Sen jälkeen kun Hän saapui kesälomareissultaan, emme ole olleet yhtään yötä erossa toisistamme. Ei vielä mikään saavutus, mutta saavutus molemmille on se, ettemme koe kyllästymisen tunnetta. Läsnäolomme ei vaivaa eikä riivaa toista. Saatamme puuhastella illan omiamme, mutta pääasia on, että olemme samassa tilassa. Läsnäoloa ei tarvitse pakottaa, kumpaakaan ei harmita, jos toinen keskeyttää tekemisemme. Elämäni miehen kanssa ei koskaan ole ollut tällaista, ystävien kanssa siihen on päässyt parhaimmillaan viime vuosina. Osaa antaa tilaa ja ottaa sitä itse, eikä mieti koko ajan, että mitähän tuo minusta ajalttelee.
Naureskelin mielessäni, että varmaan osasyy moiseen on se, että Hän on myös yksi parhaista ystävistäni. Jaamme samanlaiset poliittiset mielipiteet (kiihkeätkin välillä), musiikinrakkauden (jopa samansuuntaisen musiikkimaun osittain). Pidämme samanlaisista ruuista, väreistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Mutta emme me nyt ihan toisiimme kiinnikasvaneita ole, on meissä eroja ja rosoja, mitkä pitävät suhteen tuoreena ja mielenkiintoisena. Herkkyys on kuitenkin sama, pari kertaa olemme onnistuneet loukkaantumaan vakavasti, mutta onneksi pian ajautuneet takaisin toistemme käsivarsille. Kivi on parempi ottaa kengästä pois kuin jättää sinne kalvamaan koloa nahkaan ja vuoriin.
Marraskuulle varasin kuitenkin eilen päiväretken Keski-Suomeen. Tai yönyliretken itse asiassa. Sen me ehkä vielä tässä vaiheessa kestämme, pidempää eroa en osaa ajatella. Eikä hänkään. Olen onnellinen, että tämäkin asia on MEILLÄ tasapainossa, vaikka se muiden silmissä saattaakin esiintyä omituisena siamilaiset kaksoset-ilmiönä. Me olemme valmiit hyväksymään sen, koska se ei meitä tuskastuta. Olemme erillisiä olentoja, mutta kaipaamme toisiamme paljon. Ihan vain olemaan lähellä, täydentämään toista.
Ehkä meitä yhdistävä kuminauha löystyy ajanmittaa, mutta miksi sen toisaalta pitäisi? Onko paha asia olla yhdessä, jos molemmat sitä tahtovat ja se on molemmille onnen ja täyttymyksen tila? Ystävämme saavat suoda sen toistaiseksi anteeksi ja hyväksyä meidät yhdessä. Silloin olemme täydellisimmillämme. (Ja ennen kuin ehditte edes epäillä, että mitäs Hän on mieltä, kerron, että Hän lukee sanani. Hän tietää blogistani, on tiennyt edellisistäkin. Kerrankin elämässäni olen täysin avoin, enkä silti pelkää. Uskomaton tunne. Vapauttava.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti