Naurattaa. Omat tahtomisensa nimittäin.
Toivoin sellaista puolisoa, joka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden päälle, mutta seuraisi urheilua. Minä tietysti pähkin, että sitä urheilua olisi seurattu äijäporukassa jossain muualla kuin kotioloissa. Taisin vähän haaveilla omasta laatuajasta. Mutta mitenkäs kävi, täällä sitä on joutunut kotioloissa ties minkälaista urheilumelskaa kuuntelemaan. En edelleenkään seuraa, osaan suurimmaksi osaksi sulkea korvani ja keskittyä kirjaan. Sitten vaan aina maalin, muun voiton tullessa tai häviön koittaessa pomppaan ilmaan pari metriä sitä huutoa, joka Hänestä lähtee. Penkkiurheilu on riehakas laji.
Onneksi minun tietämättömyyteni urheilullisista saavutuksista on Hänestä lähinnä ihmetyksen ja naurun aihe. Meillä sitä riittää huumoria (koomimista, sarkastista, läpi kyynelten, mutta ei ilkeätä), onneksi, voisin todeta. Mitähän siitä olisi tullut, jos nuorempana olisimme törmänneet, ero jo monta kertaa. Nyt riittää molemmilla kärsivällisyyttä, tahtoa ymmärtää ja myötäelää. Niistä sitä rakkautta meillä tehdään. Mutta varovainen pitää olla näköjään toiveissaan, sitähän voi oikeasti saada, mitä toivoo.
Luen Atwoodin trilogian viimeistä. Uusi maa on edennyt jo yli puolen välin. Olen ryhtynyt hidastelemaan kirjan kanssa, kun en tahtoisi sen loppuvan koskaan. Tahtoisin vain uppoutua uuteen vaaralliseen sukupuuton ja uuden alun jälkeiseen aikaan. Tahtoisin ehkä muuttaa sinne, mutta vain, jos saisin Hänet mukaani. Mutta pyydän saada huomauttaa, tämä ei ollut oikea toivomus, en minä sukupuuttoa tahdo. Kunpa saisin nähdä ihmiskunnan parantavan tapansa, sitä toivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti