Ihmiskoe

Vuoden ja viiden kuukauden kuluttua täytän 60 vuotta. Jos vaihdan äänestyspiiriä ennen sitä, jälkeen jää suhteellisen hyvin säilynyt tomumaja - ellei sitten vahingoitu itse aktissa. Muutaman kerran olen pohtinut puolivakavissani, jotta eikö täältä joutane. Väsyttää käydä asioita aina uudelleen, parasta ennen päivämäärä alkaa olla takana päin. En välillä tahdo jaksaa yrittää aina uudelleen, sitten naurattaa, kun tajuan, että asiathan taitavat olla paremmin kuin koskaan elämässäni.

Ulkoisesta kuorestani alkavat sivusaumat ratkeilla ja lahkeensuut rispaantua. Seuraan prosessia suurella mielenkiinnolla, ihailen kämmenselkien, silmänalusten ja poskien ryppykarttaa. Leuanalus luovutti jo viitisen vuotta sitten painovoimalle. Ihmettelen, miten edelleen sisälläni on se sama valkotukkainen mykkä ja komeroonpiiloutuva rimpula, kun massaa on kertynyt ja tukka vaalenee maantienvärisestä harmaaksi haiven kerrallaan. Miten edelleen joistain asioista ajattelen aivan samoin, vaikka silloin minulla ei tainnut olla sanoja asioiden käsittelyyn. Mutta tietoa oli.

Lapsena minulla oli Lapsuuden Kultainen Kirja, johon tulivat pituus- ja painokäyrä, kertomani sadut, tarinat ja anekdootit. Mummo, isän äiti, sitä on eniten täyttänyt, hänhän minua hoiti aina nelivuotiaaksi saakka. Sitten mummoparka sekosi, viisikymppinen nainen sai Parkinsonin taudin ja kaksisuuntaisen maniavaiheen päälle yhtä aikaa. Senaikainen sairaanhoito hänet sitten varsin nopeasti sitoi sänkyyn ja lepositeisiin sairaalan kroonikko-osastolle, missä hän eli parikymmentä vuotta vihanneksena, kun vanhainkodissa eivät voineet pitää.

Mutta asiaan. Pari vuotta sitten sain "Kun minua ei enää ole"-kirjan. Olen sitä täyttänyt vähitellen, morbidi ystävänkirja aikuiseen makuun. Loppusivuilla olisi tilaa elämänviisauksille jälkeenjääville, olen ottanut osion käyttöön Vanhuuden Kultainen Kirja-tyyppisesti. Noin puolivuosittain kirjaan uusimmat ratkeamat ja repeämät muistiin, koska sitten kun se dementia iskee, niin mitäs luulette, muistanko mitään?

Ehkä en edes halua, tuskinpa on kiva minnekään kirjata, että tänään seisoin ruokajonossa, enkä saanut mitään tai sain ensimmäiset vaippani paskottuani alleni aktiivisesti puolisen vuotta, tai että pari kuukautta sitten unohdin puolisoni nimen. Tai että palvelukotiin pitäisi päästä, mutta paikkoja ei ole. Tai että jos pääsisin liikkumaan sängystä, hakisin Kurvista viimeisen voitelun ainekset. Voihan se toisaalta olla, että alan elää villiä nuoruuttani uudelleen ja vonkaan kaikkea mikä liikkuu, enkä ymmärrä edes surra. Todennäköisesti tulen mummooni ja alan huudella rivouksia, solvauksia ja muuta epäsopivaa, niin pitkään kunnes saan kunnon napit ja loppuu se ininä.

Mut ei mennä sinne vielä. Nyt on nyt, eikä tukka vielä lähde päästä. Sen sijaan pelkään ihan muita asioita koto-oloissa, en vaan uskalla miettiä liikaa, etteivät mietteeni käy toteen. On tämä päästäisloma kummaa aikaa, kun kerkeän ajatella. Ajattelu usein on erittäin yliarvostettu juttu.