Perjantain kunniaksi koin työn takia koko viikon lisääntyvää turhautumista, työni kun tuottaa säännöllisiä epäonnistumisia siinä määrin, että ihmettelen, miten olen tähän ikään saakka saanut itseni elätettyä. Kykyni eivät riitä, suuni on liian suuri eikä palkka vastaa henkistä tuskaa. Likaisen työn lisä olisi paikallaan.
Vanhenemiseen minulla on varsin ambivalentti suhtautuminen. Joissain asioissa kammoan ajatusta, että joudun muiden armoille, mutta joitakin asioita odotan jo. Kuten hiusten harmaantumista. Tahdon eroon keski-iän mukanaan tuomasta maantie-halkopino-pulkkosieni-sorakuoppavärityksestä, jollaiseksi väri on puhtaanvaaleasta muuttunut. Ja katso, vihdoinkin hiukseni ovat täynnä vaaleita haituvia, olen siis harmaantumassa. Muutos toki saisi olla nopeampi - toivottu nopeus yön yli harmaantuminen, kiitos. Mutta toivoa siis jo on. Tosin luvassa ei ole niinkään teräksenharmaa, vaan värinsä menettänyt vaalea. Hänellä taas ohimoilla lainehtii kaunis harmaa ja etuhiuksissa hieno vaalea raita.
Toinen positiivinen lausunto (naamakirja muistutti), olen asunut Pohjois-Helsingissä nykyisellä asuinalueellamme jo 11 vuotta! Ja tsadissakin yli 25 vuotta. En tuntenut aluetta laisinkaan ennen avioeroa, muutin naapurilähiöön vain siksi, että sain sieltä edullisen vuokra-asunnon. Kolmisen vuotta siinä asuttuani muutin tähän nykyiseen, sain ihmeekseni asumisoikeusasunnon vuodessa, vaikka ystävät varoittelivat olemasta turhan optimistinen.
Sain vahingossa edullisen asunnon ihanasta rauhallisesta taloyhtiöstä. Palvelut ovat lähellä, samoin luonto. Täältä minut vain kannetaan pois, ellen sitten saa lottovoittoa ja muuta erakkomajaan keskelle metsää. Mutta vain jos minulla on varaa välillä lähteä metsästä pois ja kustantaa itselleni palvelut, joita välttämättä metsän liepeillä ei muuten ole tarjolla. Eli siis en muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti