lauantai 28. maaliskuuta 2020

Rakkautta koronan aikaan*

*Otsikosta on kiittäminen Gabriel García Márquezia. Oli ihan pakko. Ja kirjakin on erinomainen, pitää jossain välissä lukea se uudelleen.

Perjantaina kävin töissä. Aloitin työt kotona, läksin toimistolle kymmenen jälkeen. Tosin ensimmäiseen bussiin en noussut, kun sinne jonkin kivenkolosta könysi joku räkivä, köhivä, irrationaalisesti käyttäytyvä, mölisevä narkomaani. Itsesuojeluvaisto päätti odottaa seuraavan bussin, sen mielestä elämäni on kalliimpi kuin 15 minuuttia.

Kävin Liiteristä salaatit ja sämpylät. Kollega oli myös saapumassa toimistolle mökkisaaresta, minne hän oli virittänyt etätyöpisteensä. Olin ikävöinyt hänen seuraansa, muutenkin kuin lounaalla. Emme olleet ainoita, yhteensä meitä oli toimistolla viisi henkilöä. Tehokas päivä kului kuin siivillä, Hän kerkesi sillä välin siivota kotona.

Kauppareissun Pirsmaan teimme yhdessä. Se oli yhtä kus'helevettiä, ihmisiä aivan liikaa ja hyllyt puolityhjiä. Meidän Eilepassa asiat ovat paljon paremmin. Siellä on Magnersiakin. Kostoksi kävin sitten Alkosta jallun, vodkan ja pullollisen punkkua.

Iltasella tein ruokaa ja maistelin Alkon antimia. Kahdeksan aikaan alkoi Mustaschin liveautotallikeikka Facebookissa. Ihanaa energistä paahtoa, taisin keikan aikana innostua nauttimaan muutaman drinkin yli turvallisen rajan. Nimittäin kun Hän meni unille, jäin itsekseni könyämään olohuoneeseen. Poltin jopa kaksi savukettakin. Ja nukahdin nojatuoliin. Puoli kolmen aikaan kömmin sänkyyn.

Aamulla lämmitimme saunan. Sen jälkeen väistelimme ihmisiä joenrannassa. Ajattelin vielä katua eilen juomaani alkoholia paistamalla banaanilettuja - tiedättehän, kun joskus se yksi banaani joutuu hyljeksityksi syyttä suotta ja menee ihan mustaksi. Silloin se ei kelpaa kummallekaan meistä, eikä sieluni siedä hävikkikäyttäytymistä. Muussan sen turkkilaisen jogurtin kanssa atomeiksi ja teen lettutaikinan.

Ilma oli ihana, harmi, että ensi viikolla taas kylmenee. Naapurilähiössä pääsimme tutustumaan sähkökaappitaidenäyttelyyn. Elämä on ihan paikka koronasta ja eristyksestä huolimatta! Tästä on nyt nautittava niin pitkään kun voimme!




tiistai 24. maaliskuuta 2020

Kotitoimiston tonttuleikki - piiri pieni pyörii

Olen toista viikkoani kotitoimistolla, tänä aikana olen poistunut kotoa kahdesti kauppaan. Työs sujuu erinomaisen hyvin, yhteydetkään eivät ole enää pätkineet, varmaan IT-osasto sai hankittua lisää VPN-lisenssejä. Hän on aika lahjakkaasti pitäytynyt kommentoinnista, pari kertaa olen joutunut pyytämään, että jutellaan työajan jälkeen. Mutta mehän olemmekin varsin tiivis pariskunta vapaa-ajallamme, jostain syystä emme ole ryhtyneet kovasti ärsyttämään toisiamme, mitä nyt minä välillä hermostun puheen määrään. Osaan silloin sanoa, että vaikene, ihminen. Jos en osaisi, saattaisi meille muodostua ongelma. Tiedän meidän olevan myös taloudellisesti onnekkaita. Ainakin toistaiseksi saan pitää työni, vaikka meilläkin aloitettiin yt-neuvottelut. Hän taas yrittää jatkaa omaansa mahdollisuuksiensa mukaan, se on välillä tilan vähyyden takia vaikeata. Mutta näillä mennään ja sovitellaan.

Jokaisen aivastuksen, korvavihlaisun tai yskäisyn jälkeen mietin, että no nytkö. Tiedän, ettei tilanteelle mitään voi, ei jokainen sairastu, eivätkä edes kaikki sairastuneet kuole, mutta silti atavistinen piirteeni muistuttelee olemassaolostaan. Elämänhalu, se ihmeellisen sitkeä hönkä, joka meitä piiskaa eteenpäin, nostaa päätään, voimistuu, kun ajat käyvät epätoivoisemmiksi. Välillä minut valtaa EVVK-ilmiö, miksi jatkaa, ei tämä pääty hyvin – se taas johtuu siitä, kun ei voi suunnitella tulevaisuutta, ei tiedä koska tilanne on ohi. Ilman tulevaisuutta on vaikeata nähdä toivoa. Kärsivallisyys ei koskaan ole ollut parhaita puoliani.

Tulevaisuus siis on hämärän peitossa. Elämme vähintäänkin mielenkiintoisia aikoja. Millaisena maailma tästä nousee, nouseeko se, ketkä meistä nousevat? Toivoisin jotenkin tämän herättävän myötätuntoa, jakamisen halua ja antamisen tahtoa, mutta nyt jo on ollut merkkejä itsekkyydestä, oman navan suojelemisesta, kansallistunnon puuskauksia, protektionismia. Haaveilen maailmasta, joka olisi tahdiltaan rauhallisempi, antaisi yksilölle tilaa kukoistaa. Jospa nyt ihminen oppisi, että ei matkustelu, globalisaatio ja toimitusketjujen ulkomaille levittäminen aina ole hyvästä. Että joskus olisi ihan parempikin olla terveellä tavalla nurkkakuntainen kuitenkaa sulkematta muuta maailmaa ulkopuolelle.

Kiitollinen olen monesta asiasta. Etenkin Hänestä, meillä asuvasta. Siitä muistuttelen itseäni säännöllisesti.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Sovittelemme elämän palasia

Kuten kaikki muutkin kynnellekykenevät valkokaulustyöntekijät, olen etätöissä kotona. Hän on pienoisissa vaikeuksissa omien töittensä kanssa, koska meillä on vain yksi yhteinen tila, olohuone, työtila, keittiö. Meillä on ovi kylpyhuoneeseen, liukuovet makuutilaan, ovi parvekkeelle ja ovi rappukäytävään.

Kaksi ensimmäistä päivää on takana, itse aloitan työt jo seitsemän aikaan, että pääsen rohmuamaan osani firman vpn:stä. Minun opeteltava pitämään taukoja, lounastauon kuitenkin olen ymmärtänyt pitää. Sähköposti laulaa, puheluita tulee varsin vähän. Jos vain aikaa on, ryhdyn etsimään ilmaisia verkkokursseja.

Jos työelämä tulee olemaan tällaista, voi tilan puute olla meidän kompastuskivemme. Kaksi kuukautta, ehkä puoli vuotta. Onneksi on kevät tulossa. Parveke lisää lähes viisi neliötä elintilaamme. Ja happea! Hengitysilmaa. Välillä minusta tuntuu, että meillä ei kunnolla ilma vaihdu.

Välillä taas kuulostelen itseäni, että onko tämä nyt sitä. Hän sairasteli reilun viikon pientä flunssaa, nyt se ilmeisesti on siirtymässä minuun. Pää jomottelee, kurkku tuntuu aralta. Lämpöä ei ole, ei yskitä. Jos tämä korona on, niin helpolla pääsen. Jos ei ole, niin suoraan sanottuna pelottaa ei vain omasta, vaan eniten Hänen puolestaan. Hän kun tupakoi. Se vähän ahdistaa.

Mutta muutenhan meillä on onnekas tilanne. Viihdymme keskenämme, minulta eivät ihan ensimmäiseksi työt lopu, meillä ei ole pieniä lapsia, Hänen äitinsä saatiin juuri palvelukotiin, eikä muori ole kotihoidon armoilla. Kotihoito oli hyvä, älkää ymmärtäkö väärin, mutta siinä on riskinsä, kun hoitajat kulkevat asunnosta toiseen.

Ps. Meidän lähi-Eilepa on ihana. Siellä on kaikkea, mitä en Pirsmasta perjantaina saanut. Ajattelin tehdä sinne retken huomenna.

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Sanoita siinä sitten tunteita

Katastrofi (epidemia) kaatuu päälle, kaikki tuutit tunkevat päälle eristäytymistä, tuskaa ja kuolemaa. Ja minä - olen kiitollinen jokaisesta uuden elämämme hetkestä. Tahtoisin Hänelle tähän kertoa enemmän tunteistani ihan varalta, mutta veikkaan, että Hän meistä enemmän on taikauskoinen, kokee ahdistavana, jos avaudun tai maalaan liikaa. Hän ei tahdo kuulla asioita, jotka saattavat edeltää rankkoja asioita, tilanteita, jotka saattaisivat tapahtua.

Itse taas monenlaista hulluutta läpikäyneenä rakastan jokaista rauhallista hetkeä. Olen onnellinen elämästä, lipsautin suustani tänään, ettei minulle mitään pahaa ole tapahtunut. Niinnohjjoo. Paljon on vettä virrannut, pahat asiat eivät ole minun vikani. Ellei mukaanlueta syntymää, rakastumista, tarvetta olla jollekulle tärkeä, tarvetta tulla hyväksytyksi, tarvetta saada läheisyyttä, tarvetta olla rakastettu, mitä näitä tekosyitä nyt on.

Yritän kertoa Hänelle olevani onnellinen, jos nyt en joka päivä, niin viikottain. En haluaisi tämän päättyvän koskaan ikinä milloinkaan. Silti tiedän meidän olen haavoittuvaisia, tiedän elintapamme, kummallakin omanlaisemme, tiedän, ettemme selviä tästä yhdessä. Emme satavuotiaiksi.

Silti aion ylistää loppuun saakka juuri tätä hetkeä. Odottakaa vain, vielä se vastaan tulee kenelle tahansa rakkaudennälkäiselle. Enkä tarkoita, että tämä olisi ainoa tapa elämänsä viettää. Varmaan tällä hetkellä olisin onnellinen yksinkin. Onnellinen, että olen saanut elää tänne saakka, onnellinen kidutuksen loppumisesta, ystävistä, tapahtumista.

Mielenkiinto pitää ihmisen hereillä. Hereilläolo hengissä.

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Onnelliset nukkujat

Hän tuli illalla viereeni. Ihan vaan hetkeksi oli tarkoitus. Heräsin puoli kahden aikaan, että Hän oli siinä edelleen, kaikki vaatteet päällä, telkkari auki ja valot päällä. Meillä on hieno ihokemia, saamme rauhoitettua toisemme syvään uneen. Välillä. Välillä sitten taas molemmat nukumme liian vähän, stressaamme ja menetämme zenin. Nukkumatti on usein pihi paski*inen.

Mutta viime yönä onnistuimme molemmat. Naurattivat unetkin, olimme joillakin festareilla, kun edesmennyt ex-puolisoni tuli kyselemään Hänestä, että oliko se totta, mitä kerrottiin, että Hän oli ihan exän näköinen. Lupasin esitellä heidät, mutta unen kiemurat johtivat toisaalle, kunnes ex tuli taas vastaan ja kertoi törmänneensä Häneen. Oli huomannut samankaltaisuuden. Unesta jäi jotenkin hyväksyvä tunnelma, minäkin taisin unessa hyväksyä eksäni.

Toisesta unesta muistan rannekellon, joka oli tunnin myöhässä, sekä suurikivisen sormuksen, jonka ujutin pikkusormeeni. Pitää tutkia unikirjoja, mitä kaikki tarkoittaa.

Toinen lomanjälkeinen työpäivä takana, liukumasaldoa olen päässyt heti kasvattamaan. Ei riitä viikko työstressin purkamiseen, aiheuttaa vain hirveän suman purettavaksi. Sen lisäksi meilläkin varaudutaan pandemiaan. Pahimmassa tapauksessa firma kaatuu siihen, ettemme saa tehtyä laskutettavaa työtä, emmekä saa kassaan rahaa. Ei voi tietää. Niin kuin ei mitään muutakaan tässä elämässä - en ota turhia riskejä. Haluan nukkua Hänen vieressään monta vuotta - tai sitten pyöriä unettomana. Kumpi vain käy.

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Talviloman päätös

Apua! Loma loppuu. Ihanaa! Arki alkaa. Kahtiajakoinen tunnelma johtuu siitä, että en pääse viikossa eroon töistäni, mutta toisaalta Hän ei kunnolla pysty jatkamaan omiaan, koska minä olen paikalla. Vaikka meissä on paljon siamilaisten kaksosten vikaa, oma tekeminen pitää säilyttää molempien mielenterveyden takia.

Perjantain käytimme siivoamiseen. Ennen puhtaita lakanoita imuroin patjamme. Kunpa olisi muillakin vesi-imuri, tietäisivät, mitä patjassa piileskelee. Onneksi meillä on samanlainen standardi ja rytmi siivousasioissa. En kestäisi enää elämää sottapytyn kanssa tai ihmistä, joka ei osallistuisi minulle tärkeään asiaan. Tällä hetkellä kotityöt menevät melkoisen hyvin tasan, minä hoidan pyykit ja kokkaamisen, Hän siivoaa ja tiskaa viikolla - minä hoidan tiskaamisen viikonloppuisin.

Löysin torstain kauppareissulla uuden sienikirjan halvennuksesta, eur 4,50. Tuntuva alennus johtui siitä, että kannet ja teksti olivat taitettu väärin. Kansien suhteen kirja piti kääntää ylösalaisin ja aloittaa lukeminen takakannen puolelta. Sehän ei minua metsässä haittaa, uudessa kirjassa on enemmän lajeja kuin tähän saakka metsäretkillä mukana kantamassani taskukirjassa. (Siitäkin olen onnellinen, että Hän on innostunut metsäretkistämme. Hän kuvaa ja minä metsästän sieniä. Metsään on mahtavaa mennä yhdessä.)


Suomen Sieniseuran naamakirjasivuilta bongasin linkin ihanaan englanninkieliseen artikkeliin sienestämisestä. Suosittelen lämpimästi, mikäli olette sienestyksen ystäviä - tai jos tahdotte ymmärtää meitä hurahtaneita. Oli siitä ex-puolisostani jotain iloakin, kun minut lajiin tutustutti ja tunnistamisen salat opetti. Metsässä vietetyt ajat olivat suhteemme rauhaisimpia aikoja.

Torstai-iltana soitti myös ex-puolison tytär, entinen ilkeä tytärpuoleni, toivottaakseen hyvää häävuosipäivää. Hän on tehnyt tuloaan vierailulle vuoden päivät, saa nähdä, joko vierailu pian toteutuisi. En kuitenkaan tahdo vaatia tai pakottaa. Tytär oli varsin rasittava teini-ikäinen, liittoutuivat isänsä kanssa minua vastaan. Molemmat potivat omia kipujaan, pääsin sijaiskärsijäksi ja ukkosenjohtimeksi. Onneksi nykysuhteessa tilanne on toisin, Hän kuuntelee minua jopa jälkikasvunsa suhteen. Me olemme yksikkö siinäkin asiassa.

Onneksi on vasta lauantai. Onneksi on työ, minne mennä. Onneksi löysimme toisemme - tästä on tullut ihan hyvä elämä.

torstai 5. maaliskuuta 2020

Ensimmäinen hääpäivä

Tänään tulee jo (vai vasta?) vuosi häistämme!

Hän ryhtyi huolestuneena kyselemään, että pitääkö olla jotain lahjoja vuosipäivän johdosta. Minua nauratti, tiesin, että taloudellisen tilanteemme takia ei varaa suurempiin lahjoihin ole. Onneksi minulla ei koskaan ole ollut ylenpalttisesti rahaa, eikä minua ole lahjottu, sellainen ei minulle merkitse kovinkaan paljon. Enemmän olen vaikka rakkautta ja hyväksyntää. Kerroin, että kukkaset riittävät, mutta pakollista ei ole sekään. Vähän oli vaikeata vedättää, kun en ole Häntä tottunut narraamaan.


Investoin meille yhteisen lahjan, Jytäkesä GoGo- festareille liput. Siellä on sen verran tuttuja ihmisiä, tuttuja bändejä ja mukava paikka, että se riittää toukokuun erityisviikonloppuohjelmaksi oikein hyvin. Parhaat lahjat ovat yhteistä tekemistä. Ei valmiiseen (ja pieneen) kotiin kannata tavaraa hankkia ja korumakuni kun on millainen on, niin parempi, että olen mukana, jos moisia hankintoja teemme.

Jotenkin tuntuu kuin olisimme olleet yhdessä vuosikymmeniä, niin tuttua ja turvallista elämämme on. Sitten kun miettii, että neljään vuoteen sisältyy karmea vuosi, täyttä hullunmyllyä, jonka aikana jo päätin lopettaa koko suhteen, tuntuu sen jälkeen alkanut terve jakso unelta, toteutuneelta unelmalta. Toimimme yksikkönä, varjelemme onneamme. Onneksi ymmärrämme myös säilyttää omat ystävämme ja harrastuksemme.

