Useampaan viikkoon en ole käynyt toimistolla, vaan puurustanut etätöitä eteiseemme perustamallani työpisteellä. Hän on joutunut hillitsemään musisointiaan ja vaikenemaan, kun kailotan vuoron perään puhelimessa tai Teams-palavereissa.
Muutenhan tulemme erinomaisesti toimeen, olemme yksikkö, mutta sitten kun toisen kävyt tipahtelevat oksilta, niin tärähtää toisenkin maitopeilarikärristä loiskaus. Saatamme karjahdella hetken, mutta onneksi osaamme pyytää anteeksi sen päälle. Usein syynä on väsymys tai alhainen verensokeri. Tiedättehän sen päivän, kun kaikki menee vähän ohi tai pieleen, asiat eivät tunnu luistavan.
Kaipaamme välillä molemmat omaa rauhaa, niinpä olin kovin iloinen, kun kollega ehdotti, että lähtisin hänen kyydillään toimistolle. Jo aamulla oli olo kuin olisi menossa ensimmäisen kerran uuteen kouluun ta työpaikkaan. Meikatakin piti pitkästä aikaa, ja etsiä ihmisvaatteet päälle.
Työpäivä sujui kuin siivillä, kollega selvitteli minulle hommiaan, hänellä on nimittäin päivät vähissä, hän jää lomalle toukokuussa ja lomien jälkeen eläkkeelle. Sain hyviä uutisia, hänen töitään ei työnnetä minulle kuin väliaikaisesti (ja saan siitä sijaiskorvauksen). Siihen palkataan ihan vakituinen ihminen tilalle, pitää vaan kehittää sovelias ja mielenkiintoinen toimenkuva.
Sen verran toimistopäivä väsäytti, että kun kotona Hän vaikerteli ja itse en enää onnistunut, niin karjahtelukohtauksen jälkeen päätin vetäytyä buduaariin makoilemaan. Pitäisi olla se toinen ovellinen huone, että välillä voisi tuulettaa ajatuksiaan, vaikka miten olisi yksikkö. Ei se rakkautta vähennä. Eikä välittämistä.
Juu-u, toimistolla käyminen on ihan juhlaa!
VastaaPoistaItsellä työproggikset ovat nyt sen suuntaiset, että säännölliset vierailut toimistolle ovat lisääntymässä vaikka pääsääntöisiä etätöitä jatketaankin. Tällä viikolla olin kahtena päivänä toimistolla ja ihmisten vähyydestä huolimatta se oli ihanaa. :)
Haimme jopa lounasta lähilounasravintolasta! Siellä sai linjastosta kerätä eväät pahviloodaan. Olipa nautinto syödä jonkun muun tekemää ruokaa. Ja hakureissulla näkyi ihmisiä!
VastaaPoistaVähiin ovat käyneet ihmislapsen huvitteet. Sitä vaan mietin, että kun tämä joskus ehkä on ohi ja normalisoitunut, niin miten pitkään muistaa olla kiitollinen. Veikkaan, ettei minulla kauan kestä, kun alkaa ihmisinho ja erakkofiilistely nostaa päätään. Ehkä noin kaksi kuukautta. Tai ehkä ei, ehkä ryhdyn arvostamaan kanssaeläjien diversiteettiä.😂