Tää on niin tätä - onko pakko olla?

Meillä oli tällä viikolla yksi ilta draama kylässä.

Molemmilla keitti yli - onneksi eri syistä. Häntä ravistelee äitinsä väistämätön hiipuminen ja poikansa onneton itse(t)uho. Ei Hän kummankaan asioille mitään voi, yrittää pitää poikansa jonkinlaista puheyhteyttä, äidin ullakolla ei taida asustaa enää kuin muutama hiiri. On vaan pidettävä ullakko lämpimänä niin pitkään kuin talo pysyy pystyssä.

Minä taas kärsin töistä. Miten töitä kestää vielä ainakin 10, mielellään 12 vuotta, olen miettinyt useasti tällä viikolla. Välillä tuntuu, että pää hajoaa. Välillä riittää, kun käy vessassa silmiään pyörittelemässä ja hengittelemässä paperipussiin. Välillä herkeän hysteeriseen nauruun ihan omalla pulpetillani. (Mielessä jyrrää "raskas työ, raskaat huvit", mutta kun kroppa ei pian sitäkään hyväksy.)

Kaikki ongelmat ovat, taivas varjele, ulkoisia. Meillä kotona keskenämme asiat ovat hyvin, mutta kun kuohahtaa, niin sitten hetken asunto on liian pieni. Onneksi sitä ei kauan kestä. Meillä ei mykkäkoulua käydä.

Keräsin illalla edellisen sienisaaliin purkkiin saunan lauteilta. Sekatatteja tuli purkillinen ja herkkutatteja toinen mokoma. Sunnuntaina ystävä vie minut entisen puolison sienimestoille. Vieläköhän osaan siellä liikkua? Kun nyt taas happea ja liikuntaa saa. Jalka nimittäin kestää - uusi lääkitys toimii! Minulla on nilkka. Kenkien pihakirppis on peruttu.

***
Offtopic: miksi estrogeenilääkityksestä ei saa kela-korvausta, mutta silti joutuu käymään kalliilla yksityislääkärillä saadakseen reseptin? Joutuuko testosteronia käyttävä miesoletettu myös maksamaan kaiken itse? Veikkaan, että ei. Nainen on edelleen maailman n**keri.