torstai 25. heinäkuuta 2019

Hyvästi renesanssi

Nyt ei tule edes söpöjä kuvia keventämään aihetta.

Politiikka muuttuu aina vaan itsekkäämmäksi, popularisoituu kansallismielisemmäksi kuin vuosisatoihin. Johtajikseen kansat valitsevat ne ilkeimmät puusilmät, jotka ajavat vain nimby-ajattelua ja ahneutta. Jakaisivat sitten samalla köyhille maille sekä omille köyhilleen itsemurhapillereitä, kun eivät kerran muuta tahdo tehdä ilmaston, terveydenhoidon, perhesuunnittelun, asuntorakentamisen tai luonnon eteen. Enkä edes vielä puhunut mitään yksinäisyydestä, mielenterveydestä ja solidaarisuudesta.

Renesanssi-ihmisen aika on ohi, päädymme jälleen synkälle keskiajalle. En sano, että itsekään mikään esimerkkitapaus olisin, en jaa toista ihokastani, en tee vapaaehtoistyötä, en anna kymmenyksiä hyväntekeväisyyteen – ellei veroja sellaiseksi lasketa. Työkin on maallisen voittoa tavoittelevan yrityksen palkkalistoilla notkumista, tosin sen jo melkein voi lukea hukkuvan auttamiseksi, kun katselee kassakriisin epätoivoista rimpuilua.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisemmaksi tunnun erityisherkkänä ihmisenä käyvän. Angstia pukkaa kuin parhaallakin teini-ikäisellä. Ymmärrän, että Eurooppaan tulevien pakolaisten vastaanottaminen ei voi olla vain Italian kontolla, mutta miten voi mikään maa jättää ihmiset hukkumaan? Eivät ne kaikki niitä nuoria vihaisia miehiä ole vaan perheitä/ äitejä pienten kääpiöiden kanssa. Pitäisikö muidenkin maiden heitä vastaanottaa ja kotouttaa? Vai onko niin, että ennen uutta renesanssia maailma joutuu kokemaan toisen mustan surman: Lainaus wikipediasta:

Mustan surman teorian mukaan arvioidaan, että Euroopan väestöstä kuoli 1300-luvulla noin 70 miljoonasta noin 20 miljoonaa. Rutto ei valinnut kohteensa säätyä, ikää tai varallisuutta, eikä kristinuskon mukaan siltä voinut suojautua maksamalla aneita, tunnustamalla syntejään tai muullakaan tavalla. Tämän teorian mukaan juuri musta surma aiheutti kristillisen maailmankuvan säröilemisen, mikä johti taas siihen, että tämänpuoleista elämää ajateltiin enemmän kuin kuoleman jälkeistä. Tämä seikka yhdessä Gutenbergin kirjapainon (1450-luvulla) ja kreikkalais-roomalaisten humanististen filosofioiden laaja leviäminen loivat sen älyllisen ilmaston, joka edisti humanismin ilmestymistä sekä kiinnostusta ihmistä itseään kohtaan.

Nythän meille pukkaa lupaavasti kaikenlaista uusvanhaa kivaa – ikiroudasta ilmestyvät ikivanhat basiliskot, hiivasieni kestää lämpöä, sairaalabakteerit tappavat taloissa ja puutarhoissa. Eiköhän joku noista luonnon omista keinoista vähennä populaatiota reilusti niin, että jäljellejäävien on pakko ryhtyä yhteistyöhön, sikäli kun toisen elävän ihmisen jostain löytävät. Mutta onko se pakko aina käydä näin? Suurimmalla osalla suurmaiden johtajista on kääpiöitä – rahaako ne onnettomat syövät, kun muu maailma kuolee ympäriltä. Eikä niistä onnettomista jälkeläisistä ole edes ruudinkeksijöiksi, kun isipappa on ostanut paikan yliopistosta ja sen jälkeen on vaan rellestetty tositeeveeohjelmissa.

Mutta näillä mennään. Onneksi olen jo aika vanha ja olen saanut elää – suhteellisen säällisesti, sanoisin jopa. En ole mammonaa kerännyt, en kovin tavaraakaan. Hätätilassa olen majoittanut meidän sohvalle ihmisiä, vaikkei pilttuu välttämättä siihen sovelias olekaan. Mutta paino onkin sanalla hätä ja tarve. Jos joku tahtoo tutustua aivan erinomaiseen dokumenttiin siitä, missä kaikessa olisi parantamisen varaa, niin suosittelen Four Horsemen dokumenttia. Se tuli joskus Yleltäkin, mutta onneksi nykyään on juutuubbi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti