Henkinen raivo härkä

Olen allerginen rikkinäisille esineille, rikoin ne sitten itse tai sai vahingon aikaan joku muu. Itseäni ruoskin lujaa ja muistan virheeni pitkään. Kiroan näkökykyäni; kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö ja hämäränäkö, mutta likinäköä kyllä on siunattu kotitarpeiksi, niin tietäähän tuon, että sattuu ja tapahtuu. Kun vahingon aiheuttaa joku muu, yritän hillitä karjahteluni, mutta tuhina ja pihinä ovat hetken melkoiset. Se hetki saattaa olla pelottava.

Hän tiputti useita vuosia etsiskelemäni lasitetun savisen sipulikulhon päälle hyllystä lasipurkin sillä seurauksella, että kannesta lohkesi neljä pientä palaa ja pienempia lasitteen sirpaleita. Arvaahan sen, että möin maani ja aloittelin toista. Koitan nieleskellä, mutta samalla kun liimaan paloja paikalleen, toivon syntymäpäivä- tai joululahjaksi ehjää purkkia. Samanlaista. Samalla ilmaisen epäilykseni, ettei sellaista löydy, koska omaanikin kyttäsin useita vuosia.

Kyllähän minä lepyin, mutta harmittaa vieläkin. Pitänee olla onnellinen, että vain kansi sai hittiä. Analysoin itseäni, tiedän mustasukkaisen suojelunhalun johtuvat ex-puolisostani, joka aina minulle suuttuessaan rikkoi jotain minulle tärkeätä, kunnes lakkasin välittämästä ja siivoamasta jälkiä. Pelkään alitajuisesti joutuvani saman kohteeksi ja siksi ylireagoin.

Olisi pitänyt mennä johonkin eroterapiaan/ traumaterapiaan. Minusta tuli masentunut angstinen seinähullu ennen eroa ja sen jälkeen. Kesti seitsemisen vuotta ennen kuin aloin pitää miehiä edes ihmisinä. Satikka sitten itseäni. Nyt se saamarin trauma pomppii alitajunnastani pilaamaan nykyisyyttä. Joudun tolkuttamaan itselleni, että terveenä Hän on mitä rakastavin, hyväntahtoisin ja hyväätarkoittavin ihminen, joka ei todellakaan tahdo minulle mitään pahaa. Ja että minä olen ihan siedettävä ja suhteellisen terve mieleltäni. Ja melkein kiva.

Nyt menen tekemään melkein kivana foccaccian valmiiksi ja sitten vietän omaa aikaa. Hän meni saaman urheiluterapiaa ystävänsä luokse. Kuvassa myös kovan onnen purkki.