Olen tuntenut Hänet pian puoli vuotta. Olen kirjottanut blogeja lähes 12 vuotta. Olen ihan kirjoituskykyinen ja -haluinen ihminen, mutta kumma kyllä, aina tämä on yhtä vaikeata. Aloittaminen. Ensimmäinen kirjoitus on olevinaan niin merkittävä. Tulisi esitellä itsensä, aiheensa ja motiivinsa.
Minustahan te jo tiedätte jotain. Sen lisäksi olen rakastunut nainen. Keski-ikäinen pragmaatikko, joka kyllä mieluili parisuhteen perään, mutta oli tyytynyt pariin suhteeseen. Sitten tuli hän. Seisoi baarin pihamaalla, kun melankolisen riemukkaassa humalassa kirmasin paikalle ystäväni kanssa. Olimme tulossa ex-mieheni hautajaisista. Takana oli virallinen osuus, epäviralliset peijaiset ja vielä virattomampi hortoilu baarista toiseen pitkin Kalliota.
Jotain siinä tapahtui hetkessä, kun en muuta nähnyt kuin hymyilevän, hoikan olemuksen. Vaaleahko hiuspörrö lensi kevättuulessa kasvojen ympärillä, sai Hänet näyttämään metsän peikolta. Ja kun jostain ihmeen syystä, jollain ihmeen tekosyyllä ryntäsin halaamaan häntä, koin, että minua halattiin takaisin. Minusta pidettiin kiinni. Niinpä oli helppoa pyytää hänet liittymään seuraan ja sittemmin laskea ystävä kotikonnuilleen. Minä jäin, vein kotiini, Hän tuli kotiin.
Helppoa? Tästähän voisi kuvitella, että tarina on kerrottu, niin me elimme elämämme loppuun saakka. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta pari meistä tuli. Ajattelin kertoa elämästämme sen tapahtuessa ympärillämme. Välillä voi luvassa olla vain minua-minua-minua, mutta varmaan eniten kerron meistä. Kerron, mitä me teemme ja ajattelemme. Mikä meitä kalvaa, mikä ilahduttaa, mihin käytämme aikaamme.
Miksi? Siksi, että nyt vielä muistan. Ja tahdon muistaa jatkossakin. Päiväkirjanhan minä tästä aion tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti