Kun ensimmäisen kerran menin naimisiin 2003, sain kamalan rasittavan 14-vuotiaan tytärpuolen. Sittemmin joskus avioeron ja kuluneiden vuosien jälkeen meistä oli juuri tulossa ystäviä. Vuosi sitten tytärpuoleni kuitenkin päätti lopettaa maallisen vaelluksensa tässä ajassa. Välillä olen vihainen, välillä itkettää ja välillä mietin, että emmehän me edes kerenneet kunnolla tutustua. Jotta minkä meni tekemään.
Hänen, meillä asuvan, kaksi poikaa ovat jääneet vieraammiksi, olivat jo aikuisen ikäisiä, kun lähes seitsemän vuotta sitten ryhdyimme kopuloimaan keskenämme. Molemmilla on rajoitteensa, minulla omani, mutta vanhemman jälkikasvun kautta elämäämme ilmestyi hetken aikaa sitten entinen miniä ja lapsenlapsi. Hän on tietenkin onnesta soikea, rakastaa lapsia, on riittävän lapsenmielinen. Itse taas enemmän kauhistelen, että eikö vapaaehtoisesti lapseton pääse vieläkään lapsista eroon, nyt minusta sitten muotoutuu ilkeä isoäitipuoli. Lapsi ei ole osoittanut ilkeyden merkkejä, 8-vuotiaana ei vielä ymmärrä.Onneksi ensimmäinen vierailu on jo takana. Joulupäivänä tulee seuraava. Olen rauhallinen. Ei vielä pelota. Elämää ei tarvitse muuttaa, kunhan vaan pysyy ilmisenalun elämässä. Ehkä minusta tulee soveliaan ilkeä isoäitipuoli. (V*ttu mä mikään mummo vielä voi olla! Enhän?!)
Työ on ollut hirvittävää. Herään kolmen neljän aikaan aamuyöllä, teen unissani työtehtäviä. Ihan niin kuin joskus 14-vuotiaana mansikkapellolla työskentelyn jälkeen poimin yötkin mansikoita. Hirvittävyys on myös lisännyt saldotunteja siinä määrin, että olen joulun molemmin puolin saldovapaalla. Saan viikon joululoman.
Tänään päätin kuitenkin osallistua lähes kaikkien kollegoiden kanssa joululounaalle. Olihan se varattu Sipuliin. Ihana lounas seuran puolesta, ruokakin oli ookoo, perusvarmaa, mutta ei tarjonnut elämyksiä. Ehkä ihmiset eivät kaipaa joululounaalla sellaisia. Ehkä minunkin makupalettini on aina samanlainen eikä tarjoa elämyksiä. Mutta tuli siellä todistettua vieläkin suomalainen, joka ei usean sortin buffetissa osaa käyttäytyä, vaan kasaa lautasensa kukkuroilleen. Kaikki samalle. Siinä ei paljon Dressmanin puku nääs auta.
Lounaan jälkeen tein toivioretken Hakaniemen halliin, kilo peurapaistia maksoi 10 euroa enemmän kuin viime vuonna (44 juroa). Kerran vuodessa olen valmis panostamaan lähiruokaan ja eettiseen lihapalaan. (Tai sitten ostin saksalaisen tarhapeuran kulmapaistia eksootilliseen hintaan. Mistä minä tiedän?) Lähieilepasta hain siideriä ja joulumaidot. Tein naurettavat 22 karjalanpiirakkaa, kaipasin vanhaa kunnon linjastomeininkiä, missä niitä syntyy satoja, en vaan itsekseni jaksa. Jo aamulla olin lahjonut Hänet, tuli vuosi lisää lasiin, lahja oli mieluinen. Nyt sain paketoitua joululahjat. Vielä teen kastikkeen, koska se vie tunteja. Tämä on aivan mahtavaa!
Olen onnellinen. Miten tämä on mahdollista? Olenko hereillä? Asiat tuntuvat sujuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti