Aika kuluu ja kuluttaa. Tämänvuotinen pimeys on koetellut minua, olen väsynyt aamusta iltaan, nukun kaiken liikenevän vapaa-ajan.
Viime lauantaina tosin en nukkunut. Hän kun läksi illaksi katsomaan potkupalloa ja entinen poikaystävä kertoi olevansa nykyisen tyttiksensä kanssa mopokerhovahtina, niin päätin vihdoin lähteä katsomaan, mitä heille kuuluu. Kivaa oli, turhan pitkään meni, eikä ihan heti tarvitse moista rymyreissua toistaa.Hän ei ymmärrettävästi ollut tempaukseeni mitenkään tyytyväinen. Vaikka mustasukkaisuuteen ei ollut aihetta, ymmärrän, että alkoholinhuuruinen hiljaisuuteni loppuyöstä vaikutti epäilyttävältä. Saimme kuitenkin asian selvitettyä, ei minulla ole tarvetta tai halua vaihtaa Häntä kehenkään. Ei etenkään entisiin poikaystäviin, syystä ovat entisiä kaikki.
Onneksi olimme juhlistaneet isänpäivää jo lauantaina päivällä. Paistelin lehtipihvit, uunikasvikset ja kermaperunat. Jätin pöydälle odottamaan kirjapaketin, kun tiesin, ettei hänen jälkikasvustaan tänä vuonna ollut tänä vuonna isänpäivämuistelijaksi. Ja minusta on taas kiva lahjoa rakkaitani.
Työ imee minusta mehun. Teen pitkiä päiviä ja pilkin illat nojatuolissa ennen kuin kömmin sänkyyn. Lauantait ovat ainoita kokonaisia yhteisiä päiviä. Sunnuntaina on jo läsnä arkiahdistus. Mutta onpahan jotain yhteistä. Tuntuu minusta muutenkin, että olemme taas lähentyneet toisiamme, kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä. Kulunut vuosi on tuonut luottamuksen takaisin, vaikka viime vuoden syksy sitä kolhikin.
Perjantaina kehityskeskustelin esihenkilön kanssa. Aivan lopuksi puhuimme palkkakehityksestäni, hän totesi esitykseni olevan aiheellinen eikä laisinkaan ylimitoitettu. Ensi viikolla kuulen, miten päättävä taho siihen suhtautuu. Jos ei suhtaudu, jatkan töiden etsimistä. Nykyisessä yrityksessä alkava ERP-projekti tulee kaipaamaan minua, jos jonnekin muualle satun pääsemään, tämän tietää myös esihenkilöni. Mutta ken elää, se näkee.
Elämässä on aina tämänsä. Aina jotain pientä hiertää kengän ja sukan välissä. Minulla se on nyt väsymys. Aion nukkua aina kun on mahdollista, ei tästä säkistä muuten pois pääse. Kunhan vaan tänään kerkeämme saunoa, saan pyykit pestyä, intianpadan uuniin (karjalanpaistilihat upotetaan paseeratussa tomaatissa uuniin, sitä ennen paistelen ne garam masalan kanssa pannulla) ja illalla voimme keskiäkäisesti katsoa yhdessä Downton Abbey-leffaa. Siitä se onni oikenee ja jaksan taas viikon.
Työ imee minusta mehun. Teen pitkiä päiviä ja pilkin illat nojatuolissa ennen kuin kömmin sänkyyn. Lauantait ovat ainoita kokonaisia yhteisiä päiviä. Sunnuntaina on jo läsnä arkiahdistus. Mutta onpahan jotain yhteistä. Tuntuu minusta muutenkin, että olemme taas lähentyneet toisiamme, kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä. Kulunut vuosi on tuonut luottamuksen takaisin, vaikka viime vuoden syksy sitä kolhikin.
Perjantaina kehityskeskustelin esihenkilön kanssa. Aivan lopuksi puhuimme palkkakehityksestäni, hän totesi esitykseni olevan aiheellinen eikä laisinkaan ylimitoitettu. Ensi viikolla kuulen, miten päättävä taho siihen suhtautuu. Jos ei suhtaudu, jatkan töiden etsimistä. Nykyisessä yrityksessä alkava ERP-projekti tulee kaipaamaan minua, jos jonnekin muualle satun pääsemään, tämän tietää myös esihenkilöni. Mutta ken elää, se näkee.
Elämässä on aina tämänsä. Aina jotain pientä hiertää kengän ja sukan välissä. Minulla se on nyt väsymys. Aion nukkua aina kun on mahdollista, ei tästä säkistä muuten pois pääse. Kunhan vaan tänään kerkeämme saunoa, saan pyykit pestyä, intianpadan uuniin (karjalanpaistilihat upotetaan paseeratussa tomaatissa uuniin, sitä ennen paistelen ne garam masalan kanssa pannulla) ja illalla voimme keskiäkäisesti katsoa yhdessä Downton Abbey-leffaa. Siitä se onni oikenee ja jaksan taas viikon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti