Sitähän se kaikki on

Kuusi vuotta.

Humalaisten päähänpito myllisti kahden ihmisen elämän aprillipäivänä. Kollateraalista tuhoakin tuli aiheutettua ympärillämme - siitä olen edelleen pahoillani, mutta silti ylpeilen, että olisin antanut Hänen jatkaa entistä elämäänsä Hänen niin tahtoessaan, koska tiedän, miten vaikeata on hypätä eri suuntaan liikkuvaan junaan. Hän hyppäsi, mutta vaatimuksestani ensin raiteiden väliin.

Sittemmin on ollut monenlaista ratapätkää. Välillä risteyskohtiakin, jotka Hän on puoliväkisten oikonut suuntaani, ku olen ollut jo varma, että ratarikko suistaa Hänet lopullisesti ihmiskunnasta. Välillä olen minäkin loivempia lähentymisiä tehnyt.

Viime aikoina olen tervehtinyt vanhuutta, uutta tuttavuuttani, opettelen sen tapoja. Polven lisäksi oiken jalan nilkassa ja jalkapöydässä kipu on alkanut muistuttaa olemassaolostaan, samoin yöllä molemmissa lonkissa minua lähentelee levotottomat jalat oireyhtymä. Päivisin pystyn vielä liikkumaan, enkä aio lopettaa sitä, mutta kieltämättä välillä märisen liikkuessani. Välillä jalka meinaa pettää alta.

Hän juuri minulle totesi, että meidän tulee pitää itsemme liikuntakykyisinä, että voimme nauttia elämästämme juuri nyt ja tulevaisuudessa. Entäpä sitten, kun en siihen enää kykene? pohtii Epäilevä Tuomas. Ehkä sitten on aika antaa Hänen mennä.

Siihen saakka olen onnellinen. Rakkaus on niin harvinainen laji.