Ikäasioita tai ikäviä asioita

Kulunut vuosi on ryhtynyt kampeamaan minua kohti keski-iän päättymistä. Tekisi mieli syyttää koronaa, mutta todennäköisesti syyllinen on ikä, geenit ja huono hoito. Tällä viikolla toimistolla lakinaisemme huomautti hiusteni merkittävästä harmaantumisesta. En ottanut itseeni, harmaa on hieno väri. Hyvähän se on kolmekymppisen huomautella.

Lääkitys saa kasvojeni ihon punoittamaan. Sen saan pidettyä kurissa ystäväni Joe Blascon kanssa. Nykyinen proseduuri ennen julkisille paikoille siirtymistä on monivaiheinen:
- kasvoja ei saa jättää pesemättä ikinä illalla, eikä hampaita!
- illalla pesun jälkeen lisään silmänympärysvoiteen (Aco), kollageeniseerumin (Dermosil) ja uutuutena manteliöljyn (Lidl), ette usko, miten ahnaasti ihoni, joka aikaisemmin on ollut rasvainen, imaisee öljyn sisäänsä
- aamulla pesu misellikasvovedellä, sitten hyaluronihapposeerumi, silmänympärysvoide ja kollageeniseerumi
- primer, silmänalusvoide, kostutetulla meikkisienellä Blascon neutralisoija ja ultrabase meikkivoide
- meikin kiinnityssuihke ja sen päälle paikkaus Blascolla tarvittaessa
- silmiin ylärajaus, vedenkestävä ripsiväri ja kulmaväri sekä harjaus (pitkät valkeat pitää leikellä ihmismittaan)
- vielä pienenpieni ripsaus puuteria, ja kas, seuraavan kerran lisään punoituksen piilottamiseksi Joen meikkivoidetta iltapäivällä ennen kuin lähden ihmisten ilmoille bussiin
- illalla ensin Lumenen vedenkestävän silmämeikinpuhdistusaineella silmät ja vähän kasvoja, loppupesu puhdistusvahdolla, sitten tähmät pintaan.

Jos keikalle olisin matkalla, lisäisimme coctailiin paljon mustaa ja huulipunaa.

Melkoinen rutiini, kun sen auki kirjoittaa, mutta onhan tuo toiminut. Vielä pari vuotta sitten menin nelikymppisestä. Siksi ehkä "äkillinen" asiaankuuluva vanheneminen kauhistuttaakin. Ja ehkä siksi että eläkkeelle siirtyvän kollegan korvaa ikäiseni aikuismalli, joka kuvien perusteella näyttää upealta. Olenko siis vielä kateellinenkin? Ainakin tajuan, etten enää kelloja voi takaisinpäin käännellä. Telomeerini ovat ryhtyneet lyhenemään.

Harmittaa, etten nuorempana ryhtynyt hoitamaan dekoltee-aluetta. Yhtenä vuonna - olikohan se 2014? - poltin toukokuussa itseni pahasti, kun pilvisenä päivänä olin ystävän seuran Hietsun kirpparilla. Seuraavana aamuna ryhdyin rapimaan kutittavaa kaulaa, siinä olikin vesikellot. Nyt dekolteen täyttävät pienet ratkenneet verisuonet. Hirvittävä näky. Olivat vesikellot kyllä jumalattoman kipeätkin. Sen lisäksi ylähuulen päälle ilmestyneet ensimmäiset viivat ällöttävät - niistä se puna vielä komeasti nousee pitkin kasvoja.

Tutkiskelen itseäni muutenkin kuin jotain koe-eläintä. Testaan eri teorioita. Usein mietin, että paljon olisin voinut tehdä toisin, mutta en ole vihainen itselleni. Jos asiat etenevät näin kohti loppua, voin olla varsin kiitollinen. Välillä on ollut silkkaa itsemurhaa, välillä olen luistellut ihmeellisesti kamalistakin tilanteista.

En uskalla arpoa, mitä on edessä, mutta sen vaan sanon, kaverit, etten ikinä näin onnellinen ollut. Amor omnia vincit! Olin sitten vanha tai en.