En koskaan ole tainnut olla näin varma siitä, että minua rakastetaan ehdoitta juuri sellaisena kuin olen. Nauru sen minulle kertoo, nauramme paljon yhdessä. Hän on varsinainen kotikoomikko, jatkuva viihdeohjelma. Pöhköä huumoria, slapstickia, älykästä ironiaa, viiltävää sarkasmia, sanaleikkejä, tilannehuumoria – koko huumorin kirjo. Välillä ovat kyljet kipeänä silkasta nauramisesta, henkeen sattuu ja saan astmakohtauksen. Nauruunkin voi yrittää kuolla.
Rakastetun lisäksi olen saanut kaverin, ystävän. Ihmisen, jonka kanssa viihdyn arjessa. Elämän ei tarvitse olla juhlaa, vaan rauhallista ja tavallista arkipäivää. Toisaalta arkipäiväkin menettää kaurapuurostatuksensa kun olemme yhdessä, kaikki on niin paljon helpompaa ja hauskempaa, kun teemme asioita yhdessä.
Sunnuntaina saapui Ottoveli yökylään. Hänellä oli treffit kirurgin kanssa, olen niin onnellinen siitäkin, että syy tukoksiin löytyi. Solisluu painaa isoa valtimoa ja se on vuosien aikana aiheuttanut hyytymän kerääntymisen kainaloon. Nyt ilmeisesti höylätään, pallolaajennellaan ja sitä ennen liuotetaan tukos pois. Loppupelissä hänenkin pitäisi parantua takaisin ennalleen, vaikka pitkään siinä tulee menemään. Merimiehen pitää olla hyväkuntoinen, ennen kuin voi jatkaa työtään. Tuossa vaan olisi ollut kaikki mahdollisuuden elämää suurempaan vahinkoon, jos ei olisi sattunut olemaan ihan sairaalan vieressä.
Ilahduin, kun kuuntelin Hänen ja Ottoveljen keskinäistä seurustelua. Tulevat hyvin toimeen, hekin nauravat yhdessä. Se on hyvä merkki. Ottoveli on aika tarkka ihmistuntija, hänen arvioonsa voi luottaa. Mikä parasta, hän antaa ihmiselle mahdollisuuden eikä tuomitse vanhojen tekojen takia. Kaikki me voimme muuttua, kaikki tosin eivät tahdo tai osaa. Hän onneksi osasi ja etenkin tahtoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti