Kun kerroin Hänelle, että sain farkut tai mitkä tahansa housut ja yhden paidan kerran vuodessa syksyllä, jotenkin hän ei muistanut perheolosuhteitani. Hän kysyi, olivatko vanhempani saitoja. Taisin järkyttyä kysymyksestä. Iski hirveä itkukohtaus ja piti mennä kylpyhuoneeseen vollottamaan hetkeksi. Mykistyminen on jännä laji, ei edes puolustautua voi - tai edesmenneitä puolustaa.
Siitä huolimatta, että isäni oli väkivaltainen alkoholisti, joka joi palkkansa tai juotatti sen kavereillaan, vanhempani olivat uskomattoman vieraanvaraisia jopa silloinkin kun rahaa ei ollut. He vastaanottivat serkkuni, sisarustensa lapset meille loma-aikoina Yleensä ruokana oli perunaa ja jatkettua kastiketta. Ketään ei pakotettu syömään. Pulla oli äidin tekemää ja tuoretta. Jos herkkuja oli, ne jaettiin kaikille. Jos isäni sattui sille tuulelle, karkuun juoksivat myös serkut.
Vanhempani takasivat myös sisarustensa velkoja ja vekseleitä. Vain äidin nuorin sisar mokasi. Muillakin sukulaisilla tai kavereiden vanhemmilla se oli varmaan lähellä siinä yleisessä 70-80-luvun vekselikierteessä. Äidin siskon virhettä kannan edelleen sormessani äidin jäämistöstä minulle siirtyneenä kivisormuksena, jonka pikkusisko antoi äidilleni, kun ei velkaansa voinut maksaa. Ei varmaan ollut hintansa väärti, mokoma 70-lukuinen kullitettu huitunut rimpula, mutta sisko antoi aarteensa ja elätti hetken sillä rahalla yksinhuoltajana varsin vaativan lapsensa. (Kultaahan se on, ametisti kivenä ja nätti.)
Takaisin tähän päivään. Tietenkin Hän pyysi anteeksi. Tietenkin jatkoin paikkaamistyön loppuun. Olen vahvan oloiseksi ihmiseksi joissain asioissa ällöttävän hauras, etenkin minut saa pois tolaltaan ajatus siitä, että vanhempani olisivat niissä vähissä oikein tekemissään asioissa mokanneet. Niitä on varsin vähän. Mutta kiitos köyhyyden, osaan uskomattoman paljon asioita. Niin kuin farkkujen paikkaamisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti