Juuri kun sain edellisen kirjoituksen valmiiksi, pääsimme maistelemaan parisuhteen nurjempaa puolta.
Kaikki alkoi jo aamulla, Hän ei saanut unta, migreeni piti hereillä, herätti vahingossa minut töihinlähtöaamuheräämisaikaan. Kun nukahdin onneksi reiluksi tunniksi uudelleen, herätessäni huomasin Hänen vihdoin nukahtaneen. Ajattelin, että minulla olisi aamupäivä aikaa puuhata kotihommat pois alta. Hän valitettavasti heräsi liian vähillä unilla, pääkipuisena ja ärtyneenä. Minun "vaatimukseni" tai puuhasteluni aiheuttivat kiusaantunutta ähinää ja ärtynyttä tuhahtelua. Se taas ei ole mitenkään omiaan lisäämään minun, vanhan ilmanpainemittarin riemua.
Yritin kyllä kovasti. Olin hiljaa, tein omiani, lämmitin saunan, mutta sanattomasta paheksunnasta sain kuitenkin osani. Päätin sitten vetäytyä buduaarimme puolelle, jospa Hän siitä rauhoittuisi ja jospa osaisin minä pitää pääni kiinni. Jospa Hän saisi vaikka pienet päiväunet, mietin, uni yleensä parantaa oloa. Jos taas kysymys olisi pieleen menneestä lääkityksestä, niin ainoa, joka sitä voi korjata, on Hän itse.
Minulla oli iltasuunnitelma valmiina. Aioin lukea joulupukin tuomaa kirjaa, tuhota loput jouluruokarippeet suolaiseen piirakkaan ja tutkaista, tuleeko telkkarista Midsommer Murders-jaksoa. Ei Hänen ahdistustaan loputtomiin kestä, niin kuin ei kestä minun äkäilyänikään. Kummankaan ei vain kannata lähteä toisen olotilaan mukaan, silloin yleensä aikaansaadaan lyhytaikainen kolmas maailmansota. Onneksi sitä ennen tällä kertaa tunnelma vapautui, hän kertoi, mistä kiukku/ murjotus johtui, masennushan se siellä päätään nosteli.
Ei meillä aina ruusuilla tanssita, mutta siitä huolimatta rakastetaan. Rakastetaan vain vähän kauempaa ja väljemmin. Yritämme antaa siimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti