Suru

Entisen puolisoni tytär päätti elämänsä. Olen vuoronperään vihainen ja surullinen. Sain tietää asiasta yllättäen, kun hänen ystävänsä jakoi päivityksen turhan löyhin yksityisyysasetuksin. Sittemmin hän vaihtoi asetukset, mutta en ollut ainoa, jolle tieto pläjähti shokkina päin naamaa.

Elän muistoissani. Pillitän välillä, suren elämättä jäävää elämää. Ja samalla mietin, että jo pienestä alkaen tyttöä vaivasi se, ettei hän päässyt sisään elämään, vaan tuntui aina seuraavan sitä ulkopuolisena. Niin looginen kuin hän olikin, se ei auttanut häntä löytämään elämäniloa ja elämän tarkoitusta. (Ennen kuin kukaan kysyy, jokaisella on omansa ja jokaisen tulee löytää itse omansa.)

On tässä muutakin ollut viime aikoina. Muun muassa Hänen poikansa kasvatti juuria sohvamajoituksessamme viikon verran. Kerkesimme hetkisen jo toivoa, kun jälkikasvu otti taas jalat alleen. Surullista. Sillekään emme mitään voi, minä en etenkään, en ole pystynyt kehittämään henkilökohtaista kiintymyssuhdetta poikaan.

Raskaita ajatuksia. Syyttelen itseäni. Olisi pitänyt keretä huolehtia tytöstäkin. Mutta kun työkin nyt on taas siinä vaiheessa, että itku meinaa päästä päivittäin. Viime viikolla viimeksi mietin, että joulun aikaan pyydän hänet kylään. Että silloin on aikaa ja kerkeän houkutella hänet meille.

Aikaa ei ole. Ei enää.