Nuorna tyttönä seurasin perheitä ja pariskuntia kateellisena heidän yhteydestään. Kun kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti yksinäisenä lapsena, vailla toivoa paremmasta, niin parisuhde on varmaan ainoa keino tuntea saavansa vihdoin jotain, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä. Kumppanuutta, seuraa, turvaa. Etenkin kun jo lapsena tiesin, ettei minusta äidiksi ole, rikkinäisestä isäni lapsesta. Sitä kun omaa pragmaattisen, jopa inhorealistisen luonteen, niin tietää vaistomaisesti, mihin ei sovi. Minähän sitä turvaa tarvitsin, ei minusta ollut sitä kenellekään antamaan.
Niinpä sitten opetin itseni olemaan yksin, kasvatin kuoren ympärilleni. Opettelin tulemaan toimeen itsekseni, hoitamaan homman kuin homman, samalla hoitamaan töissä muidenkin hommat, kun se tuntui niin helpolta. Parisuhdeasioita en oikein oppinut koskaan, nuoruusvuosien viritelmät kompastuivat ylisuuriin odotuksiin ja elämää suurempiin vaatimuksiin. Naimisiin mennessäni taas kuvittelin, että antamalla kaiken ja hoitamalla kaiken saisin suhteen pysymään ja toinen tekisi samoin. Taas meni metsään - toinen olikin se käenpoikanen, joka söi kyllä kaiken, mutta ei antanut mitään, vaati vain vielä lisää. Eikä minulla ollut enää suojakuorta, jonka taakse rientää. Silloin päätin, että mieluummin elän loppuikäni yksin kuin näivettävässä parisuhteessa. Että onhan minulla ystävät ja oma pääni. Pikkuhiljaa opin vastaanottamaan hyvää ja huolenpitoa ystäviltä.
Entäs nyt? Mikä on toisin? Minulla on rajani, se oma pääni, en vaadi mahdottomia itseltäni eikä toiselta. En toteuta toisen oikkuja, vaan päätökset kaikesta teemme keskustellen. Mikä on tärkeätä, mitä tarvitaan, miksi mitäkin tarvitaan. Tunnustamme realiteetit, kaikkea ei voi saada. En kaipaa yksinoloa, ystäviä kaipaan silloin tällöin. Heistä vaan joukko käänsi suhteemme alkuaikojen takia selkänsä Hänelle. Minä taas olisin toivonut, että he antaisivat Hänelle edes mahdollisuuden. Kun en kuitenkaan tahdo käpertyä elämään vain hänen kanssaan, vaan jakaa maailman hänen kanssaan. Myös ihanat ystäväni. Heidän kansssaan taas tahtoisin jakaa Hänet, näyttää, minkä hienon lisän hän ystäväpiiriimme toisi. Ehkä sitten joskus...
Tiistaina huomasin muuttuneeni. Hän käy katsomassa omien ystäviensä kanssa potkupalloa, minusta se on kannatettava ajatus. Ei hänkään saa jättää ystäviään kokonaan, vaan sopeuttaa heidät muuttuneeseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Vietin illan itsekseni ja koti tuntui suurelta. Liian hiljaiselta. Niinpä panin tv:n päälle ja ryhdyin neulomaan. Sitten söin liikaa, tuore leipä huusi kaapista. Se oli tyhmää. Mutta yöllä kun hän kömpi viereeni, olin onnellinen. En siksi, että olisin pelännyt hänen jäävän sille tielleen, vaan siksi, että ainakin hetkeksi olen saanut hänet rinnalleni jakamaan elämää. (Tässä iässä nimittäin jokainen hetki on kallisarvoinen, niitä ei välttämättä enää paljon ole jäljellä.)
Yksinolon taito on kuitenkin sisälläni. Toivon, ettei minun aivan heti tarvitse ottaa sitä käyttöön uudelleen. Toivon, että tämä jatkuu mahdollisimman pitkään. Tämä tekee minulle hyvää, parantaa jotain suurta, sydämeni nimittäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti