Kuinka pitkään ihmisen pitää elää, että ymmärtää avata epämääräiset purkkinsa ja nyssäkkänsä lavuaarin, tai edes pöydän, päällä? Kysyy nimimerkki "pikakahvia pestopurkissa ja sittemmin puhtaalla matolla". Pikakahvi oli mukana loppusyksyn hotellireissulla, kun kaipasin hermolepoa ja vietin pitkän hotelliviikonlopun nukkuen ja lukien ennakkomateriaalia koulutusta varten. Se oli sitä pahaa aikaa, joku hyöty pandemiastakin, sain kolme yötä lepoa törkeän edullisesti.
Tänään teen liian monta asiaa yhtä aikaa, mutta kun tahdon tehdä sekä lampaankääpäorakas-piirakan että pekoniin käärittyjä täytettyjä kanapaistipalleroita, ettei ensi vkolla tarvitse kuin syödä töi-päivän jälkeen.
Naapurilähiöönkin pitäisi uskaltautua, mutta eilinen kaupparetki oli sen verran hyytävä, että taidan tehdä kävelyretkeni vasta huomenna, kun lämpötila nousee. Aar-kioskissa odottaa puolukkajauhelähetys. Alkaa olla vaikeuksia löytää isompia pakkauksia, muutkin ovat huomannet suomalaisen superfoodin hyväätekevän vaikutuksen. Ruokalusikallinen puuron päällä joka aamu on osoittautunut erinomaiseksi.
Pitänee ottaa ruuantekojuoma kehiin, niin rauhoitun. Aion suhtautua elämään mahdollisimman kevyesti, elämä ei ole märehtimisen arvoinen, se pitää elää. Jopa koronaeristyksessä pandemian armoilla. Meillähän on edelleen toisemme, se ei ole muuttunut. Ei rakkaus katoa hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti