Tuli muuten pävänä muutamana mieleen parisuhteen ilot. Niiden tavanomaisten lisäksi nimittäin.
Olen minä itse-tyyppinä tietenkin kehittänyt kaikkiin kotihommin systeemin, jolla onnistun tekemään ne yksin. Ja hyvin. Pyykitkin viikkaantuvat pesun jälkeen hyllyyn sievissä nipuissaan. Miten ihanaa onkaan, kun on kaveri, kenen kanssa tehdä asioita, niin kuin saada apua pussilakanan ja peiton naittamisessa toisilleen! Muutenkin kotityöt, vaikka toisaalta ovat lisääntyneet, ovat ne myös keventyneet, kun tekemässä onkin kaksi ihmistä.
Olen saanut ilokseni huomata, että nyt kun Hän on ollut kotona, minun ei tarvitse tiskata eikä imuroida. Ruuankin teemme yleensä yhdessä. Teemme melkoisen paljon asioita yhdessä, vain karvanpoiston olen häveliäisyyssyistä tahtonut pitää yksityisasiana. Tuskin Häntä kovin kiinnostaa, kun nypin keski-iän mukanaan tuomia mustia jouhia leuastani. Mutta minua kiinnostaa kovasti, kun Hän ajelee leukansa säännöllisesti, lopputulos nimittäin, pidän sileistä karvattomista miehistä. Sitten jos niillä vielä on oma tukka päässä, on maljani ylitsevuotava. Nyt täyttyvät molemmat kohdat.
Hänen äitinsä on edelleen sairaalassa. Eikä taida ihan heti sieltä pois päästäkään. Hassua vaan, miten rouva kuulostaa pirteämmältä, kun siellä on seuraa ja aktiviteettiä. Kunpa hän ymmärtäisi omaa parastaan ja suostuisi palvelukotiin. Ei se kotona yksinoleminen herkkua ole, kun ei enää paljon aktiviteetteja voi pyöritellä. Ymmärrän toki rouvan tarpeen pysytellä kodissaan, sama oli omalla äidilläni, atavistinen tarve ilmeisesti. Pelko, ettei enää pääse kotiinsa, jos sieltä kerran lähtee.
Tällä viikolla olisivat Matkamessutkin. Tuskinpa tulee mentyä, epäilen, etten pääse töistä. Hommaa on enemmän kuin laki sallii. Kuitenkin tekisi mieli katsoa talvilomaviikolle joku retkiretkinen, rahavaramme vain ovat rajalliset. Jospa minä jotain keksisin, jos en muuta niin matkan johonkin lähikaupunkiin. Kyllä minä osaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti