Ahdistuksella viskaa

Uneni ovat muuttumassa kauhugalleriaksi. Sen lisäksi, että nukun liian vähän ja katkonaisesti, joudun kohtaamaan kovin eläväisiä kauhuja joka yö.

Su-ma-yön sisälle lontistanut leijona oli vielä pientä. Se kuitenkin lähti pois hätistämällä. Sen sijaan saman yön talouteemme ilmestynyt mies, joka vaati minulta kesällä eromme aikana mukalainaamaansa rahasummaa, ei tuntunut pitävän minkäänlaista kiirettä, vaikkä hätäpäissäni olin jo valmis maksamaan, että eroon pääsisin. Viime yönä rakennukset sortuivat ympärilläni, väistelin lentäviä seiniä, kattoja ja kulkuvälineitä, katselin hirmumyrskyn kehittymistä; tummanharmaan meren ja taivaan raivoa. Mietin, että oikeastaan maailmassa ei ole paikkaa, minne piiloutua. Sitten kun läksin omasta mielestäni parhaaseen mahdolliseen jemmaan rakennuksen keskelle, siellä riehui suurikokoinen alligaattori/ krokotiili, joka napsi ihmisiä kuin kärpäsiä. Ja nopeakin se perkele oli.

Ei voi ihminen piiloutua ongelmiltaan, ne seuraavat uniinkin. Siksi olinkin kohtuuttoman ylpeä itsestäni, kun sain tehtyä ensimmäisen työhakemuksen vajaaseen vuoteen. Ei sillä, että olisi niitä paikkojakaan ollut auki, mutta jos nyt edes yrittäisin. Ei ihmistä enää tässä iässä tai asemassa tulla hakemaan töistä, nuorempana minuakin kävivät kosimassa headhunterit, mutta eipä ole viime aikoina sellaisia hätistellä oven takaa.

Onneksi on parisuhde. Onneksi on hyvä, rakastava ja luotettava ihmissuhde. Onneksi kotona on tuki ja turva, joka tosin tarvitsee minun tukea ja turvaani omissa asioissaan. Pääsimme jopa niin pitkälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa, että hääpäivä on nyt päätetty. Älkää peljätkö, sinne on vielä aikaa, mutta ainakin meillä on päämäärä. Hänellä on monta muutakin päämäärää siinä välissä. Minä yritän päästä myös jonnekin. Ainakin pois nykyisestä.