Synnyinkuntani on jälleen joutunut osaksi fyysisesti suurempaa kokonaisuutta. Nyt Nurmes natusteli Valtimon. Varsin ymmärrettävää, väkimäärältään pienten kuntien on parempi hakea naapureista voimaa, vaikka tietysti tahtoisin voittaa lotossa ja pelastaa koko seudun. Olisi ihanaa ostaa sieltä iso kiinteistö, perustaa puuhastelupaikka, jossa ruokkia ja majoittaa ystäviä ja vieraita ilman pelkoa, että projektin pitäisi tuottaa mitään.
Vuodenvaihde meni ilman lupauksia. Ehkä yritän olla kärsivällisempi kanssaeläjien kanssa. Ja pitää yhteyttä ystäviin muuallakin kuin naamakirjassa. Koska sellaisia ihania minulla on, yhdeltä kun nau'uin blogikirjoitusta, sain ihan oman, kauniin sellaisella rosoisen ihanalla tavalla kuin Tyttö vain osaa.
Vietimme illan pääosin kahdestaan. Tein improvisoitua perunasalaattia (unohdin suolakurkun, korvasin ne omenalla, tuoreella basilikalla, jalopenoilla ja vihreillä oliiveilla), pannukasviksia ja makkaralajitelman. Hänen poikansa, Jätti, kävi syömässä ennen kuin hiipi omille menoilleen. Me kuuntelimme kovenevaa pauketta, muttemme vaivautuneet edes ulos lähtemään. Vaarana ovat aina holtittomat ampujat ja harhautuneet raketit. Ei kyllä tekisi yhtään pahaa kieltää tulitteiden käyttöä perusihmisiltä.
Rauha elämässämme on ihanaa. Elämä on muutenkin mahdottoman mukavaa. En tästä luopuisi isolla rahallakaan, en millään oikeasti. Toivottavasti ei tarvisekaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti