Lapsena ja nuorena vihasin joulua. Juhlapyhät alkoholistiperheessä eivät olleet juhlaa, vaan keskiaikainen kidutusmuoto, odotusten ja pettymysten vuoristorata. Kun sitten itsenäistä elämääni aloittelin, lakkasin juhlistamasta etenkin joulua. Tein kaikkeni pitääkseni perhejuhlan poissa elämästäni. Eihän minulla ollut perhettä, sellaisen näyttelemiseen olin kyllästynyt.
Vasta päälle kolmekymppisenä aloin ymmärtää, että vuoden pimein aika tarvitsee valoa, lämpöä ja rakkautta, eikä sillä tarvitse olla mitään tekemistä henkilökohtaisen historiani kanssa. Lakkasin rankaisemasta itseäni, ryhdyin nauttimaan juhlasta omalla tavallani. Ja elämästä muutenkin. Päätin laskea historiastani irti ja ryhtyä tekemään elämästäni omannäköistäni.
Ensimmäinen avioliittoni oli valitettava takaisku alitajuntani suunnitelmalle, mutta kun siitä kurimuksesta pääsin, jatkoin hyväksi havaitsemallani tiellä kohti henkilökohtaista vapautta, iloa ja lähimmäisenrakkautta. En tahdo elämääni negatiivisia ihmisiä tai asioita, en jää enää sellaisten vaikutuspiiriin. Jotkut tahtovat velloa henkisissä sylkykupeissaan, minun ei siihen tarvitse osallistua.
Viimeiset 11 joulua olen ollut onnellinen. Erityisen onnellinen olen ollut Hänen kanssaan viettämistäni jouluista. Hän nimittäin taisi kärsiä samantyyppisestä joulutuskasta. Stressi, kiire ja pakko ovat tuntemuksia, jotka eivät meidän jouluumme kuulu. Sen sijaan terve suunnitelmallisuus, rauha ja pienet hyvä asiat auttavat juhlistamaan valoa. Vuoden pimein aika voitetaan kotoisuudella ja turvallisuudentunteella. Ja kun turva löytyy korvien välistä, sitä ei mikään voi horjuttaa.
Ajattelin jatkaa hidasta valmistautumista. Viime viikolla sain Lidlista poropaistin, tänään Pirsmasta pitää hoitaa muutamia lisäasioita. Ensi viikonloppuna teen joko karjalanpiirakoita tai pieniä lihapiirakoita. Sitten vaan ensin juhlistamme Hänen syntymäpäiviään ja sen jälkeen nautimme joulusta. Elämä on ihana asia. Valo voittaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti