Eilinen oli jo tuskaisa urheilukokemus, sitä vaan tuli liikaa. Olen onnellinen, että pääsen viikolla töihin lepuuttamaan hermojani. Olisin tahtonut katsoa sunnuntaina vaikka jotain hömppää, mutta aina sieltä tuli joku tärkeä, joka piti nähdä ihan livenä. Noh, tämä on sitä kompromissien tekemistä, minulla ei siitä kovin ole kokemusta. Ja sitä vaan kysyn, että koska on minun vuoroni. Voisin vaikka vuorollani pitää telkkaria kiinni, voisimme lukea yhdessä.
Olen iloinen, että helmikuu on ohi. Ehkäpä maaliskuussa alkavat kelit parantua ja saan houkuteltua Hänet ulos. Ainakaan lomaan ei enää ole kuin viikko. Sielläkin tosin ohjelmaa jo on. Hekumoin ajatuksella, että ensi maanantaina herätyskello ei soita sulosävelmäänsä, vaan saan herätä omaan tahtiini. Ei silti, unet ovat jälleen kerran hetkeksi lähes parantuneet, herään vain kerran yössä. Estrogeeniepäonneni jatkui, en saanut laastareita apteekista, piti siirtyä takaisin geeliin. Odotettavissa siis on, että unet pian vaihtelusta kärsivät ainakin hetkellisesti, kun elimistö totuttelee uuteen muotoon. Olisin oikeastaan pitänyt laastarista, se on huolettomampi kuin geeli. On sekin melkoista vehtaamista, mikä mahtaa olla se lääkeaine, jonka pulasta me keskiäkäiset naiset saamme kärsiä? (Kun se selitys aina on, että lääketehtaalla on pulaa jostain aineesta, etteivät he voi tehdä sitä ja tätä lääkettä.)
Luen parhaimmillaan Vikas Swarupin Syyllisten Seuruetta. Oikeasti kuvittelin jo lukeneeni teoksen, mutta jos olenkin kirjan joskus aloittanut, niin kesken se on jäänyt. Viihdyttävä kirja, samalla taas herättää minussa raivoa kaikenlaisen epäoikeuden olemassaolosta. Hän sai loppuun Peter Høegin Norsunhoitajien lapset - seuraavaksi olen usuttamassa Häntä Fred Vargasin kimppuun. Onnea on yhteinen lukuharrastus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti