Viikkokatsaus

Mitä, joko siitä on viikko, kun viimeksi tänne kerkesin? Eilen jo tunsin kieltämättä huonoa omatuntoa, kun tajusin ajan kuluvan. Sekä kuluttavan, mutta se on taas ihan toinen juttu. Ehkä tänään alkavalla joulutauolla kerkeän keskittyä kirjoittamaan asioita muistiin. Elämä vain on niin täyttä tällä hetkellä, etten tahtoisi hetkeäkään käyttää koneella.

Viikonloppuna kalustimme uudelleen pikkuresidenssiämme. Vaihdoimme makuuhuoneen ja olohuoneen kaluston paikkoja keskenään, ja kuten arvelinkin, tilan määrä lisääntyi molemmissa. Kyseessä on kosmeettinen trikki, mutta toimiva. Sen lisäksi Hän sai toimivan kirjoituspöydän, minä taas tilaa joulukuuselle. Sitten kun kuusi on poissa, tilaa tulee ihan silkkaa elämää varten.

Olisitte nähneet epäilevän Tuomaan katseen, kun kerroin ryhtyväni pystyttämään mustaa muovista joulukuusta. Oikein näin kuinka Hän mietti, että miten kertoisi hulluudestani hellimmin. Kun kuusi oli pystyssä ja siihen oli saatu jo valot kiepautettua, Hän vihdoin totesi, että se oli kaunis. Niinpä. Ei minulla yleensä rumia asioita ole nurkissa pyörinyt.

Tänään on viimeinen työpäivä ennen joulua. Olen kaivannut lomaa. Uni on huonoa, koen ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Vaikka viime viikolla yhtenä päivänä opinkin edes jotain tekemään, on nyt jälleen kerennyt tulla uusia ongelmia, joihin keskityn paremmin ensi viikolla. Silloin saattaa olla enemmän aikaakin. En minä maailmaa valmiiksi tänään saa, hyvä kun edes auttavan paikkauksen vuotavaan ruuheeni.

Veljen vaimon tytär kutsui meidät valmistujaisiinsa. Ihanaa nähdä loppiaisen aikaan sukua kerrakin iloisissa merkeissä. Sinne on vielä aikaa, mutta tiedän, että molemmat tarvitsemme jotain pientä odotettavaa. Ei sen mitään suurta tarvitse olla, kunhan mieli on hyvä ja tahtotila kirkas. Perinteinen joulutapaaminenkin kun peruuntui, minusta tuntuu, ettei minusta muuta ole kuin pahan mielen tuottamiseen ihmisille. Taitaa olla parempi vetäytyä enemmän kuoreensa. On tullut tutuksi sanonta, että kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. On vaan itse määriteltävä, miten syvään, mihin suuntaan ja elettävä seuraamusten kanssa.

Henkilökohtainen elämä tarjoaa vuoristorataa, työ kiihtyvää alamäkeä, pimeys painaa - tästä varmaan on hyvä ryhtyä valon määrän lisääntyessä nousuun. Ainakin toivon niin. Yritän muistaa, etten ole vastuussa kaikesta enkä kaikista, yritän muistaa, ettei koko maailman pahuus minun syytäni ole. Yritän muistaa, että en minä kaikkein pahin mahdollinen ole, ihan tavallinen ihminen vain. Tavallinen ihminen, joka näkee pahoja painajaisia.