Painajaisia

Näen painajaisia. Edellisenä yönä olin lapsiprostituution uhri, viime yönä muurahaiset vyöryivät kimppuuni. Työ ahdistaa, tai oikeastaan pelko sen loppumisesta. Hän-parka saa kestää kiukutteluani, kun en osaa/ pysty/ voi puhua. Enkä edes tahtoisi, Hänellä on ongelmansa omasta takaa, mikä minä olen niitä lisäämään? Mutta siitä tunnet sä ystävän, laulun sanoja mukaellen, että Hän on valmis ainakin kuuntelemaan. Hän sanoo, että aivan samoin kun minä tunnen suorastaan fyysistä tuskaa, kun en voi Häntä enempää auttaa, niin myös hän olisi valmis riipomaan ihokkaan niskastaan, jos se vain minua auttaisi.

Tässä tilanteessa siitä ei valitettavasti apua ole. Työkuviot eivät edelleenkään ole selvinneet. Roikun siinä surullisen kuuluisassa löyhässä hirressä. Edelleen olen kaupungin kallein tallentaja, eikä loppua näy. Nimeni oli mainittu yhdessä infossa, mutta minulle saakka ei mitään ole kuulunut. Niinpä puuhastelen touhujani. Onhan se outoa, kun ensin on kuolemassa työhön ja sitten sen puutteeseen.

Onneksi on Hän. En tiedä, jaksaisinko ilman. Tai jaksaisin, mutta todennäköisesti palkitsisin itseni alkoholilla. Nyt sitä tulee nauttittua enemmän iloon, harvemmin ja jotenkin strukturoidusti. En minä osaa kokonaan ilman olla, sitä on turha kuvitellakaan. Mutta kun kotielämämme on jotenkin niin balanssissa, niin uskallankin. Uskallan luottaa myös siihen, ettei Hänelle tule ylilyöntejä.

On tämä elämä kumma paikka. Kun yksi paikka tulee kuntoon, toinen hajoaa. Tänään menen osteopaatille korjauttamaan olkapääni. Ainakin toivon, että se olisi korjattavissa, ettei tarvitsisi vetäytyä kirurgin veitsen alle, kuten veljilleni on käynyt. Mikä siinä on, että tässä vanhetaan? Miksei tätä voisi jatkaa, nyt kun pääkin alkaa olla suurinpiirten kasassa? Ihan epäreilua; vihdoinkin kypsyt ihmisenä, saat muutaman kolhun pintaasi, kohta jo tipahdat elämän puusta kalsaan skrubuun.