Kulttuuriretkeilijät

Oli kiva huomata pääsevänsä Helsingistä Mänttään vain yhdellä junavaihdolla. Pidän junamatkustamisesta enemmän kuin busseista. Tampereella piti olla kahdeksan minuuttia aikaa, mutta vaihtoon jäi ruhtinaalliset 2 minuuttia. Samalta raiteelta lähti kaksi junaa - silkalla tuurilla valitsin oikean. Toisella olisin päätynyt Poriin. Mene tiedä, mistä jäin paitsi 

Täynnähän se kiskobussi oli, mutta tunti kului kauniita maalaismaisemia katsellessa ja salakuunnellessa naapureiden keskusteluja. Ehkä en aikoihin ole ollut junassa, tai sitten ihan oikeasti Kehä Kolmosen ulkopuolella tuntemattomat juttelevat toisilleen. Ja puhelimessa puhutaan kovaäänisesti loputkin salaisuudet. (Minulle tuli  mieleen lapsuuteni, kun matkasimme mummolaan Porokylästä Immolaan 60-luvun lättähatulla. Junavaunujen päätyseinissä oli vesikarahveja paperipikareineen,  niistä oli pakko saada juoda, vaikka ei ollut janokaan.)

Vilppulan asemalla oli paikallinen ruuhka - pienen hortoamisen jälkeen löysin ystäväni. Ensimmäinen rasti oli lounaspaikan löytäminen. Sitä tietysti ryhdyimme arpomaan vasta autossa - meinasivat vähän hermot jo kärtsätä ennen kuin mahduimme Veturitallin buffetjonoon. Mäntässä riitti kylille porukkaa, ilmeisesti paikkakunta on suosittu kesälomakohde.

Eikä ihme, Mänttä on söpö matala tiivis keskusta, jossa kuvataide on ilmeisen arvostettua (kiitos umpirikas Serlachius). Museoita ja kuvataidetapahtumia on isommankin kylän tarpeiksi. Pelottavan samanlainen jossain määrin oli 80-luvun loppupuolen Oklahoma (Outokumpu nääs). Ei oikein tiennyt, olisiko sitä rakastanut tai vihannut. Paljon hyvää, hurjasti kamalaa.

***

Jatkan myöhemmin.

***

On pakko kirjoittaa muistiin pääkopassa jylläävät ajatukset, vaikka tästä kirjoituksesta piti tulla vain matkakertomus jossain päin Suomea. Vuosina 2007 - 2009 elämässäni ei oikeastaan olisi pitänyt tapahtua mitään, minähän vain maksoin velkaa. Viime aikoina on useampaan otteeseen käynyt selville, etten taida muistaa sitäkään vähää nelisentoista vuotta sitten tapahtuneista asioista. Tai herään niiden kanssa oudosti unissani silloin tällöin. Kirjoja, ihmisiä, tv-sarjoja, tapahtumia. Kaikki hukassa! Avioeroon johtaneet tapahtumat ovat olleet niin traumaattisia, että kun niistä eroon pääsin, lakkasin muistamasta.

Ehkä se oli toipumista. Joitain kamalia pätkiä sieltä muistan. Samoin jotain ihmeen hyviä kohtaamisia jälkikaaoksen laitamilla. Minun olisi ehkä silloin pitänyt päästä terapiaan. Ehkä minun edelleen pitäisi, että tietäisin, mitkä muistot ovat totta, mitkä olen keksinyt. Millä tavoin olen pelastanut itseni?

Onhan tässä toki se hyvä puoli, että kun tänne saakka on selvinnyt eikä mistään mitään muista, niin voi tavallaan jatkaa elämäänsä. Välillä vaan itkee silmät päästään kunnolla edes tietämättä miksi. Mutta ei se mikään ihme ole, että kaikkiseltaan ei kanssaeläjilleen ole kiva. Siellä syvällä jossain on käsittelemättömiä asioita, jotka näköjään pulpahtelevat pintaan tahdoin tai en.