Onhan meillä ongelmamme. Työttömyyttä, taloudellisia huolia, Hänen jälkikasvunsa, minun työurani, molempien temperamentti, ikääntymisen mukanaan tuomia kremppoja - mutta kovin harvoja hetkiä vaihtaisin pois. Riidellessäkin kun tietää, ettei toinen jätä tai käytä heikkouksia loukatakseen.

Onnea jouduin odottamaan pitkään. Ensimmäisen liittoni raunioilla asustelin pitkään, vannoin, ettei minua enää saataisi lankaan. Että se olisin minä, joka käyttää ja määrää. Onnesta en enää haaveillut. Ja sitten kun se ihme elämääni saapui, se ei ollutkaan ohimenevä ilotulitus, vaan ikuinen tuli, lämmittävä liekki kotiliedessä. Välillä lepattava, välillä roihu, mutta koskaan se ei sammu, kunhan saa vain happea.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Olihan iltamat!


Junamatka sujui kivuitta. Eväsleivät ja kahvi auttoivat kestämään tylsyyttä ja huikoa. Sitä paitsi sinne sain upotettua jääkaapin sisältöä - vähensin biojätteen määrää. Maisemat olivat kauniita, erityisesti ihailin paljaita järven jäitä. Näyttivät retkiluistelijan unelmilta. Lumen määrä ryhtyi lisääntymään vasta Mikkelin jälkeen. Perillä oli jo varsin talvisen näköistä, lämpötilan puolesta ainakin. Helsingissä ei ole -7C lämpötiloja tarvinnut kokea, mutta silti lämpötila tuntui ihan siedettävältä - ei kosteutta tai viimaa. Kaunis auringonlasku ja pilvetön tähtitaivas.

Pikkuveli vei meidät nuorimman pikkuveljeni tyhjään hulppeaan lukaaliin. Petasin vierashuoneeseen sängyn, ennen kuin kävelimme veljenvaimon pinaattivohvelitarjonnan pariin. Pari tuntia jaksoimme seurustella, ennen kuin uni alkoi painaa silmän nahkalätkiä. Onneksi matka majapaikkaan oli lyhyt.

Hassua oli nukkua leveässä sängyssä, meillä kun edelleen on sellainen 120-senttinen, jossa suoraan sanottuna nukumme liimautuneina toisiimme. Minulla on pitkän ajan suunnitelmissa 140-senttinen runkopatja. Vanhemmiten tunnun tarvitsevan elintilaa, etenkin kääntyillessäni. Nyt uni oli syvää ja sitä riitti.

Käpöttelimme pakkasauringossa aamupalalle veljen residenssiin ja sitten takaisin pakkaamaan tavarat. Kerkesin vielä ennen lähtöä ottaa päiväunet sillä välin kun Hän tutustui sähköflyygelin salaisuuksiin. Veljen ja vaimonsa tyyli on aika suurellinen, raha saa näkyä. Mutta en ole kateellinen, raskas työ siellä taustalla elintasoa pyörittää. Ja valuuhan niitä murusia meidän köyhempienkin pöytään.

Niin kuin nyt synttäreitä juhliessamme. Kuutisenkymmentä vierasta Tahkolla rinnebaarissa juhlistivat kälyni 60-vuotisstyntymäpäivää. Leikkimielistä ohjelmaa, mm. veljeni ystävineen esittämässä Joutsenlampea vaaleanpunaisissa tutuissa, tanssia, naurua, muisteloita, älyttömän herkullista ruokaa, uusia tuttavuuksia. Onneksi en enää lähtenyt jatkoille, vaan ymmärsimme vetäytyä hotellihuoneeseen. Hän jaksoi yllättävän hyvin seitsemän tunnin riehakkaat juhlat selvinpäin, pari viimeistä tuntia tosin varsin vaisusti. Enkä ihmettele, huppelia oli liikkeellä.

Tämä päivä meni matkustaessa. Oli kummallista tulla takaisin täydestä talvesta vesisateen keskelle. Onneksi bussi tuli heti. Hän otti kassit ja minä kävin lähikaupassa. Punalapputuotteilla sain aikaan oivan pasta-kanaruuan. Tästä on hienoa aloittaa talvilomaviikko.