos joku huomauttaa.

Äsken peruuntui omikron-altistusten takia odottamani lauantain roolipelisessio. Minullakin kurkkua karhentaa. Vietetään sitten pikkuyulea juhannuksena. Kaikki kiva taas peruutetaan, onneksi uskaltauduin festareille alkukuusta, nyt ei sitten enää mitään uskallakaan ennen kesää. Eivätkä takaraivossa jylläävä murhe ja vastaamatta jääneet kysymykset auta asiaa. Mutta ei voi mitään, jäljelle jääneethän sen elämänosan joutuvat hoitamaan.

Onneksi on Hän. Lohduttaja ja kotipsykologi.

Suru

Entisen puolisoni tytär päätti elämänsä. Olen vuoronperään vihainen ja surullinen. Sain tietää asiasta yllättäen, kun hänen ystävänsä jakoi päivityksen turhan löyhin yksityisyysasetuksin. Sittemmin hän vaihtoi asetukset, mutta en ollut ainoa, jolle tieto pläjähti shokkina päin naamaa.

Elän muistoissani. Pillitän välillä, suren elämättä jäävää elämää. Ja samalla mietin, että jo pienestä alkaen tyttöä vaivasi se, ettei hän päässyt sisään elämään, vaan tuntui aina seuraavan sitä ulkopuolisena. Niin looginen kuin hän olikin, se ei auttanut häntä löytämään elämäniloa ja elämän tarkoitusta. (Ennen kuin kukaan kysyy, jokaisella on omansa ja jokaisen tulee löytää itse omansa.)

On tässä muutakin ollut viime aikoina. Muun muassa Hänen poikansa kasvatti juuria sohvamajoituksessamme viikon verran. Kerkesimme hetkisen jo toivoa, kun jälkikasvu otti taas jalat alleen. Surullista. Sillekään emme mitään voi, minä en etenkään, en ole pystynyt kehittämään henkilökohtaista kiintymyssuhdetta poikaan.

Raskaita ajatuksia. Syyttelen itseäni. Olisi pitänyt keretä huolehtia tytöstäkin. Mutta kun työkin nyt on taas siinä vaiheessa, että itku meinaa päästä päivittäin. Viime viikolla viimeksi mietin, että joulun aikaan pyydän hänet kylään. Että silloin on aikaa ja kerkeän houkutella hänet meille.

Aikaa ei ole. Ei enää.

Pikkukärväsiä ja vakavan addiktion vaara

Hikoilemme hiljakseen. Juttelemme paljon. Olemme molemmat onnellisia, että meillä on toisemme, järjellistä seuraa järjettömyyden ja luonnokatastrofin keskellä. Kun luin Kanadan rannikon vesieläinten joukkokuolemasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että on onni, etten ole näkemässä ihmisen loppukamppailua. Toinen ajatukseni koski onnea siitä, etten ole lisääntynyt enkä osaltani kuormittanut maapallon viimeisiä vuosisatoja.

Kukkakärväset ovat vallanneet keittiömme ja kirvat söivät parvekekasvit. Tänä kesänä ei kukoistusta parvekkeella juuri näy. Onneksi edes chili, suikeroalpi, värinokkonen ja hopeakäpälät selvisivät hyökkäyksestä. Ensin näytti, että aurinkoliisakin selviäisi, mutta pahalta näyttää. Taidan korvata kaikki kukkivat kasvit begonioilla, niitä ei mikään saa hengiltä.

Lopetin työt tänään jo 7h 20 minuutin työskentelyn jälkeen. Eilen tein normimittaisen työpäivän. Alkuviikko meni siinä mielessä reisille, että tahdoin yhden ikuisuusprojektin pois kätösistäni ennen lomaa. Mutta onnistuin siinä! (Olin vain reilun kuukauden myöhässä.)

Olen onnellinen, että Hän jaksaa siivota. Minusta ei työpäivien päälle ole kuin tekemään ruoka ja makaamaan viileiden juomien kera. Mistä tulikin mieleeni viimeisin addiktioni. Olen menettänyt sydämeni sitruuna-katajanmarja-vichylle. Kun Hän maistoi sitä, totesi sen olevan täydellinen blandis ginille. Blandis on kieltämättä minullakin pyörinyt mielessä, ehkäpä testaan huomenna.

Vielä viikko ja päivä töitä. Kotitoimisto on varsin kuuma paikka. Mutta koti se on kuumakin kolo, kun on parhaassa mahdollisessa seurassa.

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡

I can't dance

En ole enää pyörremyrskyn laitamilla. Ehkä tämä on tyyni keskusta. Pimeys valtaa mieleni, en näe eteeni, kompastelen juuriruttuihin. Vuoron perään toivon olevani yksin, vuoroin itken yksinäisyyttäni. On hyviä ja huonoja hetkiä. Elämäähän se toki on, mutta raskasta.

Kaipaan yhtenäistä unta. En tahdo herätä papupataan. Tahdon tilaa ja lisähappea, puudutusainetta tai nuijanukutuksen.. Minä niin kaipaan ystävääni. Tämä nykyinenkin on kiva, mutta hän ei ole meillä asuva, ei se mies, kenen kanssa naimisiin menin. Hän on joku kaukaisempi tuttavuus, josta en ole ihan varma, tykkäänkö tai voiko häneen luottaa.

Kannattaa mennä nukkumaan, ettei tule paljastaneeksi lisää ankeita ajatuksiaan tai lietso muita typeriä ajatuskulkuja. Kunpa tämä olisi jo ohi.

Suru hiipi porstuasta peremmälle

Hänen sairaudentunteensa on kadonnut lopullisesti. Ehdotin lääkäriä, hyvä, ettei Hän käynyt päälle. Luojan lykky, että Hän on suurimman osan ajasta poissa, en jaksa monologeja, kävelyä, tolkutonta omakehua, megalomaniaa.

Puolisonsa voi kadottaa monella tapaa. Yksi pahimmista on mielisairaus. Tämä on jo neljäs kerta parisuhteemme aikana. Taivaallisille voimille kiitos, ettei Hän enää käytä alkoholia. Se tekee Hänestä arvaamattoman.

Miksi ihminen sitten kestää tätä? Ei sitä kestäkään. Jokainen kerta vannon itselleni, ettei koskaan enää. Mutta tiedättekö, millainen hätä on, kun miettii, että toisen pää palaa, kaikki Hänelle rakkaat asiat katoavat maailman tuuliin. Mammona kun menettää merkityksensä kipeässä päässä. Ja silti sääli pitää minut huoltojoukoissa.

Kun jostain saisi lääkärin kotiin, pakkohoitolähetteen, lääkityksen ilman potilasta, toimivia neuvoja - muutakin kuin että anna sen mennä, anna paskan palaa. Onneksi meillä ei ole lapsia ja tätä varten on tehty rekisteröity avioehto, ettei Hän voi vetää minua hulluuteensa.

Niin ja muistattekos, Hänhän on mitä parhain, rakastettavin, välittävin ihminen, kun palaa takaisin kuolevaisten kastiin. Edellisestä kerrasta on kuitenkin reilu 2 vuotta. Pitkiä vaan ovat päivät ja tunnit paluuta odottaessani - joka kerta mietin, onko tämä viimeinen. Kumpi loppuu ensin, Hänen onnensa säilyä hengissä vai minun kestokykyni?

Don't call me babe!

Aika matelee, päivät ja tunnit laahustavat kuin täit tervassa. Ahdistukseni kasvaa aivorikkaruohona. Pimeys lisääntyy sisälläni ja ulkona. Koitan miettiä selviytymistrategiaa, mutta tyhjää lyö. Edellisillä kerroilla käyttämäni puhtaat valkoiset lakanat-keino (hotellimajoitus) ei juuri nyt tule kysymykseen taloudellisista syistä. Tai ei ainakaan vielä.

Kävin koronatestissä sunnuntaina. Olen negatiivinen. Kuitenkin lämpö nousi kuumeen puolelle, olin maanantain sairaslomalla. Kurkku on edelleen kipeä, ääni hajoilee. Mietin, hajoaako se psykosomaattisuuttaan, etten vain puhuisi, vai onko se sittenkin merkki sairastumisesta. (Olisi vaan. Olisi lähes ihanaa, jos minut nukutettaisiin. Näin ei saa ajatella.)

Haluan pois. Tai ihmisseuraa. Tahdon iloita. Koti ei ole tänään koti.

Ankeuttajia

Kun on valinnut elämän herkän mielen kanssa, on aina vaarana, että herkkä mieli horjahtaa. Nyt on jälleen sellainen hetki menossa, kestoa en voi kuin arvailla. Tilanteesta kärsimme molemmat, minä nyt ja Hän myöhemmin.

Säilön rakastajan ja puolison tunteeni sisälleni, yritän siirtyä ystävän ja läheisen rooliin. Yritän jaksaa kantaa arkipäivää. Tiedän onnistuvani, jos vain saan nukuttua.

Haastekerroin lisääntyy, kun ketään ei voi nähdä ex tempore, ei edes tuntemattomia, kun baariinkaan ei uskalla. Mutta jos vaan pysyn terveenä, parin viikon päästä saan ystäväviikonlopun. Siitä seuraavana olisi vuorossa lisää ystäväenergiaa. Sitä pidemmälle en uskalla ajatella.

This too shall pass. (Mutta herranen aika, että itkettää.)