Olen pettynyt työpaikkaani, yritykseen siis, en työtehtäviini. Kollegat ovat hienoja ihmisiä, toimenkuva erittäin mielenkiintoinen, joka päivä opin jotain uutta, yllätyksenä jopa itselleni osaankin paljon. Palkka minua hiertää, samoin yrityksen taloudellinen asema. Kun työskentelee kassakriisiyrityksessä, niin välillä koko fokuksen vie kuolinkorinan seuraaminen. Ei mitenkään ilahduta ajatus, että palkkasaatavat saa hätätapauksessa palkkaturvan kautta.
Yrityksellä on olemassa rahoitusratkaisu. Valitettavasti toisen osapuolen etenemisinto ei ole aivan niin käsinkoskelteltava kuin meillä. Sen lisäksi kesälomat hyökkäsivät päälle yllättäen tänäkin vuonna. Suma seisoo ja töitä pitäisi tehdä. Kassa vaan korajaa tyhjyyttään ja alihankkijat karsastavat meitä. Joka taas vaikeuttaa töiden valmistumista, joka taas ei tuo kassaan rahaa, joka taas... juu nou. Kierre.
Etenkin kun esihenkilön esi-ihme kävi kokouksessa uhkailemassa torstaina, ettei lomarahoja ehkä saadakaan heinäkuun tilissä, tipahtivat minulta henkiset hanskat. Tiedän, ettei vika sinänsä ole nykyisessä johdossa, he paikkaavat edeltäjien laariin tekemiä reikiä sen minkä voivat. Silti sylettää. Olin kuitenkin laskenut meidän voivan edes loma-ajan viettää hivenen reilumman kukkaron avaamisen kera. Ja kulujakin tulee enemmän, vaikka mökki sinänsä on jo maksettu.
Niinpä minä sitten fiksasin cv:ni kuntoon ja ryhdyin hakemaan sopivia avoimia paikkoja. Toki niitä on kesällä tarjolla vähemmän, mutta joitain kuitenkin on. Ja joku niihin paikkoihon aina valitaan. Ehkä jonain päivänä olisi minun vuoroni. Jotain kuitenkin on tehtävä, en jaksa enää kauan työpaikalla vallitsevaa epävarmuutta. Enkä sitä, ettei palkkani ole muuttunut miksikään viimeiseen kolmeen vuoteen. Ihme sakkia. Kissakaan kiitoksella elä - sitä kyllä tarjotaan.
Mutta kyllä se tästä. Viimeistään sitten haudassa lakkaa harmittamasta. Nyt odottelen varhaiskaalilaatikkoa ulos uunista. Sitten vähän Downton Abbeytä ja seurustelua Hänen kanssaan. Onhan nyt kuitenkin vapaapäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti