Nyt kun kaikki on taas hyvin, niin ymmärtää nauttia arjesta. Perjantaita vietimme harvinaislaatuisesti elokuvaa katsoen. Kumpikaan ei ollut nähnyt Coenin veljesten Big Lebowskia. Nauratti ja kauhistutti samanaikaisesti.
Eilinen oli saunapäivä. Niin ja päiväunipäivä. Uni on minulle aina vain suurempi luksus. Kuusi tuntia on hyvä, seitsemän huippu, sen yli menevä osuus haave. Niinpä välillä nappaan Triptylin, etten heräisi aamuyöstä täydessä taisteluvalmiudessa. Toinen keinoni on yhden yhdentekevän sanan toisteleminen, kolmas on mielikuvitusmatka viljapellon halki kulkevan soratien laitaa kohti metsää, siellä mäki alas joen rantaan, siinä vaiheessa yleensä nukahdan.
Välillä sitten ei auta mikään. Ahdistaa ja masentaa. Mieli on ärtyisä. Yritän muistuttaa itseäni, että tila on ohimenevä. Että uni korjaa tilanteen, valkopesee mielen.
Kiitollisia olemme molemmat tästä normaaliudesta, tasaisesta, ennalta-arvattavasta arjesta. Kumpikin olemme sen verran vääntäneet tahkoa, poikenneet kadun varjoisalle puolelle, rikkoneet sekä itsemme että sivullisia, nyt osamme aivan toisella tavoin nauttia elämän viilentelyjaksosta. Spurtit ovat ohi ja maratonit takana. Korkeintaan luvassa on patikointia ja lyhyitä vaelluksia.
Ehkä juuri siksi osaamme nyt viettää rakastavaisten päivää lähes joka päivää. Eikä siihen tarvita kukkasia tai koruja juuri tiettynä päivänä, vaan yllätyksiä arjessa. Ja niitä riittää.
Rakkausruokaa rakastavaisille. Lasagnea tulee aina niin suuri annos, että sitä syömme alkuviikon. Tuli niin suuri annos, että onnellinen olin, kun lasivuoan alle tuli laitettua leivinpaperi. Vihaan uunin pohjan siivousta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti