Eivät ne meidän yyteet vielä huomenna lopukaan. Huomenna on vasta viimeinen neuvottelu. Kollegani toimii luottamusmiehenä, hän tuskailee, että helppoja ratkaisuja ei ole. Rakenteelliset ratkaisut olisi pitänyt tehdä jo muutama vuosi sitten. Tekisi mieli sanoa, että sitähän minä olen tolkuttanut yhtä monta vuotta. Mutta kukapa sitä tällaista rivityyppiä uskoo, saatikka kuuntelee.
Sitten kun johto kokee herätyksen ja tahtoo tehdä jotain, pyydetään sisään kalliin rahan pienet pukumiehet, jotka keksivät johtoryhmän kanssa projektille hienon nimen. Projektin lopuksi pukumiesparven pesäpuu saa muhkean palkkion, yritys irtisanoo hankalat työntekijät kannattavuuden nimissä ja ulkoistaa jonkun hallinnon palvelun edukkaimmalla mahdollisella sopimuksella tajuamatta, että halpa sopimus mahdollistaa vain minimin ja kaikki ylimääräinen myydään kalliilla rahalla.
Jaksu alkaa loppua. Hymyileminen sattuu eikä jaksa kohottaa tunnelmaa. Olen kyllästynyt yrittämään. Toivoisin lomautusta, että jaksaisin oikeasti ryhtyä hakemaan töitä. Minulla olisi vielä 10 työvuotta jäljellä, työkyky ja -halu kohtallaan. Oppimiskykykään ei ole vielä mennyt.
Vaikeata uskoa, että pian olen ollut seitsemän vuotta talossa. Sen piti olla vain määräaikainen pistäytyminen, mutta työ vei muassaan. Onhan siellä ollut ihan viihdyttävää pyöritellä silmiään. Sitä paitsi viimeisimmässä positiossani olen oppinut todella paljon uutta ja mielenkiintoista. Mieluusti jatkaisin niissä merkeissä, jos vain alalle pääsisin. Hidasteena on muodollisen pätevyyden puuttuminen.
Toisen hidasteen muodostaa onneton kyvyttömyyteni myydä itseni. Myydä ihan kelle vaan lähes mihin hintaan tahansa. Voi näitä nykyajan orjamarkkinoita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti