keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Tukka hyvin, ei näy kelloa

On se kumma, miten ihminen voi unohtaa rannekellon käyttämisen kokonaan. Pentusena ehkä noin 48 vuotta sitten sain ensimmäisen rannekellon syntymäpäivälahjaksi. Muistan ylpeyden ja aikuisuuden tunteen. Sain lahjaksi kerrankin jotain toivomani. Merkki oli Leijona, rannnekeen väri punainen. Nykyään ei tulisi mieleenkään kantaa ranteessaan mitään, tiellä vain olisi.

Hiukset ovat ihanat. Kävin eilen kampaajalla ihanassa Rentolassa. Isäntä sen lisäksi että leikkasi hiukseni, tarjosi lasillisen kuohuvaa, palasen kakkua ja vielä kaupan päälle törkkäsi mukaan pikkupussillisen tattisuolaa. Se onkin ihan uusi tuttavuus, mutta hänen esittelemänsä käyttötavat saivat ruokamielikuvitukseni laukkaamaan. Ehkä ensi viikonloppuna pitää jo kokeilla.

Töissä kesä on ohi. Harjoittelija läksi tekemään lopputyötään, minä sain rästihommat siihen vaiheeseen, että pääsen keräämään uusia. Toivottavasti en. Sen sijaan firman kroonisen akuutti kassavaje on hetkeksi peitottu, nyt taas hengähdetään pari viikkoa ennen seuraavaa palkanmaksupäivää. Kyllä se tästä. Esihenkilö lupasi ryhtyä toimiin, että saisin suorittaa puuttuvan tutkinnon firman piikkiin. Kieroa, hän tietää, mistä narusta pässiä kiskoa.

Selkäkipu taitaa olla peitottu tältä erää. Jospa ryhtyisin kahvinkeittoon, niistäisin nenäni ja olisin niin kuin muutkin miehet (kirjallinen lainaus Suomi-klassikosta Moreenista). Elämä jatkuu, minä notkun mukans.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti