sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Kirjallisuuskriitikon haamun paluu

Joskus 80-luvulla nuoruudessani, kun internetiä ei ollut, oli pakko haistella tuulia toisella tapaa. Kirjasto pelasti lapsen. Luin hullun lailla. Kirja päivässä, parhaassa kaksi. Saatoin valvoa rakkaitteni kanssa aamuyölle, ennen kuin maltoin nukkumaan. Voi olla, että samanmielisen seuran puute vaikutti asiaan. Jostain se identiteetin rakennus piti aloittaa.

Jonkun päiväkirjani takasivuilla on luettelo merkittävistä kirjoista. En tiedä, onko päiväkirja edelleen minulla vai jemmasiko entinen puolisoni sen minulta. (Häneltä oli kovin vaikeata luopua mistään minulle tärkeästä. Tapa kai se oli sekin hallita.)

Jotkut kirjat ovat niminä painautuneet päähäni. Joistakin muistan pätkiä sieltä täältä. Joistain vain tunnelman. Osan olen hankkinut jälkikäteen itselleni. Osan olen hakenut kirjaston valikoimista, lukenut ja palauttanut. Osa on ollut tylsiä tai nykyiselle itselleni merkityksensä menettäneitä teoksia. Olen hankkinut mm. kirjan, jonka luin vasta lukemaan opittuani mummolan vintillä; A.E. Ingmanin Rimpisuon usvapatsas oli isäni ja hänen sisarustensa kirjastosta. Ensimmäiset scifi-kirjat olivat myös tärkeitä: Edgar Rice Burroughsin Mars-sarja (tätä minulla ei vielä ole), Philip K Dick, Ursula Le Guin, Margaret Atwood, Laureline ja Valerian sarjakuvat. Jokaiseen hankintaan on syynsä. Pikkuhiljaa täydennän kokoelmaani.

Oli kuitenkin yksi ylitse muiden; Timothy Findleyn Suuri Tulva. Sain sen tilattua antikvariaatista hetken aikaa sitten, heti en kirjaan uskaltanut tarttua. Taisin pelätä senkin muuttuneen merkityksettömäksi. Olen lukenut vasta neljäsosan, nyt säästelen kirjan herättämien tunteiden takia ja loppumisen pelon takia. Vihaan joitakin kirjassa kuvattuja asioita niin paljon, etten tahtoisi kohdata niitä, toisia taas rakastan niin paljon, etten tahtoisi niiden loppuvan.

En muista kuin tunteeni kirjan päätyttyä. Edelleen kirjan teema tuntuu ajankohtaiselta; vähemmistöjen asema, feminismiä, oikeudenmukaisuutta, auktoritäärisyyttä, hyvän ja pahan taistelua. Vihasin Nooa Noyesia. Halusin pelastaa Mottylin, yksisarviset, keijut ja rouva Noyesin. Tavallaan samojen tuntemusten kanssa taistelen tänä päivänäkin. Epäoikeudenmukaisuus on asia, joka saa minut haaveilemaan ihmisten eliminoinnista. Tiedän, ettei minusta siihen koskaan tule olemaan, mutta ehkäpä saattaisin vihdoinkin olla valmis harkitsemaan jopa puoluepolitiikkaa.

Nuorempana taisin pohtia radikaaleja ratkaisujakin. Elämä ei varsinaisesti ollut helppo, kun minuakaan ei matkalle mukaan tahdottu. Nyt asiat ovat toisin. Tiedän, että matkaa ei ole pakko tehdä yksin, sille voi saada seuraa. Tänä aamuna totesimme yhteen ääneen saavamme sitä toisistamme. En tiennytkään, että ihmisellä voi olla näin hauskaa parisuhteessa - ihan koko elämässä. Hän ihan oikeasti tahtoo jakaa matkan kanssani. Kunpa meillä olisi pitkä yhteinen matka!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti