Tampereelle

Onneksi ystävälläni ja minulla on samanlainen vuorokausirytmi. Jo kahdeksan aikaan olimme valmiit aamupalalle, joka oli hotellin pienuuteen nähden varsin runsas. Olemme molemmat hobittien sukua ja huonetta, ruokapöydässä ei saa olla kiire. Ruuasta puhutaan paljon, reseptit ovat erinomaista lukemista, syömme mielellämme säännöllisesti, etenkin kun molemmat ärhäköidymme verensokerin laskiessa.

Teimme pienen aamukävelyn. Harmi, ettemme päässeet kurkkaamaan kirkkoon sisälle, komea pytinki, sekin patruunan kustantama. Sen sijaan bongasimme pari potentiaalista b&b-kiinteistöä. Jos nimittäin lotossa voittaisin, perustaisin sellaisen, en ansaitsemis- vaan itseni viihdyttämistarkoituksessa. Paikasta tulisi eksklusiivinen, ehkä enemmän ystävien kestitsemistä kuin liiketoimintaa varten perustettu kortteeri. Kivaa kesätouhua.

Hotellilta kirjauduimme ulos varhain. Suuntasimme Gustaf-museoon. Simon Pattersonin näyttely oli koko retkemme yllättävin kokemus. Hienoja olivat kaikki kohteet, mutta Simonin vinksahtanut luetteloiva maailmankuva vetosi pieneen asperkeleeseen minussa. Ja alakerran tehdasnäyttely avasi paljon Suomen ja Mäntän historiaa - mielenkiintoista.

Matkan tylsin osuus oli ajomatka Mäntästä Tampereelle. Ajatuksena oli käydä ensin Tampere-talon näyttelyt, mutta niin vaan eksyimme väärään parkkihalliin ja lopputuloksena oli, että vaihdoimme ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi lounaan, kun sopiva lounasravintola Ming Zsu pulpahti eteen siirtyessämme parkkihallista Tullintorin kauppakeskukseen.

Ja taas me söimme. Ensin vähän sushia, sitten muuta kiinalaistyyppistä mättöä. Thairuokaa ei ainakaan buffetista löytynyt. Ihan asiallista, en tehnyt aaltoja, mutta en myöskään jättänyt syömättä mitään. Jälkiruuaksi olisi ollut suklaaputous ja jäätelöä, mutta kun näin missä vesilillussa jäätelökauha kökötti, päädyimme kahviin.

Tampere-talolle oli onneksi pienoinen kävelymatka, vatsa vajui ja mieli kirkastui. Meillä oli liput sekä Keith Haringin näyttelyyn että Ilpo Muston London Calling-valokuvanäyttelyyn. Harmi, kun molemmat piti käyttää samalla keikalla, näin jälkikäteen mietittynä neljä näyttelyä yhdessä päivässä on aivoille melkoinen kulttuurishokki.

Keith Haring toisti hivenen itseään. Mene tiedä, mihin suuntaan hän olisi kehittynyt. Nyt AIDS korjasi kaverin ennen aikojaan. Osa postereista oli mahtavia ja osa kopioita itsestään. Mutta tarina oli mielenkiintoinen ja aikakauden musiikki kruunasi kokemuksen. Välillä olo oli kuin diskossa.

Epäystävällinen henkilökunta (ainoa koko reissun aikana!) ohjasi meidän Ilpo Muston valokuvanäyttelyyn. Sielläkin soi kuvattujen muusikoiden ja bändien musiikki. Tanssimme läpi nöyttelyn, kahdestaan kun olimme suurimman osan aikaa. Huuhdahtelimme ihastuksesta milloin minkäkin kuvan äärellä. Kaikki näyttivät niin nuorilta, elämä edessä, tuli mieleen omakin nuoruus.

Paluumatkalla autolle vedin ystävän jo menomatkalla bongaamani Specin ovesta sisään. Koronaeristys on saanut jalkani unohtamaan kenkien käytön. Jopa luottobootsini, joissa olen taapertanut useat kolmipäiväiset festarit, päättivät kiduttaa varpaani rakoille ja hiertymille. Eikä tietenkään toisia kenkiä mukana. Niinpä etsiskelin jalkaani jotain kevyttä ja mukavaa. Kerrankin oli valinnanvaraa! Kunhan saan vanhoja kenkiä jossain välissä kiertoon, Speci saa minusta vakioasiakkaan. Värejä, malleja ja kokoja oli tarjolla Imeldan taivaassa.

Simon Patterson - Viimeinen ehtoollinen neljän puolustajan taktiikan mukaisessa muodostelmassa. Maalissa Jesse.