Jälleen kerran mietin, että ihmisen olisi syytä rakastaa (tai edes pitää) työtään, kun miettii, miten paljon aikaa ja energiaa siihen käyttää, miten tärkeitä asialliset kollegat ovat ja miten pieni on siitä saatava korvaus. Ainakin perusihmisellä, on kai niitä hyvin ansaitseviakin, mut sama koskee heitäkin, helpottaa rahan ansaitsemista, jos pitää siitä mitä tekee. Oma työni on tällä hetkellä merkityksellistä, mielenkiintoista ja opin koko ajan uutta, kun törmään uusiin ratkaistaviin haasteisiin.
Silti odotan lomaa, vaikka lakkovapaata kertyi kuusi viikkoa. Ilman niitä olisin todennäköisesti pitkällä sairaslomalla. Lakko pelasti mielenterveyteni sekä perspektiivin. Ja kun esihenkilö joutui rumbaan, hän kategorisesti kieltäytyy meille tarjottavista lisätöistä. Siperia opetti, sanan varsinaisessa merkityksessä.Toinen asia, mitä eilen pyörittelin päässäni, en olisi ikinä uskonut, millainen onnen ja rauhan tunne ihmisen valtaa, kun kysyy toiselta, tahtooko hän katsoa telkkaria vai suljetaanko koko värme. Että on ihminen, kenen kanssa voi olla lähes kuin itsekseen, joka on nähnyt kaikki puolet ja silti tahtoo olla kanssani. Onhan se aivan mahtavaa! Meillä on kränämme, ongelmamme ja vastoinkäymisiä, mutta yhdessä jaksamme ja jaamme. Hän on minulle kumppani, rakastettu ja ystävä.
Kolmas juttu. Kun eilen tihrustin Martin Clunesin saarihyppelyohjelmaa, naureskelin mielessäni, että nuorempi minä olisi tilannut laivamatkan Marquesassaarille Hiva Oalle ja etsinyt sen hevoiskuiskaajan käsiinsä. Juu. Tiedän makuni. Onneksi kotona on yksi makuuni sopiva, toi mun valo. Ihanaa kuitenkin huomata, ettei ole täysin immuuni.
Ensi viikolla joudun ehkä keskustelemaan jälleen palkasta ja positiosta. Pitää teroittaa aseensa ja vyöttää kupeensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti