Matkasaarnaaja minussa ottaa vallan. Tulee mieleen ovelta ovelle kiertävien saarnamiesten aloituslause: "Olisiko teillä hetkinen aikaa puhua alkoholista?" Itse tosin ajattelin jutella siitä ankeammasta puolesta, alkoholismista. Hän nimittäin on kroonisesti sairas. Niin oli isänikin, että ei taudinkuva minulle yllätyksenä tullut. Tuttua huttua. Muuta lääkettä tautiin ei ole kuin täydellinen kieltäytyminen alkoholista. Kohtuukäyttö johtaa ennemmin tai myöhemmin ylilyöntiin.
Siitä on jo reilu vuosi, kun Hän päätti valita elämän ja parisuhteen hitaan tai nopean kuoleman sijaan. Se olisi ollut tulossa Hänen elämäntavoillaan. Minä jo kerkesin konfiskoida avaimet ja jättää Hänelle mielessäni hyvästit. Sen verran itsekäs ihminen tunnustan olevani, että tiedän, ettei rakkaus pelasta siitä suosta. Vain ihminen itse voi sairautensa selättää.
Kun Hän sitten ryhtyi paranemaan ja me uudelleen treffailemaan, mietin mielessäni, että pitääkö minunkin nyt velvollisuudentunnosta lopettaa siiderin litkiminen ja siirtyä kahviin, vissyyn ja veteen. Se nimittäin oli kotoaopittu toimintatapa. Isäni ei raitistuttuaan kestänyt mitään alkoholillisia tapahtumia tai ihmisiä, eipä hän sitten juuri missään käynytkään. Hänestä tuli varsin iloton ihminen, ilo ilman viinaa oli teeskentelyä. Meillä asuvalla, Hänellä ei kuitenkaan ongelmaa muiden ihmisten alkoholinkulutuksen kanssa ole, olen ilokseni huomannut.
Ainoa paikka, minne Hän ei mieluusti enää lähde, ovat baarit. Keikoilla käymme, syömässä ja ystävien luona, muut kostuttavat kurkkujaan, Hän tyytyy energiajuomaan. Ja yleensä, kun ihmiset päihtyvät enemmän, Hän lähtee kotiin. Vähentynyt on minunkin juomiseni, hyvä niin. Ikää kun tulee lisää kaiken aikaa. Baareihin jos tahdon, niin ystävistä löytyy seuraa tarvittaessa. Keikat ne minullekin kaikkein tärkeimmät ovat.
Tietysti takaraivossa välillä vilahtaa ajatus, että entäs jos viinapiru saa vallan. Että avioliitosta on vaikeampi lähteä kuin avoliitosta. Mutta olen kuitenkin kehitysoptimisti luonteeltani. Tahtoisinko muka jättää näin hienon asian taakseni vain siksi, että on mahdollisuus, ettei se onnistukaan? En. Onko tärkeämpää saada yhteistä onnea ne hetket, kun niitä meille on suotu? On.
En varmaan koskaan elämässäni ole ollut näin onnellinen. Palaset osuvat kohdalleen. Huolimatta siitä, ettemme elä missään vaaleanpunaisessa romantiikkakuplassa, olemme löytäneet turvasataman. Siellä on henkistä tilaa minulle ja Hänelle - enkä nyt tarkoita saunan takaa löytyvää tilaa.
(Ennen julkaisemista luetutin Hänellä, arka ja henkilökohtainen aihe kun on. Lupa julkaisuun saatu. Sekin kertoo paranemisesta - ihminen myöntää sairautensa eikä välttele vastuutaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti