Kun on laiska ja saamaton ihminen, joutuu välillä toimimaan mukavuusalueensa ulkopuolella. Tänään on sellainen päivä.
Talven ainoiden pakkaspäivien aikaan kärsin henkisestä töidenjälkeisestä lamasta, enkä evääni heilauttanut jääkaapin suuntaan. Nyt sitten on pakko. En ole nimittäin kapistusta sulattanut pariin vuoteen - ja sen kyllä huomaa. Oli miten tahansa itsensä hoitava ja sulattava pakastin, niin nekin tarvitsevat sulatusta ja pesua joskus. Etenkin jos ylin laatikko ei meinaa enää ilman lievää väkivaltaa tulla ulos. Kohta se olisi entinen laatikko.
Onneksi jääkaappipakastimen sulattaminen ei ole fyysisesti raskasta. Kun tavarat on kanneltu ulos, voi vaikka istua kirjoittelemaan höpöjä blogiin ja kuunnella veden tiptiptippuvan hitaasti takaseinästä. Samalla voi vaikka harkita kahvinkeiton aloittamista (minähän sanoin, välillä olen laiska ja saamaton). Nuorna neitona tuli juotua vinaa samalla. Ehkä kahvi kuitenkin on nykyisessä ikäkierrossani viisaampi vaihtoehto.
Eilen tutkin risteilyretkilappusia, vähän matkakuume nousee. Satamaan kannattaa mennä varmaan ihan ajoissa. En edelleenkään pidä kiireestä. Serkkuseni ilmoittautui ja kyseli ohjelmasta. Häntä perheineen olisi kiva nähdä. Muuta ohjelmaa meillä ei sitten olekaan. Hattu pitäisi löytää kadonneen tilalle. Joku Minan näköinen ja edukas. Hän haaveilee rulettipöydästä. Onneksi suunnitelmamme ovat varsin säällisiä.
Uusintaluen Carl Hiaasenin Vihreätä Kuolemaa. Hienotkin kirjat katoavat muististani. Olin ihan oikeassa ennustaessani nuoruudessani, että vanhemmalla iällä voin ryhtyä lukemaan nuorena kasaamiani hyvien kirjojen listoja läpi uudelleen. Ja sitten dementikkona jotain yhtä ja ainoata kirjaa.
Tänään ei kuitenkaan lähdetä vielä minnekään, paitsi kellarikopin siivoustalkoisiin. Tai Hän kyllä lähtee illalla katsomaan potkupalloa poikain kanssa. Minusta tulee urheiluleski muutamaksi tunniksi. (Mitenhän mie osaan olla? Hyvin, ainakin telkkarin pidän kiinni.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti