Ketun ohessa

Hän läksi ystävänsä luokse katsomaan potkupalloa. Poikien juttuja. Itse olen käyttänyt sunnuntain löhöilyyn, ainoa oikea askare oli maskien keittäminen. Inhaa puuhaa, kun kasvoista tarttuu meikkiä maskiin ja minähän käytän Joe Blascoa. Kestää hyvin naamassa, mutta niin myös maskissakin, jos ei ensin liota ja sitten vasta keitä. Tilasin kymmenen kappaleen paketin Globe Hopelta.

Sunnuntait ovat muutenkin telkkaripäiviä: Hercule Poirot, Kuolema maalaa taulun ja mikä tahansa saksalainen sarja onkin vuorossa, nyt se on Kettu. Vielä enemmän pidän tosin Syyttäjästä. Yleensä katsomme niitä yhdessä - mutta potkupallo voittaa. Sen verran harvoin on urheiluhullu saanut lajistaan nauttia korona-aikana. Sitä paitsi tarvitsemme toistemme lisäksi myös muita ihmisiä, ystäviä ja omaa aikaa.

Takana on taas ihanan rauhallinen ja rentouttava viikonloppu. Eilen kävelimme joen vartta myöten rautakauppaan, mutta ei sieltä palvelua saanut. Pitää antaa pikkuveljen tehtäväksi etsiä netistä. Hän kun pitää sellaisista hommista, saa ajatukset pois kivuista.

Huomenna jatkuvat työt. Meillä on alkanut nimenmuutokseen tähtäävä prosessi. Paljon on vielä asioita ratkaisematta. Kiire tulee. Mutta kunhan töitä riittää, olen tyytyväinen. Jopa onnellinen - työhullu kun olen.

Ei lokaa eikä loskaa

Onpa mieletön lokakuu! Muistaakseni säätiedotuksessa taustoitettiin, että tällaisia on yksi 30 vuodessa. Hän ja minä olemme ottaneet harvinaisuudesta kaiken irti. Hänellä on paha tapa masentua pimeyden saapuessa, näköjään tuska pienenee huomattavasti, kun vaan Hän pääsee ulos.

Minä taas teen töitä. Hullun lailla. Olen huomannut osaavani jo varsin paljon. Olen myös osallistunut pariin lyhyehköön koulutukseen, ehkä en olekaan täysluuseri. Uusi omistaja on sekaisin kanssamme, siitä vielä shöy kehittyy. Olen kuitenkin varmistanut itselleni pari pidempää vapaata: marraskuussa pitkä viikonloppu - tahdon kyläillä ystävän luona (ekstraluokkaan junapiletit, tsek, olisi siellä Turmion Kätilöiden keikkakin, liput, tsek, mutta epäilenpä, ettei ole) ja joulua ennen vietän viimeisen kesälomaviikkoni.

Tautitilanne pahenee, pirusti minua taas pelottaa. Onneksi suurimman osan työmatkoista pääsen kollegan kyydissä. Suurimman osan työpäivistä vietän kotona.  Mistä tuli mieleen - työhuonevähennys pitäisi tehdä. Kävin veroprosenttilaskurilla laskeskelemassa, ettei periaatteessa tarvitsisi enää latiakaan veroja maksaa, mutta koska en usko siihen, antaa palautuksen kertyä. Onpahan jotain tulossa ensi vuoden elokuussa takaisin, jos vain olen siitä nauttimassa.

Hyvin tavallista, ihanan rauhallista, kovin pelottavaa. Jos tämä on ikäntymistä, voi olla, että pidän tästä. Paitsi pandemiasta ja keikattomuudesta. Pitäkää te huoli itsestänne ja toisistanne!

Logistiikan ihmelapset

Kolmen vuoden harkinta- ja vatulointiaika päättyi eilen. Sovimme jo viime viikolla, että nyt on kellarikomeron kimppuunkäymisen aika - ja dadaa, Hän oli aamulla suostuvainen. Niinpä aamupalan jälkeen keräsimme tarvittavat avaimet ja siirryimme alakertaan.

Hän nosteli laatikon/ nyssäkän tai vaatehengarin kerrallaan pois komerosta ja minä jakelin niitä kahteen eri pinoon sen mukaan, miten usein tarvitsisimme tavaraa. Kun komero oli tyhjä, aloitimme täyttämisen suhteellisen loogisesti. Eteen jäivät tavarat, joita tarvitaan joka vuosi (talvitakit, kengät, matkalaukut, kalastuskamat, joulukuusi), sen taakse Hänelle unelmoitavaksi tarkoitetut laatikot, jotka kannattaa käydä läpi ennen lopullista päätöstä. Unelmoinnilta se nimittäin minun silmissäni vaikuttaa, kun jokaista lappua ja tavaraa hipelöidään minuuttisotalla. Ihan taakse tulivat muuten vain säilytettävät (mm. akkareita, päiväkirjoja, kirjeitä, pari vanhaa tietokonetta, pari lumilapiota).

Kuin taivaanlahjana oli pihalle perjantaina ilmestynyt roskalava. Sekin sai täytettä. Emmekä olleet ainoita, koko talorypäs kanteli sinne pitkin päivää tavaraa ja osa jopa tavaraa poispäinkin. Minäkin hetken haikailin ison kukkaruukun perään, mutta joku oli kerennyt jo kierrättä sen ennen kuin sain aikaan noutoreissua.

Lopputulemana tiedämme, mitä kellarissa on, sinne tuli tilaa myös yläkerrassa olevalle ilmastointivermeelle ja muullekin kamalle tarvittaessa, n 2 m3. Sen lisäksi minäkin voin käydä noukkimassa sieltä sesonkikamaa, koska ei ole vaarana tavaravyöryn alle jääminen. Tärkeintä on, että teimme sen yhdessä ja tyylimme tehdä asioita yhdessä on toisiamme täydentävää. Erittäin tyydyttävä kokemus! Parisuhdetta vahvistava! Suosittelen.

Mutta uutta tavaraa ei saa hankkia! Ei mitään! Meillä on kaikki, jotakin jopa kaksin kappalein, kuten esimerkiksi silitysrautoja,  vaikka kumpikaan ei vaatteitaan silitä...

Si vis pacem

Minähän en muuta toivoisi kuin elämäntilanteemme jatkuvan tällaisena mahdollisimman pitkään. Elämä on ihanaa, seura parhainta.  Ikä on kuitenkin fakta, emme ole kevätkanasia, vaan elämä on jo kääntynyt myöhäisemmälle puoliskolle. Enemmän vuosia on takana kuin edessä.

Viime aikoina olemme puhuneet asioiden järjestämisestä niin, että jälkeenjäävällä olisi helpompaa. Olen järjestänyt paperini niin, että sieltä löytyy edellisen avioeron jäljiltä ositustodistus, jos Hän joutuu perunkirjoituksen tekoon. Samoin teimme avioehdon, Hänen poikansa eivät voi ajaa minua kodistani, jos Hän sattuu poistumaan ennen minua. Se ei tosin vielä tullut takaisin rekisteröinnistä. Pitää vielä tutkia henkivakuutusasioita, voi olla, että se on turhaa, mutta samallahan tuota senkin tutkaisee. Kuolemasiivousta en kuitenkaan vielä ole ajatellut ryhtyä tekemään.

Eilen teimme yhdessä kissa-adoptiohakemuksen. Ensimmäinen askel kohti karvalapsen hankintaa on otettu. Johan tuota olemme pari vuotta hautoneetkin. Katsotaan nyt sitten punnituksessa, ettei meitä vain köykäiseksi havaittaisi. Molemmilla on ainakin vakaa tahto ja halu.

Roolipelisessio huomiselta peruuntui. Pelinjohtajan puoliso sairastui vakavasti (ei korona). Harmi, mutta ymmärrän kyllä, ettei sellaisessa tilanteessa riitä energia tai keskittymiskyky esteiden asettamiseen ja juonien punomiseen retkueellemme. Sitten kun viestittelin sienestyskaverilleni, niin hänkin on huomenna estynyt. Appivanhemmat tulossa kylään sen ainokaisen kerran vuodessa. Mutta ehkäpä houkuttelen Hänet kävelylle, syksy on kaunis.

(En pidä uudesta Bloggerista. Pakko kai tätä on opetella käyttämään. Kuitenkin vielä tuhoavat vanhan ja sitten on pakko.)

Hajatelma mennestä päivästä

 Elämä on kuin saksan kielioppi; durch, für, gegen, ohne, um, totesin, kun kiitin syntymäpäiväonnitteluista naamakirjassa.

Olipa ihana perjantai, kun töiden välissä poikkesin kiittelemässä onnitteluista, joita kukin persoonallisella tavallaan toimitti. Kyllä naamakirja-, votsap- ja tekstarionnitteluistakin ilahtuu, ihan niin kuin korteista aikoinaan. Tänään taidan vielä lukea 50-vuotislahjaksi tilaamani tarinat minusta - kuusi vuotta sitten saamani kirjeet ja kortit ilahduttavat ja voimaannuttavat edelleen. Sehän oli tarkoituskin, kun niitä ihmisiltä ruinasin.

Sain lahjojakin: painepesurin (Liiteristä, pieni ja söpö), suklaata ja Stephen Kingin uusimman kirjan. Nyt uskallan lukea kesken olleen Joanne Harrisin Kesäviiniä-kirjan loppuun, kun odottamassa on uusi lukematon teos. Kirjamakuni ei ole korkeakyldyyrillinen, kuten huomaatte. Ei hermorakenne enää riitä kovin syvällisiin pohdiskeluihin, onnellinen saa olla, että lukukyky on edes jotenkin palautunut 2007 vuoden jälkeen (avioero, hullu puoliso, väkivaltaa ja muuta kamalaa).

Olisin halunnut päivälliselle grillibroilerin, mutta kun Pirsman lämpöloodassa oli jäljellä vain yksi pariin kertaan pahoinpidelty tipuparka, vaihdoin lennosta suunnitelman salaatiksi ja broileripihveiksi. Se vaan tarkoitti, että ne piti tietysti itse tehdä (uunissa 15-20 min 220C, päälle leivänmuruista, parmesanista ja mausteista kuorrute). Toisaalta hyvä puoli on, että pihvejä riittää ainakin tälle päivälle, jos ei jopa huomisellekin.

Illalla vielä puhuimme votsap-ryhmäpuhelun kahden parhaan ystäväni kanssa. Olipa se jälleen piristävä! Suunnittelemme marraskuulle treffejä, mikäli korona vain suo.

Ei vanheneminen tunnu yhtään pahalta, jos vain pysyn terveenä. Melkein tekisi mieli sanoa elävänsä ihmisen parasta aikaa. Iso osa kiitollisuudestani vyöryy myös Hänen suuntaansa. Sielu läikähtelee.

Puolitoista vuotta turvasatamassa

Älkää nyt, ei meillä jokaista kuukautta lasketa. Jatkossa ei varmaan puolivuotismuisteloakaan enää tule tapahtumaan. Mutta jos nyt vielä saisimme hehkuttaa - tänään tulee hääpäivästämme 1,5 vuotta. Tapaamisestammekin tulee vasta ensi kuussa 4,5 vuotta.

Olen ikääntyessäni aina vain enemmän ihmeissäni. Eikö elämä lopukaan kolmeenkymmeneen? Eikä vielä neljäänkymmeneenkään? Viisikymmentäkin toi kaikkea huimaa, eikä vauhti vähene kuuttakymmentä lähestyessä. Joku Matti Nykänen taisi olla oikeassa, kun totesi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Tämähän on todella paljon parempi juttu kuin lapsena epäilin. Kyllä kannatti elää, vaikka välillä kieltämättä on epäilyttänyt.

Avioliitto toi turvan riidellä, niin kummalliselta kun se voi kuulostaakin. Rakkautta riittää, eikä meillä kovin usein tuuskahdeta, ihan vähän, mutta kovalla äänellä. Muutenhan meillä elellään kuin herrankukkarossa. Välillä Hänen papupatansa on korvissani ylitsevuotava ja minun pilkkuni viilaavat Hänen hermojaan raastavasti, mutta kokonaisuus voittaa. Parisuhdelotossa tuli ainakin 6 ja lisänumero, iso jackpot.

Naapurilähiössä olisi kyläjuhla ja ruokatori. Se voisi olla mukava tapa juhlistaa tapahtumaa, nyt kun vielä tarkenee syödä ulkona. Mutta vain jos ei sada. Hän on sokerista. Sen lisäksi pitänee taas ryhtyä eristäytymään, kunnes se rokote joskus saapuu.

Rakkaus on ihana asia! Ja elämä. Nyt kun vielä ei hirveästi mihinkään satu ja on erinomaista elinseuraa.

Hukkuneen päivän arvoitus

Totesin Hänelle hukanneeni tiistain. Työt alkoivat rysäyksellä, kun kollega ilmoitti jäävänsä viikon lomalle. Kerkesimme kaksi päivää kuroa loma-ajan kuoppaa umpeen, mutta paljon jäi tekemättä. Ja minä hulluhan teen. Mutta ei ihmisten asioita voi jättää odottamaan.

Hänelläkin on sopeutumisvaikeutensa. Vietimme loman niin tiiviisti yhdessä, että Hän ei kuulemma osaa enää olla yksin. Onhan se tietysti tavallaan söpöä, kuinka kiinni olemme toisissamme, mutta omaa elämääkin pitää olla. Ja omia ajatuksia.

Terveisiä p*rseestä, yhteiskunnan luteet, prässihousut ja liituraitakuteet, lallatti Irwin aikoinaan. Kieltämättä tämä on taas ollut sellainen viikko, kun ihan järkevinä pitämäni ihmiset pelkäävät Koronavilkkua, Halalliha, eikun Joku tärkeä Persu, tviittailee yksinhuoltajien olevan yksinhuoltajia vain paperilla ja Saksa kutsuu Venäjän suurlähettilään kuuntelemaan rippiä Navalnyin myrkytyksen takia. Viimeksi mainittu sai meidät purskahtamaan spontaaniin nauruun. Pitäisi varmaan muuttaa takametsiin tai lopettaa mediaseuranta.

Mutta hei, hukkuneen päivän takia huomenna onkin jo torstai. Sitten tulee taas perjantai ja viikonloppu. Pieni lepotauko luvassa. Ja sille kollegalle esto kolaa - minullakin on vielä viikko lomaa jäljellä. Odottakoon, mokoma! (En ole tosissani, viisastelen vain, hän on mukava ja taitava ihminen.)