Ihanaa huomata, että esimies on sitä mieltä, että minua vielä kannattaa kouluttaa. Sain ilmoittautua kolmipäiväiselle työsuhdeasioita käsittelevälle kurssille - onneksi päivät on tipoteltu kolmelle viikolle. Veikkaan, että sisäistän asiat paremmin. Tulen tarvitsemaan kaiken mahdollisen koulutuksen, koska firman taloudellisesta tilanteesta johtuen ei oppisopimuskoulutus tällä hetkellä ole mahdollinen. Olen intoa ja virtaa täynnä.
Vaikka asiat ovat paremmin kuin koskaan elämässäni, olen pohtinut vanhenemista ja omaa katoavaisuuttani. Polvi krepaa, ranteet rutisevat, iho rutistuu ja roikkuu, silmät valuvat, hampaat murenevat, sisäkalut muistuttelevat olemassaolostaan. Jostain syystä luulen, että kuolema tulee minulle lohdullisena asiana. Jo nyt silloin tällöin huokailen itsekseni, etten jaksa enää, että eikö tämä nyt jo riitä. Etenkään ihmisiä, ilkeitä puusilmiä, joilta tuntuu puuttuvan myötätunto elämää ja maailmaa kohtaan. Ja juuri nyt, kun ihmiskunta voisi voida paremmin kuin koskaan. Jaksanhan minä, en ole lyhentämässä elämän kulkua. Veikkaan vaan, että edessä olevat yllätykset eivät välttämättä enää ole miellyttäviä.
Lähiaikoina kuitenkin on luvassa mukavia asioita. Reilun viikon päästä ystävätär uskaltautuu yökylään ensimmäisen kerran Hänen hullujen hetkiensä jälkeen. Luvassa on blinejä, pihvejä, baareja ja bändejä. Seuraavana viikonloppuna juhlimme Tahkolla kälyn 60-vuotispäivät. Sitten saan talvilomaviikon mittaisen tauon töistä. Sen kauemmas en uskalla ajatella.
On se hyvä, ettei tiedä päiviensä määrää eikä tulevaisuuden kauhuja. Onhan noita takanakin, välillä ihmettelee, miten on hengissä selvinnyt. Kunhan teen parhaani tässä elämässä, enkä tietoisesti tarraa pahaan. Kun vaan ei tarvitse syntyä uudelleen - en tahdo nähdä, mitä tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti